En jaksa ajatella

Hetki sitten, juuri äskeistä tekstiä postatessani, olin ihan ok fiiliksellä. Sitten kaikki katoaa. Mielialani ovat vaihdelleet paljon viime päivinä, tänäänkin. Eivät holtittomasti, tiedän kokemuksesta, että voisi olla vielä jotain tuhat kertaa pahempaa. Mutta silti olo on kamala. Saatan itkeä yhdessä hetkessä, toisessa hetkessä tuntuu että saan sydärin koska joku ajatus tai lause tai muisto jää pyörimään päähän, ja hakkaa siellä. En tiedä mitä ne yrittävät kertoa, jokin syyhän sille on miksi ne yhtäkkiä pompsahtavatkin esiin.

Melatoniinia ja Opamoxia. Jos pääsisin tästä etiäpäin sillä, että varmistan kunnon yöunet ja sitten päivällä vedän Diapamia, jos siltä tuntuu. Eihän tästä vittu mitään tule, että en saa mitään aikaiseksi. Pakko yrittää tehdä opintojuttuja pikkuhiljaa taas, edes yksi pieni asia päivässä. Jossain kohtaa helpottaa. 

On vain se tunne, että terapeuttikin hylkää. Se on se tunne. Ratkaiseva tunne. Terapiaan on niin pitkä aika. Mutta, kun pääsin kirjoittamisen alkuun niin kirjoitan sitten vaikka illat läpeensä jos siltä tuntuu.

Kirje

Aloitin kirjeen terapeutille. Tai päiväkirjan tai minkä ikinä. Jotain ihmeellistä tapahtui tässä viime viikkojen aikana päässäni, ja tunsin että minun on todella yritettävä luottaa terapeutin aitouteen ja haluun auttaa minua. Ja että hän tarkoittaa mitä sanoo. Ja että se voisi kannatella minua ja eheyttää. Se vain täytyy hyväksyä, että terapeuttikin on ihminen, virheellinen ja vajavainen. Hänelläkin on huonoja päiviä ja hetkiä, mutta eivät ne minusta johdu. Kunpa uskaltaisin sanoa niistä jutuista, jotka minua ovat jääneet vaivaamaan. Se, etten ole kokenut tulleeni aina kuulluksi. Että hän on keskeyttänyt minut ja ruotinut minua hieman liian lujaa. Hieman jopa hermostuen, ja olen kokenut sen sättimisenä, rankaisevana, tuomitsevana. Tunteena se on kamala, järjen tasolla tiedän reagoineeni suhteettomasti. Kirjeellä ajattelin pitää terapeutin nyt mielessäni siihen saakka että tapaamme. Pelottaa se pohjattomalta tuntuva tarvitsevuus, joka minussa on. Että mitä jos heittäydyn terapeuttiin kiinni samalla tavalla kuin muihin ihmisiin. Entä jos en pysty päästämään tästä turvallisesta ihmissuhteesta irti, jos se pääsee kehittymään luotettavaksi ja läheiseksi?

Minulla on haaveita, haaveilen kesästä. Mukavista asioista joita tehdä silloin. Välillä iskee vain niin pohjaton yksinäisyyden tunne, koska yksinhän minä olenkin, ja kosketuksen kaipuu. Ja pelko, ettei siihen tule muutosta koskaan. Surullista, epävarmaa. 

Shit

Piti kirjoittaa skeematerapiasta. Sitten katosi pointti. Siitä tunnistan kuitenkin monia itseäni helpottavia ja selittäviä näkemyksiä. Palaan niihin.

Koitan saada yhteyttä. Koitan pitää elämässäni jonkun johtotähden. Etten vajoa. Alan kirjoittaa terapeutille, päätin sen tänään. Nämä pitkät käyntivälit upottavat minut suohon. Jos "korvaan" muut minua kannattelevat ihmiset terapialla. Pidän terapeuttiin ajatuksen ja mielikuvien tasolla yhteyttä kirjoittamalla hänelle. Sen jälkeen vien ne terapiaan. Jos hän auttaisi korjaaman tunnevajettani.

Eksäni kysyi tänään, että milloin te alatte sitten puhua niistä oikeista asioista siellä (terapiassa). Tämä siis sen jälkeen kun selvitin että kolme vuotta Kelan tukea ja käyntejä ja nyt vasta aletaan päästä asiaan. Niin, vasta nyt. Pitkän työstämisen jälkeen alan olla valmis heittäytymään... Tai no, liukumaan pikkuhiljaa syvemmälle. 

Totean ehkä viidettäsadatta kertaa, että on niin paljon kivempi olla pillereissä. Ensin diapamia päivällä, sitten illalla melatoniinia ja opamoxia. Jospa ne vievät minut normaaliin moodiin, kun muutoin olisin jatkuvasti hylätyn lapsen moodissa tai rankaisevan vanhemman moodissa. 

Tulevaisuus. Miksi tuntuu niin pelottavalta, että tapaisin uusia ihmisiä ja laajentaisin omaa verkostoani. Lähtökohtaisesti inhoan uusiin ihmiisiin tutustumista, varsinkin miehiin. En vain osaa. En osaa suhtautua siihen, jos joku ilmaisee kiinnostusta minuun. Hermostun, menen kuoreeni, olen pintaa ja piikikäs. Joskus. Tulin siihen lopputulokseen, että jollain tavalla ongelmana on tarve miellyttää muita ja vaikeus rajata tarpeen tullen. Otan myös muiden tunteet herkästi itseeni. Se, että ihmiset ottavat minuun kontaktia, kertoo siitä, että he kaipaavat sitä. Luullakseni, heillä on tarve olla sosiaalinen, tutustua ja ehkä iskeä seuraa (seurustelu- tai panoseuraa). Se muistuttaa siitä, että minulla on samoja tarpeita, mutten uskalla ottaa askelta kohti niiden täyttämistä. Pelkään torjuntaa. Pelkään haluta. Siinä se. Olennainen. Pelkään tarvita, ja sitten pettyä. Pessimisti ei pety koskaan.

Päivä pitää sisällään

No yllätys yllätys. Ahdistusta. Surua. Kauhua. Haikeutta. Pieniä välkähdyksiä tulevaisuuden odotuksesta.

Kamala yksinäisyyden tunne. Minulla ei ole mitään aavistusta siitä miten seilaan tästä eteenpäin. Koitan lukea kaikkia rohkaisevia tekstejä ja kuunnella rohkeudesta ja selviytymisestä kertovia lauluja. Mutta onko eloonjääminen selviytymistä? Minä tiedän, että elämä jatkuu mutta se voi myös lipua ohi. Kuten tähänkin saakka.

Palasin vanhan tutun skeematerapian pariin. Minua on jotenkin vaivannut koko terapian ajan se, että asiat ovat jäsentymättömiä. Minä en saa itsestäni kiinni juurikaan. Itsetuntemukseni on tavallaan parantunut, mutta silti ei ole. Saatan selittää itseäni paljonkin, mutta ilman yhteyttä mihinkään tunteeseen. Analysoin, pohdin. Hyvä hyvä, mutta tunteet jäävät työstämättä, tai ainakaan ne eivät työsty pitkäksi aikaa. Samat ongelmat tulevat vastaan. Toisaalta ongelmani ovat olleet pitkäaikaisia, niitä vahingoittavia tekijöitä on ollut paljon, suojaavia tekijöitä vain vähän. Eiköhän tässä loppuelämä parannella.

No se skeematerapia. Olen koittanut aina malttaessani pohtia mitä kaikkia minä-tiloja (moodeja) sisälläni onkaan, ja missä tilanteessa ne aktivoituvat (tai nousevat pintaan) ja mikä niiden tarkoitus on. Tällä tavalla koen, että ymmärrän itseäni paremmin ja minun on helpompi ajatella, että tämäkin (joku tunne x) menee ajan kanssa ohi, tämä on seurastausta asioista se, se ja se. En tiedä onko tämä hyvä juttu, tämä moodi-ajattelu, sillä mietin että vieraannutanko itseäni jotenkin vielä enemmän, onko sillä etäännyttävä vaikutus, jos mietin että kaikki tämä nykyhetkinen tulee menneestä. Mutta silti, lopulta, ne tunteet ovat tässä hetkessä läsnä, aitoja, tosia. 

Hermostuttaa se terapia. Olen käynyt siellä kaksi kertaa viikossa pitkään, ja nyt sitten tarvitsisin sitä, mutta ei ole enää Kelan tukea ja käyntejä on vaikea ainakin hetkellisesti järjestää. Pelkään, että menetän jälleen tämän kaiken jälkeen kosketuksen itseeni ja sisimmässäni oleviin, työstämistä tarvitseviin kokemuksiin. Että voisin mennä elämässä eteenpäin ja pärjäisin ja uskaltaisin elää. On avuton olo, hylätty, yksinäinen. Ei terapeutti tätä tahallaan tee, tiedän sen, mutta silti olen yksinäinen. Olen kertonut, tai yrittänyt kertoa... hetkinen, viidelle ihmiselle tästä kriisistäni. Heistä yksi on ollut tukenani alussa, oli saatavilla, tsemppasi, sai minut uskomaan että minä pärjään ja olen toiminut omalta osaltani oikein. Nyt hän ei ole kysynyt juurikaan enää vointiani, kun on jo aikaa kulunut. Toinen ystäväni kuunteli, järkeili, kysyy nyt välillä kuinka menee. Se on ihanaa. Hän ei ehkä kuitenkaan tavoita tilannetta minun näkökulmastani, ei samastu tunteisiini. Kolmas, neljäs ja viides ystävä eivät ole kysyneet kertaakaan että miten jaksan. Kolmannen kanssa puhumme usein, ja olemme puhuneet ongelmastani, mutta hänkään ei kysy varsinaisia minun vointiani koskevia kysymyksiä. Kahdelle viimeiselle olen maininnut vain jotain, tai no toiselle avauduin mutta hän ei niistä tiedoista huolimatta ole palannut asiaan, palannut vointiini. En tiedä esitänkö niin vahvaa ja pärjäävää... ettei kukaan kiinnitä huomiota.

Siihen skeematerapiaan vielä. Muistan kuinka ostin heti ensilukemalta ne tietyt asiat siinä skeemateoriassa. Tai miksikä sitä nyt kutsuisi. Eristäytynyt suojelija - sitä minä olen suurimman osan aikaa. Vuodet toisensa jälkeen ovat sumuisia ja etäisiä. En muista mitä on tapahtunut, missä olen ollut, kenen kanssa, mitä on puhuttu. En muista. Ja juuri siihen en haluaisi palata. Haluaisin löytää ihmisiä, lisää ihmisiä, joiden kanssa saada kosketusta siihen mitä olen. 

Kaipaan keskustelua ja peilaamista. Tarvitsisin terapeuttia nyt. En pysty suhteuttamaan asioita ja tunteita ja olen irrallisena kaikesta. Minua ei juuri ole. Se on sitä, etten ole sisäistänyt kykyä suhteuttaa asioita. Arvostaa itseäni, pitää tunteitani tosina ja oikeutettuina. Uskoa siihen vaikka muut muuta väittäisivätkin. Minun on vaikea pitäytyä omassa näkökulmassani ja kokemuksessani, sillä lipeän helposti auttamaan muita. Miettimään miten he tuntevat. En ajattele omaa parastani, annan helposti periksi. Se johtuu miellyttämisen halusta, koska jos koitan vängätä vastaan muille, koen kahta suurempaa häpeää kun jossain kohtaa suojaus pettää.

Itkisinpä enemmän. Itkin hetki sitten ja nyt tuntuu jotenkin paremmalta. Mutta kun pidän itseni kiireisenä touhuamalla kaikkea. Yksin. Tai muiden kanssa. Pelottaa rauhoittua, koska jos esiin tulee jotain kamalaa, en pääse terapiaan kuin viikkojen päästä. Toki voin soittaa, mutta siihenkin on joku kynnys. Ehkä laatu korvaisi määrän, kun terapia taas jatkuu. Toivottavasti.

Ei ole minne palata

En ole aiemmin pohtinut sen tarkemmin miksi minun on vaikeaa ja ahdistavaa palata synnyinkaupunkiini. Sinne matkustaminen vain tuntuu pahalta. Toisaalta seuraan paikallislehdestä erinäisiä asioita. Joku kosketus säilyy. Mutta se pienuus ja ahdasmielisyys ahdistaa. Nyt mietin, että siellä tuli jäätyä vaille niin monesta, siitä nuoruudesta erityisesti. Jollain tapaa se kummittelee minulle edelleen, kun ajelen niitä pikkukatuja ja poikkean muutamassa hassussa kaupassa. Siihen keskustanäkymään kiteytyy kaikki. Jokin ääni sanoo, että olisin voinut olla täällä hyväksytty ja nähty, porukkaan mukaan otettu. Mutta en ollut. Olin erilainen (ainakin omassa päässäni) ja koulukiusattu, jollain asteella. Eristetty. Eristynyt. Kylmät väreet menevät selkää pitkin, kun näen sen rakennuksen jossa oli tapana olla kokouksia. Karmivaa. Nyt se on tyhjillään.

En voisi koskaan kuvitella palaavani sinne minkään ikäisenä. Ellen koe jotain psykoottista olotilaa, jossa on pakko alkaa toistaa lapsuuden traumoja.

Mieliala vaihtelee. Eilen oli helpompaa, tänään iltapäivällä vaikeaa kun tulin kaupungilta kotiin. Tämä yksinäisyys... Tuleeko siihen koskaan muutosta, pystynkö siihen?

Olen hieman edistynyt omien "äänieni" kartoittamisessa. Kokoan pientä kollaasia eri värisille lapuille niiden käymistä keskusteluista, ja tulokset ovat ihan mielenkiintoisia. Olen aiemminkin tiedostanut, että päässäni on "ääniä", mutta nyt niiden noustessa taas pintaan tartuin niihin tiukemmalla otteella. Kun kirjoitan ne eri väreillä ylös tai merkitsen lapuilla, ne hahmottuvat ja siinä myös samalla "kesyyntyvät". Ne ovat ääniä, kommentteja, sanoja, tunteita, väitteitä. Ne eivät ole totuus. 

En jaksa niihin ehkä enää tänään paneutua. Olen väsynyt, ja yritän mennä ajoissa nukkumaan ennen kuin olo menee yliväsymyksen puolelle. 

Jäljitys

Muutaman viikon ajan sellaisena koko ajan läsnäolevana pohjavireenä on ollut ahdistus. Tietty ahdistus. Se ahdistus. Uskonto/sivuuttamis/dissosiaatio-ahdistus. Se liittyy isään, todella vahvasti. Varmasti sillä tunteella on varhaisemmatkin juurensa muista traumaattisista asioista, mutta tuo isän erityislaatuinen ja omaleimainen poissaolo ja poistymiskyky tilanteista on se, joka on tuonut jonkun järkyttävän kylmyyden ja yksinäisyyden elämääni. Pelkään yksinäisyyttä ja yhteyden menettämistä enemmän kuin mitään ikinä. Se saa minut jähmettymään, pelkäämään. Tuon tajuaminen tunteen tasolla on auttanut minua jotenkin nyt hetkittäin ymmärtämään ja armahtamaan itseäni. Hetkellisesti. Siihen, miten tunnen, miten ajatukset kiertävät kehää, miten reagoin ja toiminkin, on syynsä. Ne ovat olleet tarpeellisia ja tärkeitä tapoja silloin kun on pitänyt suojella itseään. Niistä on vaikea luopua, kun ei osaa muuta. 

Jollain tapaa on ollut parempi iltapäivä ja ilta. Kun koitan suhteuttaa lähimenneisyyden tunnetiloja ja toimintaani sekä nykyhetkeä siihen, että ne kertovat menneisyydestä. Että se on traumaattisen ihmisen reagointia. Traumat eivät tapahdu nyt, nyt olen turvassa. Toki hylkäämisen tunne on todellista, kun joku jättää, sitä en kiistä. Mutta tilanne on eri kuin lapsena; minä oikeasti selviän ja pärjään, enkä vain esitä ja ole kuori. Vitun vaikeaa hetkittäin, mutta onneksi on näitä parempi hetkiä, jolloin uskoa tulevaan. 

Elämänkehä

Aloin nyt miettiä hetken ryvettyäni itsesäälisessä paskassa, että pitäisikö tässä kenties vieläkin - jos vaan mahdollista - pienentää omia ympyröitään vai päinvastoin hakeutua enemmän ihmisten seuraan? Kun toisaalta olen haaveillut pitkästä aikaa bileistä ja illanistujaisista, baareilusta. Ehkä kokeilen sitä tässä jossain kohtaa kevättä, siedätän itseäni ja tarkkailen miten käyttäydyn ja suhtaudun ihmisten parissa olemiseen. Aina voin paeta kotiin, vaikka se yksin ja hiljaiseen kotiin tuleminen kirpaiseekin. Ja vieläpä siihen samaan kotiin, johon en saa enää häntä. Koskaan. Tämä koti on menettänyt jotain.

En voi sille mitään, että ajattelen näin. Tämä ajattelutapa on osa minua. Näen asiat sen valossa, mitä ei tule enää koskaan olemaan. Koska sitä, mitä tulee olemaan, on mahdotonta ennustaa. 

Mutta niihin ympyröihin. En todella tiedä mikä strategia olisi onnistunein. Olen kehitellyt kaikkea pientä kivaa, millä pitää ajatukset poissa, mutta kuinka pitkälle ne tulevat kantamaan. Aika parantaa jossain mielessä. Ehkä minulle ei tee hyvää sulkeutuminen, se on sitä mitä olen aina tehnyt. Jos löytäisin rauhan sisältäni, minua ei heilauttelisi niin paljon se miten muut eivät ymmärrä ja tule vastaan. En hakisi seesteisyyttä, rauhaa tai onnellisuutta muista ihmistä sinällään, vain ja ainoastaan seuraa. En sielunpeiliä tai kumppania. Koska sisimmässäni ne ongelmat ovat, eivät muissa ihmisissä.

Tästä puhuimme terapiassa, tavallaan. Minä en ole sisäistänyt rauhoittavaa vanhempaa (äitiä, puhui terapeutti). Siksi haen sitä muista ihmisistä. Oma lisätulkintani on se, että en kuitenkaan uskalla kovin usein uusiin suhteisiin koska pelkään liikaa, joten ne ihmiset ovat ennemmin etäällä kuin tosi asiassa elämässäni mukana. 

Tuntuu vain siltä, että elämä pettää jälleen. Vaikka tiedän, että ilman kaiken maailman yhteensattumia voisin jatkaa terapiassa kerran viikossa, niin tunnetasolla se on sitä, että minut hylätään. Terapeuttia ei kiinnosta, hän ei välitä. Mutta ehkä kykenen kirjoittamaan siitä, ja puhumaan ensi kerralla. 

Oikea iltapala ei ole suklaakeksit. Tuntuu hyvältä, että voin repsahtaa ja syödä herkkuja, koska se ei jää päälle. Olen syöynyt tänään suklaata ja keksejä, mutta olo on todella nälkäinen ja ällö. En jatka huomenna. En vain jaksanut tehdä iltapalaa. Tämä vaikuttanee yöuniinkin, mutta en jaksa nyt välittää. Olen ollut jo parikin kuukautta hyvissä väleissä syömisen ja ruoan kanssa, en ahmi. Jotain fiksattavaa on vielä ruokarytmien kanssa enkä muista juoda vettä tarpeeksi, mutta tärkein on että ahmiminen ja roskaruoan puputtaminen on loppunut. Eli joku hyvä asia elämässä: minä voin päättää mitä syön, minä vaikutan elämääni. Ei, en usko että tästä kehkeytyy ongelmaa ja syömisen liiallista kontrollointia, tai että koittaisin sen avulla hallita muutoin ikäviä asioita ja tunteita. Tällä hetkellä tämä terveellisesti syöminen tuntuu siltä, että välitän itsestäni. Kun malttaisi nukkuakin.

Jos edes vituttaisi

Suru, katumus, pelko, pettymys. Voi mitä näitä nyt onkaan. Ehkä olisi aika taputella menneet, ja koittaa olla niin kuin ei olisikaan. Puhdas pöytä, puhtaat tiskit kaapissa ja lattia kiiltävä. Kaikki möröt kaappiin. Tosiaan jos edes vituttaisi, tämä olisi ehkä helpompaa irroittautua. Mutta ei, eipä tietenkään. 

No, onneksi tämä tuli kesää vastan eikä esimerkiksi syksyllä. Siinä olisi voinut tapahtua jo jotain oikeasti todella pahaa. Masennus, ehkei työkyvyttömyys sentään, mutta... jähmettyminen. Henkisesti. Romahdus kotona.

Terapiakaan ei mennyt ihan kuten piti. Oli siinä elementtejä siitä mitä halusin, mutta silti jäi pukematta sanoiksi mitä odotan terapialta. Ja mitä haluan, tarvitsen. En tiedä odotteleeko terapeutti minua kuorestani, vai mitä, mutta jotenkin tuntuu ettei hän kysy niitä "oikeita" kysymyksiä. Pitäisikö minun ehkä puhua? Ihanko, niinkö. Voi että. Ehkä pitäisi. Mutta en päästä irti siitä tunteesta, jota olen kokenut. Puhun sen auki ensi kerralla. Nyt vain tarvitsisin tiiviimmästi käyntejä, mutta se ei ole mahdollista. Näin tässä aina käy. 

Ja jotta ilta voisi mennä mahdollisimman hyvin, laitteeni kieltäytyvät pyörittämästä lempisarjaani enkä pääse pakenemaan senkään pariin. Mitähän sitä keksisi. Ehkä nukun hyvin pitkät yöunet. Bim taju pois. 

Tai ehkä vain kirjoitan osiani auki, sen mitä osaan. 

Heijastus itsestä

Syvennyin pohtimaan sitä minkä vuoksi joku ihminen alkaa kiinnostaa, herättää sen puoleensavetävän tunteen. Vetää vain puoleensa kuin magneetti. Mielessä alkaa liikkua jotain, keho on kiihtynyt. Ajatuksena, jos sellainen edes yltää tietoisuuteen ja pinnalle, on että tuossa ihmisessä on jotain. Tuo ihminen saa minut tuntemaan jotain. Apua. Menen pois tolaltani, koska tunteiden vallassa on vaikea toimia.

Tunteiden vallassa tekee myös tulkintavirheitä. Omia reaktioitaan voi tulkita myös väärin. Niin moni asia voi saada kiihdyksiin: seksuaalinen vetovoima, alitajuinen pelko/tunne vaarasta, ihastus, suuttumus. Ja kun keho reagoi, siinä tapahtuu kaikenlaista, josta en tiedä enkä osaa selittää. Mutta luultavasti ihan fysiologisistakin syistä - joita en siis tosiaan tiedä tai osaa selittää, kunhan arvailen - nämä ihmiset voivat porautua ja leimautua mieleen pitkiksi ajoiksi. Ehkä loppuelämäksi. Tämä ihminen sai minut tuntemaan, kokemaan, elämään. Sellaisen ihmisen kohtaaminen voi nostaa tunteen uudelleen pintaan.

Sen kun osaisi siinä tilanteessa analysoida. Mitä on meneillään. Tai no edes jossain vaiheessa. Itse huomaan monien ihastumisen palvelleen jotain tarkoitusta. Ehkä viimeisin voi osoittautua jonkinlaiseksi poluksi omaan sisimpään. Ehkä hänessä veti puoleensa samankaltaisuus joissain osa-alueissa, jokin vaillejääminen. Kohtaamattomuus. Kun käsittelisin sen itsessäni, lakkaisi tuo ihminenkin todennäköisesti kiehtomasta. Ehkä. Tai sitten jokin häivähdys hänestä tulisi yhä uudelleen aina kohdatessa. Koska ei sitäkään voi poissulkea, etteikö ihminen itse olisi koskettanut ja merkinnyt jotain. Ei kaikki ole välttämättä traumaa. Osaltaan ehkä.

Kyllä, nyt kun mietin niin paljon siinä menettämässäni ihmisessä oli jotain minua. Ei päälle näkyvää, mutta aavistus jostain meitä yhdistävästä. Olisin halunnut hamuta ne lapsuuden laiminlyönnit näkyviin, jotenkin esiin, käydä niitä vastaan. Koska itsestä niitä on vaikea kaivaa, joten toisessa on helpompaa käsitellä ongelmia. Alan parantaa, en koe enää omia tunteita, vaan keskityn toisen olemiseen. Koitan olla terapeutti, tai en terapeuttikaan vaan ratkaista toisen ongelmia. Sehän ei ole terapeutin tehtävä, ainoastaan auttaa nostamaan kipeitä asioita "tapetille" ja tukea niiden käsittelyssä. Minä aistin ihmisten heikot kohdat, mielistelen ja koitan tukea. Toisaalta osoittaa heikkouksia. Sekavaa. 

Päivä oli ahdistava. Semisti. Se tuttu tunne yksinäisyydestä kaihertaa, mutta onneksi iltaa kohti muuttui paremmaksi. Näin ystäviä, ja sain kokemuksen että minusta ollaan kiinnostuneita jatkossakin. Odotan terapiaa. Vielä pari päivää. Nyt annan itselleni luvan odottaa, ja sanoa sen. Voin omalla toiminnallani edesauttaa terapiasuhteen elävöitymistä, muuttumista vuorovaikutteisemmaksi. Omalla aktiivisuudella, puhumalla. Sanomalla, että tätä haluan, tätä toivon, tätä ajattelen. Sen, mikä minulle on niin vaikeaa. On jotenkin käsittämätöntä ja uutta, että minä voin sanoa jotain mitä tarvitsen. Olen ehkä helpommin sanonut mitä haluan... se on mielestäni eri asia kuin tarvita. Tarvitsemiseen liittyy itsestä huolehtiminen, se on jotain muuta kuin mitä halu. Halu voi olla hetkessä ohi menevä, täysin irrelevantti, jopa haitallinen. Haluan vetää kännit, haluan valvoa pitkään, haluan panna nyt heti enkä jutella ja tutustua, haluan syödä karkkia, haluan lähteä mieluummin ulos kuin lukea tenttiin. Se mitä tarvitsen voi olla jotain aivan muuta. Ja jotta voisi pitää omista todellisista tarpeista huolta, täytyisi olla sisäistettynä sellainen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja kantaa näiden ratkaisevien valinnan hetkien yli. Se joka sanoo, että älä nyt revi niitä housuja jalasta välittömästi ja vaan nussi päivästä toiseen kun pitäisi oikeasti rakentaa yhteyttä, olla aito. Jep. Sellaista sanoisi aikuinen, joka toisaalta ymmärtää tarpeen miellyttää ja toteuttaa niin totuttuja strategioita, mutta sanoo silti että niistä huolimatta nyt tehdään näin. Minun itseni hyväksi. Sanoi se toinen ääni mitä tahansa.

Vielä hetken harrastan eskapismia. En jaksa täyttää velvollisuuksia. Aikuinen sanoo näin, aikuisen ääni. Toivu rauhassa, älä pakota itseäsi puolikuntoisena. Odota terapia, mieti sitten. Minulla tämän tasapainoilu oikean ymmärtämisen ja toisaalta loisivan oikeuttamisen välillä on hankalaa. Olen oppinut taidon isältä, joka oli valmis petaamaan tulevaisuuden täydellisesti meille lapsille. Hän ei pitänyt sovitusta kiinni, laski rimaa ja rikkoi sääntöjä. Antoi periksi. Niin minäkin teen nyt, jos vain mahdollista niin luistan velvollisuuksista. Aikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa. Ei hirveästi kiinnostaisi sellainen kasvatustehtävä, vaikka olen jo jotain saanut aikaan.

Nukkumaan meneminen ei huvittaisi. Toisaalta, uni suo unohduksen. En onneksi kärsi piinaavista painajaisista kuten jos aiemmin. Nyt. Pitää mennä.

Paskan paska

Nih, nyt se vain tuli taas se tunne. En jaksa olla olemassa. En jaksa olla oma itseni, kosketuksissa sisimpään. Niihin tarpeisiin ja toiveisiin, koska kun annan niille vallan, en pysty elämään sen kanssa etteivät ne toteudu. En jaksaisi olla niin herkkä. Yliherkkä. Erityisherkkä. Mitä kaikkea.

Olen sen terapiassa sanonut: on raskasta olla olemassa. En muista mitä terapeutti sanoi. En jaksa. Vai onko se niin, että kun saa purkaa traumojaan niin oleminen ei ole enää raskasta? Sitten vapaudun siitä kivusta? Ei se niin mene, ei voi mennä. Ei terapia ja asioiden käsittely takaa onnea. Mitä se takaa? No vittu en tiedä, mutta parempaa kuin tämä paska. Let's hope so.

Itsesuojelu ja itsetuho samassa paketissa

Niinä hetkinä kun jaksan ymmärtää itseäni, olen kohtalaisen ok. Jaksan tehdä sitä mitä teenkin. Jaksan ajatella, että minulla on parempi tulevaisuus. Vaikka eihän meillä kellään sitä ole. Tulevaisuutta. On vain uskomus siitä. Jaksan kuitenkin ehkä pienesti uskoa, että jos huominen tulee, se voi tuoda mukanaan onnellisuutta ja tasapainoa. Ja seuraava huominen sen jälkeen. 

Mutta perfektionisti nostaa päätään. En ole ihan varma vielä miten kiteyttäisin äänet, jotka jyskyttävät pääni sisällä ja nostattavat vuoronperään eri tunteita pintaan. Se mikä oli puoli tuntia sitten, oli silloin. Tällä hetkellä on toista. Vuoron perään perfektionisti tai jokin sen kaltainen ja hylätty huutavat omiaan, molemmat yhtä raivokkaasti. Yksin en jaksa niitä pitemmän päälle, siksi onkin sääli että terapiaa on niin kovin harvoin.

Ongelmana on, että minua ei ole. Minulla ei ole tarkoitusta. Minulla ei ole paikkaa. Minulla ei ole merkitystä. Minulle ei ole tarvetta. Minulle ei ole ketään. Siinä se. Nämä ovat ne ajatukset ja tunteet joista kärsin. Olen kärsinyt aina. Aina ulkopuolella, aina suljettu pois jostain. Enkä saa otetta enkä tavoita ketään. Pyrin suojelemaan itseäni tunteilta, ja samaan aikaan lähestymään tunteiden kohdetta. Kestämätön tilanne. Ja mitä haluaisin? Kokea sen, että joku ymmärtää minua, hyväksyy minut. 

Koitan myös korjata ihmisiä. Kiinnostun heistä, joissa on jotain vialla. Se vetää puoleensa. Takerrun. Ehkä haluaisin korjata jotain itsessäni. Kun auttaisin heitä, auttaisin itseäni. Osoittaisin, että on olemassa ehjäksi tekevää rakkautta. Niissä ihmisissä, joihin olen ihastunut, on ollut jotain minua. Vaille jäänyttä minua. En ole kyennyt tulemaan sen kanssa toimeen. En tiedä mitä sen kohtaamisesta olisi seurannut. En ole ollut siihen vielä valmis, eikä ole ollut keinojakaan.

Se, mistä aloitan terapiassa on ongelmallinen suhde terapiaan ja terapeuttiin. Se, etten uskalla kiintyä ja odottaa, haluta. Pitäisi kai nostaa pöydälle kaikki. Kerralla. Ja sanoa, että haluan tuoda nämä tänne. Että tulisin näkyväksi edes jollekin. Että niitä minuuden rakennuspalikoita alkaisi todella löytyä. Että oppisin millainen olen, uskaltaisin olla se. Enkä tärvelisi elämääni pieleen meneviin ihmissuhteisiin, vääriin ihmisiin, jotka eivät vastaa tunteisiini. Ja voisin vetää rajoja. 

Tavallaan haluan, että tietyt vaillejäämiseni tulisivat nähdyksi ja ymmärretyiksi terapeutin taholta. Mutta kun sitten pitää tuntea jotain. Puhelu terapeutille oli askel sitä kohti. En tiedä pelkäänkö enää surun ja tunteiden pohjattomuutta, ehkä terapia on sen verran vakauttanut, että en romahda täysin. Ja elämä on mennyt eteenpäin, minä olen mennyt eteenpäin ja olen saanut sentään jotain itsekannattelukykyä jonnekin 10 vuoden takaiseen. Silloin olin ihan keinoton ja suojaton. Nyt... tiedän, että elämä jatkuu. Mutta jotenkin ahdistaa se, että sitä käsiteltävää on niin paljon. Niin monta ikäkautta, niin monta ratkaisematonta kehitystehtävää. Sitähän sanotaan, että nuoruus on toinen mahdollisuus korjata aiempien kehitysvaiheiden ongelmia. Minulla niitä puski silloin vain lisää. En ole varsinaisesti laskenut, mutta terapeutti kerran luetteli kuinka minulla on tullut kriittisissä vaiheissa kriittisiä traumaattisia kokemuksia. Vanhemmat eivät hylänneet vain kerran, vaan taaperona, kouluikäisenä ja murrosikäisenä. Vai eikös kaikki ole ratkaisevia ikiä ja vaiheita jossain mielessä. Jokainen hylkäys ja eristäminen ovat tuoneet omat ongelmansa. Taaperona sitä rakensi sellaisen kuoren: minä pärjään, osaan, minun täytyy, en saa tarvita. Kouluiässä kun vanhemmat tulivat uskoon, jäin henkisesti täysin yksin: tässä iässä aloin mahdollisesti viimeistään kokea dissosiaatiota. Epätodellista, valeminätunnetta kun aikuiset karkasivat omiin maailmoihinsa. Minä esitin normaalia. Oikeasti olin niin yksin. Ahdistunut. Murrosikäisenä jakaannuin kahtia. Isä ei ollut saatavilla, hän asetti muut edellemme. Koin vääräksi haluta oman ikäisten seuraa. Olin vain hauska pelle kaikille. Minussa ei ollut minua. Olin tulla hulluksi, koska olisi kuulunut kapinoida ja ottaa itsenäistymisen askeleita, mutta pelkäsin edelleen kadotusta niin paljon, etten voinut.

Kaikkien näiden summa näkyy yhä tänä päivänä. En kykene puhumaan taustastani kellekään. Häpeän sitä. Häpeän vanhempieni tyhmyyttä. Vaikka en minä sille mitään voi, että he ovat tehneet sellaiset valinnat kun ovat tehneet. Minä olen tehnyt omani. Mutta se koskee, että omat vanhemmat ovat... hävettäviä.

Anteeksianto

Jostain syystä tämä itsensä armahtaminen ja ymmärtäminen teettää vaikeuksia minulle. Olen tehnyt vääriä valintoja ja arviointivirheitä. Pahoja. Osa on ollut silkkaa tyhmyyttä, mutta luulen että kaikissa on silti ollut pohjalla joku mieli, joku peruste sille miksi olen tehnyt tyhmiä asioita. Ja kunpa voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olin. Ja joka olen. 

Tunteiden käsitteleminen yksin on haastavaa. En ole tottunut niistä puhumiseen. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikenevat, ovat haastavia. Toisaalta äärimmäisen puoleensavetäviä. Koitan kai ratkaista edelleen jotain lapsuuden ongelmaa vanhempieni kanssa. Koitan pelastaa äitiä ja vetää isää puoleeni, lähemmäs, saada ymmärtämään. Joku niiden kombinaatio. Pyrin parantamaan ihmisiä, auttamaan heitä ymmärtämään itseään. Unohdan itseni heitä ajatellessani. Koitan olla kiva ja täydellinen. Että minusta pidettäisiin. Isän käsittämätön kylmyys joissain asioissa oli murskaavaa. En saa nyt mitään tilannetta mieleeni, mutta jotenkin hän oli sellainen. Vihassaan, jota ei itse tunnistanut. Äitiä kohtaan. Naisia kohtaan. Elämää kohtaan. 

Kirjoittaisin tänne vaikka mitä, mutta edelleen minulla on kamala pelko siitä, että joku tunnistaa minut. Että joku voisi toki kertomieni asioiden lisäksi tunnistaa minut vaikka kirjoitustyylistä, sanavalinnoista... Mistä tahansa. Että joku pääsisi pääni sisään. Että joku vain tietäisi. Kummia pelkoja. Ehkä pääsen niistä joku päivä yli. Luen useampaakin blogia, joissa ihastelen sitä suoruutta, jolla ihmiset ottavat asioita esiin. Se ei ole sosiaalipornoa vaan aitoutta. He kirjoittavat koska pitävät siitä, ja saavat vertaistukea. Tai jotain. Minua taas hävettää. Häpeä on kamala kaveri. 

Melatoniini taas on aika kiva kaveri. Se väsyttää ihan kivasti taas. Se toimii edelleen vuosien jälkeen moitteettomasti. Lähes aina. Ensin harkitsin illalla kotiin tullessa -näin kavereita- että laitan Opamoxia/Diapamia nassuun, mutta nyt koitan miettiä että säästelisin niitä. Juuri uusitutin reseptin, hemmetti, enkä kehtaisi kinuta siltä lääkäriltä parin kuukauden päästä uutta. Vai voisinko; voisinko vain sanoa, että on ollut ihan hirveetä ja joka päivä joudun ottamaan? Niin ne saatana joutuvat muutkin! En ole ainoa, jolle menisi säännöllisesti vaikka pari kertaa päivässä. Ei olisi vain tarvittavat lääke, vaan ihan säännöllinen lääkitys. Pitäisikö pyytää jotain masennus/ahdistuslääkettä? Ei, pelkään sivuvaikutuksia. Lihomista. Muita ikäviä asioita. Eikö bentsoilla ole niitä? Täytyy lukea varoituslista. Mutta olen antanut luvan käyttää niitä nyt, jos se auttaa tämän vaikeimman ajan ylitse. Pakkohan sen ajan on joskus loppua. Minulla siihen vaan voi mennä aikaa.

Toisaalta, suru on lohdullista. Nyt tuntuu, että on hyväkin surra. Koska tavallaan olen tiennyt, että sitä surua on kertynyt ja patoutunut. Sen on aika päästä esiin. Olen kirjoittanut niin monta kertaa siitä, miten olen jälleen kerran muka lähentynyt tunteitani ja nyt on aika työstää niitä terapiassa... Blaa. Niin. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että aina meinaan ja aion, mutta harvoin mitään tapahtuu. Sama tässä. En haluaisi jälleen sanoa, mutta nyt jos koskaan olisi se aika, että alan keriä menneisyyden vyyhtiä terapiassa. Ehkä tämä kriisi, hylkääminen tai hylätyksi tulemisen kokemus, itku terapeutille, sai aikaan sen, että tajuan etten voi kiirehtiä elämässä. Minulla on valtavasti surua, traumaa, hylkäämistä, yksinäisyyttä, lukkiutumista, unohtumista, mitätöimistä ja itseni sivuuttamista taustalla. Luvattoman paljon, järkyttävän paljon. Ei ehkä trauma jollekin toiselle, mutta minulle. Kun sen tuntisin, armahtaisin itseni ja hyväksyisin että minun polkuni kulkee nyt näin, niin elämä olisi ehkä siedettävämpi. Ja joku voisi rakastaa minua. 

Mitä jos

itkenkin sen vuoksi, ettei minua nähty. Ja kohdattu. Ja haluttu. Ehkä ne ovat suurimmat syyt itkuun kuin itse ihminen. Vai?

Olen häsännyt aikuisiällä jo pitkään, eksynyt sinne ja tänne satunnaisesti ihmissuhteisiin, mutta kuitenkin pysynyt henkisesti yksin. Ja usein myös ihan tosiasiallisestikin. Elämä ja vuodet ovat soljuneet eteenpäin ilman, että minulla olisi ollut niihin aktiivista otetta. Minulla ei ole ollut mitään mistä rakentaa mitään, koska ne rakennuspalikat ovat olleet hukassa. Ne ovat niin hukassa, että ihmissuhteeni ovat tuhoutuneet ja jääneet etäisiksi. Koska en tiedä kuka olen. Toivon, että tämä kriisi ja traumatakauma jonka olen nyt taas kokenut, veisi minut nyt sille tutkimusmatkalle itseeni jolta löydän jotain oikeita rakennuspalikoita tulevaisuutta varten. Muutoin tässä ei ole mitään järkeä.

Ehkä on vain hyväksyttävä, että olen tässä kohtaa hukassa itseltäni. Vielä, edelleen. Tiedän ja tunnistan monia asioita, mutta jokin olennaisen ytimen tiedostaminen puuttuu. Ehkä se on se pimeä puoli, joka nostaa päätään hetkittäin... Ja sitten, hukassa ja kadoksissa olevana, itken sitä että kukaan ei pysähdy minun kohdallani, vaan hakevat sen seuraavan. Tietävät mitä etsivät. Ja myös löytävät. Minä en. 

Itkin terapeutille puhelimessa. Ensimmäistä kertaa. Siis itkin. Ja siis soitin. Osoitin tarvitsevani ja haluavani jotain. Ihan vitun suuri edistysaskel. Ja itkui tuntui edelleen hyvältä. 

On uskallettava

Viime ajat ovat menneet erittäin sekavissa tunnelmissa. Hylkäämistrauma on aktivoitunut, ja toivon voivani viedä sen terapiaan. Ettei kosketus siihen osaan taas häviä. 

Toisaalta. Tänään, tai oikeastaan jo eilen, huomasin että oli hyvä hetki. Ajatukset ja tunteet eivät jyllänneet samalla tavalla, tuntui neutraalilta. Tai voiko se tuntua neutraalilta, jos on sattunut ensin valtavasti ja sitten kipu ja tuska hellittää? Se on helpotusta, epäuskoa siitä että on edelleen siinä, mutta kipu on poissa. Hämmästelin hetken aikaa, että uskallanko tunnostella kehoani ja sisintäni... päätin, että uskallan. Jos tuska iskee takaisin 5 sekunnin kuluttua, niin sitten se iskee. Mutta juuri tällä silmänräpäyksellä ei satu. Se oli ehkä oivallus, joka johti vielä parempaan oloon.

Aiemmin kriiseissäni olen tottunut siihen, että koko ajan vain odotan milloin kaikki kauheus iskee takaisin kahta kovempaa. Jännitys ja odottaminen ovat provosoineet varmasti sitä lisää. Nyt keskityin siihen miltä sillä hetkellä tuntui. Ajattelin, että saa tuntua ihan hyvältä.

Nämä äänet päässä ovat jänniä. Hahmotan ne selkeämmin kuin aiemmin. En enää ajattele, että välttämättä juuri minä olisin paha, epäonnistunut, tyhmä tai häpeällinen. En siinä määrin kuin ennen. Ne ovat ääniä menneisyydestä, ehkä osaan kuunnella niitä ja ymmärtää paremmin niiden tarkoituksen. Syntyperää on vaikea ehkä yksin paikantaa, mutta toivon saavani siihen apua terapiasta. Mutta jollain tapaa olen alkanut erottaa niitä itsestäni. 

Pyhitän viikonlopun itseni tarkkailulle ja dokumentoinnille. Jäljitän osiani. En tiedä kuinka se on järjellä mahdollista, pitäisi saada myös ne tunteet esiin. Itkin käsittämättömän paljon viikonloppuna ja alkuviikosta, siis jotain käsittämätöntä tuskaitkua. Mutta samalla kun päiväpeittoon tuli kyynel-, kuola- ja räkäjäämiä, tunsin että vittu tämä tekee hyvää. Tämä itku. Ja sen jälkeen on ollut noususuhdannetta. 

Syytetty, mutta sitten kuultu ja vapautettu

Eilinen räjäytti pankin. Kieriskelin ja painin sellaisten asioiden kanssa, että tuntui etten selviä. Syyllistin itseäni valtavasti menneisyyden virheistä ja takertumisesta. Terapeutti sai palautettua maanpinnalle, ja armahdin kai vähän itseäni. 

Jään vain niin herkästi jumiin kuuntelemaan omia sisäisiä, historiallisia ääniäni. Enkä pääse siitä irti. Moodit vaihtelevat tiuhaan. Päällimmäisenä on ollut se syyllistävä perfektionisti, joka vaihtelee häpeävän syyllistyjän kanssa. Sitten on vielä jotain mikä alistuu ja halveksii itseään, sanoo että arvasinhan minä.

Vetäisin sellaiset rauhoittavat eilen naamaan, että olin ihan pökkyrässä vielä aamulla enkä meinannut päästä sängystä ylös. Toljottelin vain kelloa. Yllättävää, että päivä meni ok. Ja ilta. Jotain neuvonpitoa jouduin käymään äänieni kanssa, ja otin kyllä töistä tullessa pikkiriikkisen diapamia, koska ajattelin että kotona oleminen laukaisee jotain. Ei laukaissut. Ei itkun itkua tänään. Mutta se saattaa olla bentsojen ansiota se. Kuten tavallista, ne tasaavat seuraavaakin päivää. Kierre on lyöty poikki. 

Pelkään, että ennen seuraavaa terapiakertaa kaikki taas hautautuu. Nuo karuimmat, eniten työstämistä kaipaavat jutut tulevat pinnalle niin harvoin, en tiedä miten niitä saisi käsiteltyä juuri terapiassa. Miten päästää ne sinne saakka ja siellä esiin. Mutta uskon, että nyt on parhaat saumat ehkä koskaan lähteä näiden asioiden äärelle. Yritän kovasti, pehmennän kuorta.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että tunsin niin eilen. En juurikaan tavoita sitä. Olen aika kipeä. 

Arjen pitäisi käynnistyä

En pysty. Olen liiaksi kiinni ajatuksissani. Ne pyörivät kehää. Vaikka yöllä ja aamusta tuntui hetken verran paremmalta. Taas se ankara perfektionisti meuhkaa ja mollaa: mitä muutkin nyt ajattelevat, olet säälittävä, et osaa, et tajua, takerrut. Älä tarvitse.

Tällainen vie voimat. Todella. Tulisivatpa nämä kriisit silloin kun olisi aikaa niitä käsitellä, eikä pitäisi käydä töissä ja opiskella. Mutta näinhän elämä menee.

Millaista olisi olla normaali ihminen, sellainen joka ei haavoitu sydänjuuriaan myöten... Jolla olisi terve suojautumistapa maailmaa vastaan, joka pystyisi puolustautumaan ja suojelemaan itseään. Arvostamaan itseään. Ei antautua ihmisten hyväksikäytettäväksi. En tiedä mikä... tai tiedän. Tiedän, mikä tunne ja osa nostaa päätään silloin kun sille osoitetaan jotain hyväksyntää. Se on se, joka odottaa että vanhemmat pelastavat sen turvaan ja kaikki on täydellisen hyvin. Sillä on kova tarve siihen, pohjaton tarve. Se ei mitään muuta pysty ajattelemaankaan kuin että olisi kohta turvassa, pahalta maailmalta. Kaikki energia ja huomio kiinnittyy siihen, se ei pysty huomioimaan muuta. Ei vaaraa joka lähestyy, ei sitä uhkaa ja pelkoa ettei tämä ihminen olekaan välttämättä turvallinen. Siinäpä se. End of story.

Mulla on vielä paljon matkaa siihen, että pysty hyväksymään itseni ja eri puoleni. Kuinkahan pitkä matka se on? Varmaan loppuelämän tietyllä tavalla. Juuri nyt haluaisin kovasti, että saisin kuulla terapeutilta lämpimän, hyväksyvän ja vakuuttavan kommentin. Itse en pysty itseäni juuri tämän enempää auttamaan. Yksi olennainen, suuri syy sille on se, että minulla ei ole kokemusta vastavuoroisesta tunteiden käsittelystä, en ole sisäistänyt sitä rauhoittavaa vanhempaa (jollaista minulla ei ole ollut), joka kuuntelisi, pyrkisi auttamaan tunteiden nimeämisessä, hyväksyisi, antaisi palautetta ja valaisi uskoa paremmasta. Nyt vasta ymmärrän miten tärkeää on, että vanhemmat todella käsittelisivät eri tunteita lasten kanssa, loisivat turvallisen ympäristön sille. Sellaista ei ole meillä lapsuudenkodissa ollut. Tunteita on varmasti "leijunut", mutta niihin ei ole päässyt käsiksi. Minkä lisäksi se, että vanhemmat ovat hylänneet minut lukuisia kertoja yksin tuntemaan kestämättömiä tunteita. Tästä karu esimerkki, miten kerran itse reagoin hoitolapsen kiukutteluun ja itkuun. Otin häntä kädestä kiinni, nostin toiseen huoneeseen ja laitoin oven kiinni. Jätin yksin. Tuntuu vitun kurjalle.

Nyt pitäis jatkaa töitä, juttuja. Olen vain sekaisin ja ahdistunut ja itkuinen. Mieli pomppii siellä ja täällä, olo ei ole sietämätön, mutta näköalaton ja toivoton. Ehkä häpeää kantava osa on tällä hetkellä päällimmäisenä, se että olen säälittävä ja hylätty.

Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole. 

Aikaa, ymmärrystä, hyväksyntää, armahdusta

Olen itkenyt viime viikkoina enemmän kuin vuosiin. Varsinkin viime päivinä. Itken varsinkin iltaisin, kun alkaa ahdistaa. Masennus tuntuu minussa aamuisin, en jaksaisi ja haluaisi herätä. Masennusta tämä ei suoranaisesti siis ole, koska uuden päivän alku on periaatteessa ok. Mutta kun ilta lähestyy, aurinko laskee ja iltatoimien pitäisi alkaa. Valtava suru hiipii taas esiin, ja saa minut itkemään. Itkemään kaikkea, erityisesti kuitenkin surua ja kaipausta. Kaipaan erästä minulle tärkeää ihmistä, jonka olen menettänyt. Itken menetystä ja pelkoa siitä, että näin on aina. Olen yksin ja hylätty. Kukaan ei kohtaa minua.

Terapia on harventunut kahteen kertaa kuukaudessa Kelan tuen päättymisen vuoksi. Ei ole varaa useampaan kertaan, ellen sitten hetkittäin kävisi tiheämmin jos se terapeutille sopisi. En tiedä. Tällä hetkellä se voisi minua auttaa, uskaltaisin ehkä viedä sinne tärkeitä asioita. Suru vain vyöryy yli, toisaalta ymmärrän sen olevan hyvä asia. Surua on niin valtavasti, ja ehkä elämä helpottaisi jos sen antaisi tulla esiin, sietäisi sitä ja antaisi sen kulkea rinnalla kunnes se on haalistuu pois. Joku päivä voi vielä käydä niin.

Suren omaa näkymättömyyttäni. Sitä, kuinka olen jäänyt pienenä lapsena suurien asioiden, tapahtumien ja ihmisten varjoon. Joku sisaruksistani on tullut tarpeineen minun edelleni, joku seurakunta velvoitteineen ja hurmoskokouksineen on tullut minun edelleni, monia muita traagisia tapauksia on tullut ja tapahtunut ja minä olen jäänyt yksin. Aivan yksin. Kukaan ei ole kysynyt miten voin, mitä minulle kuuluu, kukaan ei ole nähnyt todellista minua. Olen oppinut olemaan sellainen kuin odotetaan, minä ajattelen ensin sitä mitä muut ajattelevat. En pysty olemaan oma itseni, koska olen haavoittuva, ja suojelen itseäni. En halua tulla hylätyksi. Kiellän tarpeeni läheisyyteen ja rakkauteen. Jos olisi edes tuolla sisimmässä tunne siitä, että olen arvokas ja hyväksytty, niin yksinäisyys olisi helpompi sietää. Ehkä. Kuvittelen kai, että ne ihmiset joilla ei ole vakavia hylkäämistraumoja, pystyvät elämään elämäänsä suhteellisen tyytyväisinä ja tapailemaan ihmisiä ja suhtautumaan eroihin eri tavalla, koska he  tuntevat ja kokevat että no vielä tulee joku muu. Elämä ei pääty tähän.

Minun elämäni päättyy, vaikka ei päätykään. Minä jään leijumaan johonkin välitilaan, ilman yhteyttä mihinkään tai kehenkään. Tämä elämä on kestämätöntä, sietämätöntä. Kiintymyssuhteessa traumatisoituminen on helvetti, joka vaikuttaa kaikkeen. Se luo vahvan valeminän, jonka paksun kuoren alla on niin paljon hallitsemattomia tunteita ettei tiedä miten niiden kanssa selviää. Ne tekevät sokeiksi. Ne saavat näkemään asioita, joita ei ole, ja yhtälailla ummistamaan silmät itsestäänselvältä.

Olen täysin neuvoton. En näe ulospääsyä ongelmistani. Terapiaa on mennyt jo neljä vuotta, ja syvimmät haavat ovat auki. Ne näyttäytyvät nyt. En kestäisi niitä, en niiden aiheuttamia seuraamuksia ja kipua. Olen aivan keinoton, näköalaton. En tiedä, miten terapia voisi auttaa tässä. Kuinka pitkään vielä tätä kaikkea tuskaa, häpeää, itsesyytöksiä, yksinäisyyttä? Terapia on ainoa, joka pitää minut tällä hetkellä pystyssä, vaikka en ole sinne vielä pystynyt kaikkea tätä tunnekuormaa viemään. Romahdan aina terapiakertojen välissä. Jos terapiaa ei olisi, en pysyisi hengissä. Siitä huolimatta, että terapeutti on minulle ristiriitainen henkilö, hän on tällä hetkellä ainoa jonka kohtaaminen kannattelee. En pystyisi elämään, jos ei olisi sitä mahdollisuutta. En jaksaisi. Minulla ei vielä riitä kykyä kuunnella ja ymmärtää itseäni, hyväksyä virheitäni.

Olen äärimmäisen ankara itselleni. Onko kyseessä kenties joku teini-ikäinen moodi, jonka täytyi olla täydellinen, joka ei saanut ajatella tai sanoa yhtäkään pahaa asiaa? Tai kaikki romahti. Nyt vaadin itseltäni pääni sisässä täydellisyyttä, virheettömyyttä. Sano oikeat asiat, sano oikeassa kohdassa tai kaikki katoaa. Mailma murenee, sinä katoat. Joudut kadotukseen.

Kuinka vaikea on armahtaa itseään, ymmärtää että olen rikkoutunut pienenä lapsena, traumatisoitunut niin monesta tekijästä, että minä en voikaan olla "normaali"? Minä en pysty kiintymään ja huolehtimaan kiintymykseni kohteesta kuten ei-traumatisoitunut, turvallisesti kiintynyt ihminen. Minun tarvitsee ja kuuluu takertua, se on ainoa hengissäselviämisen keino. Niin minä olen jäänyt henkiin, kyennyt jatkamaan.

Juuri nyt en pystyisi odottamaan, että saisin viedä nämä tunteet terapiaan. Juuri nyt esillä on se mikä kaipaisi työstämistä. Se tarvitsisi hyväksyntää ja armahdusta. Kaipaan edistymistä, toivoa paremmasta huomisesta. Tiedän, että nykyään minulla on edes hieman enemmän resursseja kuin joskus vuosia sitten, jolloin olin edellisen kerran huonossa kunnossa. Silloin dissosioin, koko ajan. Kun olin eronnut, olin niin rikki, että luulin tulevani hulluksi. En kyennyt tekemään töiden ja koulun jälkeen mitään muuta kuin istumaan kaikki illat sängyllä tärisemässä, sekoamassa. Meni vuosi, että aloin normalisoitua. En tajua miten olen jaksanut, miten en mennyt psykoosiin siitä. Se olisi ollut armeliaampaa.

Tiedän, ettei terapeutti voi pelastaa minua. Hän ei voi luvata, että kaikki kääntyy paremmaksi. Hän ei pysty tuomaan rakkautta elämääni, ei pitämään sitä siinä. Minä teen kaiken työn. Itse. Jos pystyn. Olen niin syvällä tässä suossa (sanoinko sen jo?), että olisin valmis lopettamaan elämäni jos se ei tuntuisi niin vieraalta vaihtoehdolta minulle. En pystyisi, en uskaltaisi. En tiedä miten.

Joskus haluaisin ajatella, että minussa on osia. Varmaan joku hylätty osa onkin. Sen ajatteleminen ja hyväksyminen helpottaa silloin, kun on vain vähän ahdistusta. Mutta silloin harvoin kun se on päällä, en kykene ottamaan siihen etäisyyttä. Se on koko todellisuus ja koko maailmani. Siitä tarvitsevuudesta ja kiintymyksen tarpeesta, takertumisesta seuraa ankara rankaiseva perfektionisti, joka ei myöskään päästä otteestaan. Se haukkuu, ivaa, syyllistää, nauraa, mitätöi, vähättelee... ... Sanoo että hullu, tyhmä, olet idiootti. Että koskaan onnistu, et osaa, et pysty. Teit väärin. Kaikki nauravat sinulle. Ylireagoit. Olet liian tunteellinen. Kaikki mitä teet on väärin.

Rankkaa on kuoren ja herkän sisimmän vuorottelu. Koska kun kuori on kova ja piikikäs, tiukasti kiinni saumoistaan, myös paine sen sisällä on suuri. Sitten kun sitä raottaa, kaikki tarvitsevuus ja menettämisen pelko vyöryvät kerralla ulos. Se on hallitsematonta, se sumentaa järjen. Kunka pystyisin ymmärtämään todella tunteen kanssa itseäni, armahtamaan ja hyväksymään itseni.

En tiedä mistä aloittaa terapiassa. En tiedä miten aika riittää mihinkään, mikä keino auttaisi käsittelemään tätä. Koko terapian ajan olen juossut karkuun näitä, nyt siihen pääsisi käsiksi, mutta kuinka ironista onkaan että käynnit vähenivät juuri. Aiemmin kävin kaksi kertaa viikossa kun ei ollut mitään asiaa juurikaan, nyt tuntuu että mieleni tekee hidasta kuolemaa. Ehkä pyydän käyntien tihentämistä ja revin ne rahat jostain selkänahasta, ihan mistä vain.

En ymmärrä miten olen selvinnyt aiemmista kriiseistä ilman terapiaa. En tajua.

Yksinäisyys

En ole ennen pelännyt yksinäisyyttä, en ole potenut sitä. Tietoisesti. Olen pelännyt sitä hetkeä kun jään yksin. Nyt pelkään, olen ahdistunut. Olen yksin ja se tuntuu niin kurjalle. Edelleen pohdin sitä kaiken pelastavaa ja muuttavaa rakkautta. En ymmärrä sitä, en ole koskaan kokenut sitä.

Kunpa aikuinen pitäisi huolta päivittäisistä rutiineista, tekisi sen mikä on hyväksi lapsille. Antaisi surra silloin kun surettaa. Mutta miten tämän jäytävän hylkäämisen kokemuksen saisi häviämään? Olen keskellä kriisiä, josta en selviä ainakaan voittajana.

Aina vain vähemmän

Unta nimittäin. En tajua onko nuhatauti jotenkin vienyt yöunet vai eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin, että silloin olisi ihan poikki ja vetelisi päiväunia ja kaikkea. En minä. Kurkkuun sattuu, nenä valuu, ääni on pois. Vatsa on kipeä. Elän ehkä jollain 600 kilokalorilla päivässä. En tajua miten jaksan.

Rauhoittuminen on ongelma. En jaksaisi. En pystyisi pysähtymään, ajattelemaan, tuntemaan. 

Kello soi aivan liian pian. Ei jaksa. 

Ääni vain huutaa

Se kaikista kovin ja vaativin ääni on huolella peitetty. Se vaatii äärimmäisiä keinoja, dissosiaatiota ja poissulkemista. Jonkun muun esittämistä. Oikeasti, syvällä sisimmässä raastaa ääni, joka vaatii että minut tulee nähdä ja kuulla. Jotenkin niin vaikeaa. Olla olemassa. Alkaa olla olemassa. Se vaatii aktiivista ponnistelua ja elämänotetta, olla olemassa. Jättää esittäminen, ja vaan olla. Läsnä, havainnoida. Ei vain automaattisesti reagoida. Toisaalta, juuri sitä spontaaniutta pitäisi olla, ettei välillä miettisi. 

Mutta toistaiseksi reagointitapani ja suojamekanismini ovat haitallisia, ne suojelevat minua ja sisimpääni kyllä, mutta tuottavat myös äärimmäisen paljon tuskaa. Niistä luopuminen on tuskaa. 

Onneksi on joitain asioita mitä odottaa. Ehkä vielä joku päivä tuntuu paremmalta. Minä voimaannun joissain asioissa koko ajan. Välillä tipun suohon. Joku osani tippuu. Ne eivät ole niin selkeitä osia, mutta sinne päin. Jokin kaiken muun alleen peittoavat, mitään muita vaihtoehtoisia tapoja, tunteita tai selityksiä vastaanottamattomat moodit pyyhkivät ylitse. Niitä hetkiä on vaikea sietää. Sitä, kun ei näe että olisi edes tunnelia, saati että sillä olisi pääte ja siellä valoa ja ulkoilmaa. On vain pimeys. Joka suuntaan. Ei kiinteää maata, ei seiniä mitä haparoida.

Läsnäolo on vaikeaa. Tulen töistä kotiin, istun tuntikausia sohvalla kelaamassa, miettimässä, murehtimassa. Itken, joskus. Usein en. Sekin olisi hyvä jos itkisin, jokin koskettaisi. Olen harrastanut tätä pääni sisällä elämistä ja murehtimista vuosia. Yläasteelta lähtien, no lukiosta vähintään. Mitä minä suojelen, ketä, miksi? Miksi toimin näin? Minä korvaan puuttuvat ihmiset. Luon tarvittavat ihmiset ja dialogit päähäni. Minulle on uutta ja vierasta, että asioista keskustellaan, vuorovaikutetaan. Että ihmiset voivat oikeasti keskustella, eikä manipuloida.

Nyt huomaan, että kirjoittaminen ja äänien hiljentäminen pakolla toimii. Tunteita todennäköisesti purskahtelee niiden takaa, mutta jollain tapaa helpottaa. Kunpa jaksaisin olla aikuinen ja huolehtiva ja välittävä itseäni kohtaan.

Minulla on tulevaisuus. Minulla on toivoa. Ja koska minulla on toivoa, minulla on myös mahdollisuuksia. 

Hedelmistään se puu tunnetaan, vai miten se nyt meni

Ikäväkseni täytyy todeta, että omana itsenään oleminen on vaikeaa. Joskus on vaikeaa tietää edes sitä kuka on, saati sitten päästää sitä pinnalle. Se kysyy lujuutta olla läsnä, tietoinen omista tunteistaan ja olotiloistaan. 

Tärkeintä olisi kuitenkin aina se, että olisi nimenomaan sitä. Aito minä. Vaikka se olisikin altis loukkauksilla ja hylkäyksille. Toisaalta, ne ovat menneisyyden kokemuksia. Nykyhetkessä loukkaamista ja vahingoittamista ei pääsisi käymään samalla tavalla, koska olen oppinut vetämään rajoja. Mutta jos en osaa olla aito, tuotan samalla jotain sellaista valheellista, joka vetää puoleensa vääränlaisia ihmisiä. Tai oikenalaisia, mutta karkoitan heidät koska olen valheellinen. He eivät pääse kosketuksiin minun kanssani, pettyvät ja lähtevät. 

Mindfulness olisi taas terää. Menneisyys ei herää eloon, tulevaisuus ei kummittele. Vain tämä hetki ratkaisee. Asioihin ei takerruta, niitä tarkastellaan lempeästi, hyväksyvästi. Se on minulle vaikeaa. 

Olen todennäköisesti vasta hyvin alussa omalla "henkisen kasvun" polullani. Pelkään koko ajan, ettei minua nähdä. Vaikka monet näkevät minut, pitävät minusta ja minä heistä. Ehkä ne ihmiset eivät vain riitä. Tarvitsen kaiken pelastavan rakkauden, enkä tiedä kuinka kestän olla ilman sitä. Mindfulnessista viis. Rakkauden haluaminen, tai sen kaipuun myöntäminen on vaikeaa. Olen yrittänyt tapella sitä vastaan koko nuoruus- ja aikuisikäni. Minä en tarvitse.

Tarvitsen minä, ja haluan. 

Nyt kyllä

vituttaa ihan saatanasti. Onneksi joku osa osaa pitää sitä etäällä.

Miten ankkuroituisin nykyhetkeen? Siihen, että nyt on kaikki hyvin. Olen saanut elämästä kiinni, niinku oikeasti, vaikka välillä vaivunkin infernaaliseen katatonia-ahdistus-tilaan. Joka sekin tavallaan pysyy loitolla, kiitos jonkun osan.

Tarvitsee löytää joku jolla ankkuroitua. Ettei menetä otetta nykyhetkeen. Tarvitsen sitä. Menneisyydessä on liikaa surua. Toisaalta, se suru on käsittelemättä, hyväksymättä. Joten... kumpi on terveempää. Koittaa pysyä tässä hetkessä vaikka tietää sen olevan osaksi valhetta? Vai mennä niihin tunteisiin ja takaumiin...?

Elämä ei palkitse

Elän kyllä jossain ihan harhaisessa mikä-mikä- maassa aivan outojen luonnonlakien keskellä. Olen jollain tapaa kuvitellut kai aina, että saan vielä joskus hyvityksen kaikesta kokemastani. Että saan elämäni rakkauden, kaiken täydellisesti ajoitettuna ja tarjoiltuna ilman vastoinkäymisiä. Siihen se kiteytyy. Mutta eihän elämä näin mene. Se ei laita muistiin kärsimyksiä ja tuskia sen vuoksi, että joskus se hyvitys olisi ylitsevuotava. Olen katkeroitunut, vihainen ja surullinen niin monesta asiasta. Nyt olen vielä myös lohduton, koska olen havahtunut tähän omaan harhaani, ja ymmärrän ettei elämä välttämättä anna minulle yhtään mitään siitä, mitä haaveilen tai tarvitsen. Kukaan ei voi taata yhtään mitään. Olen langennut samaan palkitsemisen harhaan kuin vanhempani: heille hyvitys tarkoitti iänkaikkista elämää kuoleman jälkeen, mutta minä olen soveltanut samaa uskoa omalla tavallani haikailemalla kaiken hyvittävää rakkautta. 

Ei tule tapahtumaan. Vaikka rakkaus ja rakastuminen olisi millaista, ei se koskaan korjaa kaikkea. Eheyttää varmasti voi, mutta en voi odottaa sen tulevan pelastamaan minut. Haluaisin uskoa, että osa tästä on minun käsissäni. Voin vaikuttaa siihen mitä minulle tapahtuu, mitä kokemuksia koen. Mutta juuri nyt en jaksaisi uskoa ja toivoa, luoda katsetta tulevaan. 

Olen edelleen lähes panikoivassa mielentilassa, siinä rajalla, ikävästi. Illat menee itkeskellessä. Terapeutti on etäinen, tai niin koen. Haluaisin viedä paniikin vastaanotolle, mutta en tiedä osaanko. Se tekisi hyvää varmasti. Uskaltaisinko viimein avautua, vaikka tämä terapiasuhde niin ristiriitainen onkin. Olen miettinyt pitkään, että pitääkö minun jälleen pakottaa itseni tekemään ja tuntemaan jollain tavalla, esittää että haluan avautua vaikka en halua. Juuri sellaista itsepetosta ja kuoren rakentamista, missä olen niin taitava.