Ehkä tunteitani nostattaa nyt stressi opinnoista, joita en ole saanut vieläkään valmiiksi. Joudun tekemään pitkästä aikaa aktiivisesti jotain, ja se ahdistaa ja uuvuttaa jo ajatuksena. Minussa on kaksi puolta; se joka haluaisi tämän kaiken olevan jo ohi, ja se, joka sanoo ettei se koskaan alkanutkaan. Minun opiskelijaelämäni. Minä en ollut silloin läsnä, se ei tapahtunut minulle.
En pysty keskittymään opintoihin, enkä tiedä sille syytä. Ensimmäiset vuodet tein tenttejä ja suoritin kursseja siinä missä muutkin. Sitten tapahtui jotain. Minä hajosin, menin rikki. En saanut itsestäni mitään irti, ja niin se on sen jälkeen ollutkin. Minä en kykene keskittymään, enkä omaksumaan tietoa. Pääni on kuin seula, ja pompin koko ajan tekemään jotain muuta. Siirrän asioita, unohdan, en jaksa. Minulla ei ole itseluottamusta, ja se tulee esille monessa asiassa. En voi haastaa itseäni, koska jo pelkkä epäonnistumisen mahdollisuus horjuttaa minua - en kestäisi tehdä jotain huonosti, koska silloin olisin huono. En ole omasta mielestäni koskaan riittävä. Koen ettei minulla ole riittäviä taitoja akateemiseen maailmaan.
Joskus mietin, onko lapsuus fundamentalistisessa kasvuympäristössä vaikuttanut minuun niin paljon, että aivoni eivät ole kehittyneet riittävästi ratkaisevina aikoina. Olen siis jäänyt tyhmäksi, koska en oppinut koskaan ajattelemaan ja ratkaisemaan ongelmia, olemaan luova. Se oli syntiä ja pahuutta. Vai onko kyse itseluottamuksesta, joka sekin jäi kovin huteraksi. En tiedä. Sen tiedän, että yritän vältellä kaikkia tilanteita, joissa koen tulevani mitatuksi tavalla tai toisella.
