Mitä jos

itkenkin sen vuoksi, ettei minua nähty. Ja kohdattu. Ja haluttu. Ehkä ne ovat suurimmat syyt itkuun kuin itse ihminen. Vai?

Olen häsännyt aikuisiällä jo pitkään, eksynyt sinne ja tänne satunnaisesti ihmissuhteisiin, mutta kuitenkin pysynyt henkisesti yksin. Ja usein myös ihan tosiasiallisestikin. Elämä ja vuodet ovat soljuneet eteenpäin ilman, että minulla olisi ollut niihin aktiivista otetta. Minulla ei ole ollut mitään mistä rakentaa mitään, koska ne rakennuspalikat ovat olleet hukassa. Ne ovat niin hukassa, että ihmissuhteeni ovat tuhoutuneet ja jääneet etäisiksi. Koska en tiedä kuka olen. Toivon, että tämä kriisi ja traumatakauma jonka olen nyt taas kokenut, veisi minut nyt sille tutkimusmatkalle itseeni jolta löydän jotain oikeita rakennuspalikoita tulevaisuutta varten. Muutoin tässä ei ole mitään järkeä.

Ehkä on vain hyväksyttävä, että olen tässä kohtaa hukassa itseltäni. Vielä, edelleen. Tiedän ja tunnistan monia asioita, mutta jokin olennaisen ytimen tiedostaminen puuttuu. Ehkä se on se pimeä puoli, joka nostaa päätään hetkittäin... Ja sitten, hukassa ja kadoksissa olevana, itken sitä että kukaan ei pysähdy minun kohdallani, vaan hakevat sen seuraavan. Tietävät mitä etsivät. Ja myös löytävät. Minä en. 

Itkin terapeutille puhelimessa. Ensimmäistä kertaa. Siis itkin. Ja siis soitin. Osoitin tarvitsevani ja haluavani jotain. Ihan vitun suuri edistysaskel. Ja itkui tuntui edelleen hyvältä.