Synttärit meni

Enpä hoksannut tuossa muutama tunti sitten, että blogisynttärit oli ja meni. Kaksi vuotta tuli täyteen. Se on pitkä aika, en muista siitä paljoa. 

Mitä teen? Olen ylhäällä klo 4.38 ja mietin jälleen miksi valvon. Tätä valvomista pikkutunneille on ollut viime aikoina paljon. Terapeutti kysyi siihen syytä, pelottaako tai jotain. Ei varsinaisesti pelota, mutta ehkä uskallan nukkua parhaiten silloin kun tiedän jonkun valvovan. Inhosin lapsena sitä kun vanhemmat nukkuivat ja minä olin hereillä. Silloin oli turvallinen olo, kun äiti valvoi keittiössä ja näin valon ovenraosta. Tai kun isä nukutti. Mutta joskus hän lähti pois ennen kuin sain unta, mutta en sanonut mitään vaan esitin nukkuvani. Sitten jouduin valvomaan ja itkeskelemäänkin. 

Jäin miettimään tuota isäasiaa tuon muutaman tunnin takaisen postauksen jälkeen, ja ehkä sekin pitää hereillä. Jotenkin on nyt sellainen olo sen asian suhteen, että antaa olla koko isän. Me ei tavoiteta toisiamme, ja minulla on nyt täysi oikeus alkaa elää omaa elämääni. Minä olen aikuinen, halusi hän sitä tai ei. Minä käsittelen niitä lapsuuden kokemuksia ja rakennan persoonaani ja elämääni itse. Minä en ole tilivelvollinen hänelle. En toisaalta ole kokenut niin missään vaiheessa... Mutta sympatiani karisivat jollain tapaa; olen yrittänyt puhua hänelle järkeä ja kertoa miten lapsi asiat kokee, mutta hän ei sitä tajua. Hän haluaa elää omassa harhassaan, olla ymmärtämättä tosiasioita. 

Lapsuudessa olin todella turhautunut ja vihainen, kun vanhemmat eivät ymmärtäneet minun tunteitani. Niille naurettiin. Isä pitäytyi täysin omassa näkemyksessään ja sekoili niitä omia hihhulijuttujaan. Juuri ne hihhulitouhut vieraannuttivat hänet lopullisesti minusta. Aina vain jeesus ja jumala ja usko ja armo. Ei koskaan omat lapset, yhteinen aika ja ymmärrys. 

Nyt hän hakee tukea muista lapsistaan; "ettehän te tunteet turvattomuutta, onko teistä tuntunut että on peloteltu". Vanhempani eivät vain kykene tajuamaan miltä se elämä on lapsen näkökulmasta tuntunut. Sama selittely ja vääristely jatkuu. 

Olen iloinen, että olen päässyt pois sellaisesta ympäristöstä. Olin jatkuvasti ahdistunut kun vanhempani olivat kehittäneet oman riippuvuusongelmansa - uskontoon. Ei heillä ollut aikaa ja kiinnostusta meihin lapsiin. Tunteet olivat heille tärkeämpiä; se, että sai itse tuntea jotain polttavaa, huumaavaa ja mukaansatempaavaa. He eivät osanneet ilmaista omia tunteitaan muutoin, joten avuksi piti ottaa karismaattinen yhteisö jossa kaikki kietoutui nimenomaan tunteeseen. Se oli jonkinlainen vapautumisriitti heille ja muille estoisille ihmisille. Jumalan nimessä kaikki oli niin mahtavaa.

En tiedä miten teen tämän kauniisti, katkaisenko välit vanhempiini? Yhteydenpito heidän kanssaan ei tee hyvää, se alkaa vain vituttaa. Ehkä asetan isälleni rajat; soitellaan vaikka kahden viikon välein sunnuntaina. Se on se minkä minä haluan. Isän puhelut kuormittavat minua, haluaisin jättää vastaamatta. Yleensä koitan päästä eroon hänestä mahdollisimman pian. Kun ne puhelut eivät sisällä muuta kuin sitä samaa jauhantaa ja informaatioarvo on nolla. Hän tekee niitä samoja asioita, ja jos tekee jotain erityistä, minä en halua kuulla koska se liittyy seurakuntaan ja hänen rajattomuuteensa. Minua ei kiinnosta kertoa mitä teen, koska ei sekään ole niin kummoista. Hän kuulemma soittelee sisarelleni joka päivä, eli hän on siirtynyt yhdestä uhrista toiseen. Toista sisartani hän yritti viimeiseen saakka pitää luonaan asumassa, ja myönsi haluavansa valvoa tätä. Tätä taustaa vasten näen hänen turhat soittonsa vain hänen yrityksenään pitää kaoottista maailmaansa kasassa. Se on ärsyttävää.

Nuo puhelut ovat lähtöisin hänen tarpeestaan soittaa. Ei minun. Voin aivan hyvin olla vastaamatta ja laittaa viestin, että huono hetki soitellaan toinen kerta. Ei minun ole mikään pakko vastata, hänenkin on ehkä opittava siihen, että lapsilla on ja kuuluu olla omaa elämää eikä vastailla isänsä puheluihin monta kertaa viikossa. Vaikka aikaa olisikin. Jos minä olen kipeänä, ei ole hänen tehtävänsä enää antaa hoito-ohjeita ja neuvoja tai kysellä vointia joka päivä. Ei todellakaan. Minä pärjään itse, olen järjestänyt asiani niin kuten aikuisen kuuluukin.

Toisaalta erikoista on se, että hän näyttää "välittämisensä" aika omaehtoisesti. Vain "hänen" tavoillaan, eli hössöttämisellä ja soittelulla ja turhilla puheilla kun hän niin välittää. Hän ei ole koskaan tehnyt käytännössä sellaisia asioita, jotka olisivat meille lapsille merkittäviä. Hän ei ole antanut meille asioita, jotka olisivat todella merkinneet jotakin vain hän antoi asioita jotka olivat hänen mielestään merkityksellisiä. Hän ei ole koskaan käynyt luonani kylässä, esimerkiksi, tai tullut katsomaan vanhojentanssejani. Ei vaikka pyysin ja perustelin, mutta hänen henkilökohtaiset käsityksensä olivat tärkeämpiä kuin se mitä asia merkitsi minulle. Minun luonani hän on käynyt piipahtamassa silloin kun on tarvinnut mennä jossain seurakunnan asioissa samalle suunnalle. Eli minun vuokseni ei voi ajaa, mutta sitten kun pitää lähteä ilmaiseksi ilman korvauksia omaan piikkiin ajamaan monta sataa kilometriä niin hän tarvitseekin yöpaikan. Mietipä isä siinä sitten, että miksi näin.

Nukuttaa hieman. En voi pistää enää nukkumaan, koska pitää herätä aikaisin. Ehkä kohta alan aamupalan tekoon. Onneksi sitten uudenvuodenpäivänä voi nukkua aamusta pitkään, tuskin teen mitää erikoista. 

Jospa päivät menisivät nopeasti, niin olisi taas puitavaa terapiassa. Ennen kuin lomailun aikaansaamat fiilikset unohtuvat. 

Mennyttä ei saa takaisin

Loma oli ristiriitainen kokemus. Vanhempien luokse meneminen oli ahdistavampaa kuin mitä se oli viime syksynä. Avauduin isälleni asioista (vanhempien "epäonnistumisista") aika raivokkaasti, mutta riita sovittiin. Mutta riita osoitti jälleen sen tosiasian, että isäni ja minä emme ymmärrä toisiamme ja hän edelleen toistuvasti jättää huomiotta minut. Hän pakeni omiin maailmoihinsa jeesus-selityksineen, niihin samoihin rakennelmiin joihin hän pakeni minun ollessani lapsi. Hän vei puheet aina jollekin sellaiselle alueelle, että hän saattoi saarnata sitä parantavaa evankeliumiaan vaikka minä yritin keskustella oikeasta asiasta. Hänen taktiikkansa on väistely ja puhuminen muista aiheista. Hänellä ei ole vastauksia ja perusteita, joita koitin pyytää ja vaatia. Hän toteaa, että ei järki näitä tavoita vaan usko on jotain suurempaa; pitää vain uskoa. 

Hän myös haluaa huolehtia tai ainakin tuoda julki huolensa meistä lapsista. Häntä surettaa se, että kun me menemme kauemmas hänestä ja vieraannumme. Tämä asetelma on mielestäni häiriintynyt, ja tämäkin kumpuaa jälleen hänen omista tarpeistaan. Hän ei ole osannut kasvaa vanhempana ja vanhemman roolissa, ja hän koittaa hamuta meitä takaisin lähemmäs itseään. Meillä ei ole ollut läheistä suhdetta eikä sitä tule olemaan. Mennyttä ei saa takaisin, eikä sen jälkiä pysty korjaamaan. Isä on paennut meidän lapsien tarpeita ja kokee nyt siitä syyllisyyttä ja haluaa korvata kaiken. Väärällä tavalla, ja vaikka me sanoisimme mitä toivomme, hän toimii edelleen väärällä tavalla. Hän ohjautuu vain omista tunteistaan ja tarpeistaan. Niin oli lapsuudessani, ja niin on edelleen. Tämä suhde ei tule jalostumaan kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi, ymmärsin sen nyt. Liian paljon keskenjääneitä kehitystehtäviä molemmilla. 

Mikä siinä sitten niin vaivaa, että isällä on erilaiset arvot? Voisin hyväksyä ne kuten koitan hyväksyä muiden eri näkemykset, mutta isäni kohdalla on kurjaa se, että siihen yhdistyy niin vahvasti kokemai henkisen laiminlyönti lapsena, että en pysty pitämään niitä erillisinä. Eli vikaa on minussakin, ei pelkästään hänessä. Menenkö siis aina siihen samaan lapsimoodiin, joka ei pääse yli siitä henkisestä ja hengellisestä pahoinpitelystä ja ahdistuksesta? Enkö voisi pysyä aikuisena?

Se on melkoisen vaikeaa, kun yritän luovia oman elämäni vaikeuksissa. Oman mielenterveyteni kannalta on tärkeää, että pääsen kohtaamaan menneisyyden kaltoinkohtelun emptaattisessa terapiasuhteessa. Terapeutti on ensimmäinen aikuinen elämässäni, joka kuuntelee minua ja minun tunteitani, arvostaa niitä eikä ala vääristellä niitä. Minä yritän vääristellä niitä itse. 

En pidä uskontoa pahana, mutta epätervettä ja manipulatiivista uskoa pidän. Joihinkin karismaattisiin liikkeisiin on jo sisäänrakennettu se kaava ja perustelu, jolla oikeutetaan psyykinen pahoinpitely. Se on käsittämätöntä. 

Vanhempani ovat vääristelyn mestareita. He eivät ole suoranaisesti manipulatiivisia ja pahoja, mutta tunneasioissa kykenemättömiä. Äitini on varmasti traumatisoitunut, ja jotkut tilanteet nostavat hänen ongelmansa esiin. Lapsena olen todennäköisesti pelännyt häntä hyvin paljon, hänen vihaansa ja raivoaan joka on kummunnut hänen traumaosistaan. Minulla on välillä vahva tunne siitä, että hän on käyttänyt meitä lapsia itsensä eheyttämiseen. Tästä johtuen en ole itse halunnut lapsia enkä halua vieläkään, ainakaan mitenkään aidosti. 

Ehkä vanhemmillani olisi ollut jonkin asteisia taitoja opastaa esimerkiksi sosiaalisessa elämässä ja tunneasioissa ilman sitä uskonnon vaikutusta. He elivät vain niin vahvasti sitä uskovaisen todellisuutta, mitä minä en koskaan heidän kanssaan jakanut, mutta he teeskentelivät että niin olisi ollut. He valmensivat meitä vain iänkaikkiseen elämään.

Edelleenkään siis isäni ei ymmärrä mitä vahinkoa hän on tehnyt. Kun hänelle asiasta sanoin nyt tavatessamme, hän ei suinkaan kyseenalaistanut omaa uskoaan vaan todennäköisesti vain pakenee syvemmälle rukouksiinsa ja turvautuu jumalaan, joka on ainoa joka voi auttaa. Eli hän hakee itselleen helpotusta siitä minkä minä olen sanonut aiheuttaneet pahaa meille lapsille. Jos hän olisi nähnyt oman perheensä tarpeet eikä omiaan, voisi tilanne olla toinen. 

Näistä asioista olisi kiva puhua sisarusten kanssa, mutta he ovat täysin sulkeutuneita minulta. Eli se sama ilmapiiri ja vuorovaikutustapa on siirtynyt heillekin. Toinen sisaruksista reagoi kuten äiti eli suuttuu, karjuu ja vittuilee, toinen pakenee muihin intresseihin, joiden kanssa ei tarvitse ajatella mitään arkeen liittyviä tai suunnitella tulevaisuutta. 

Tuntuu hyvältä kirjoittaa pitkästä aikaa jotain mikä vaivaa. Tämä on minun oman kolotusblogini; mihin sattuu ja miksi. On minulla hetkittäin hyväkin olo. Mutta nyt haluaisin kaivaa paskaa, koska en kuitenkaan osaa olla ilman sitä - huonoa oloa. Hetken luulin, että ai, avoin "keskustelu" isän kanssa puhdisti ilmaa, mutta hän meni heti pilaamaan sen omalla sokeudellaan tosiasioille ja luulemalla, että tämä minun avoin purkaukseni tarkoittaisi minun paluutani hänen vaikutuspiiriinsä ja läheisemmäksi - eli toisin sanoen se oikeuttaisi hänet soittelemaan ja lähettelemään viestejä joka päivä, huolehtimaan miten puen itseni jne. Vaikka hän ei konkreettisesti pyri kontrolloimaan tai vahtimaan, hän kokee tarvetta olla yhteydessä jatkuvasti ja olla ajantasalla olenko kaupungilla ja varoitella kaikesta mahdollisesta. 

Tämän päivän onnellisuus tulee siitä, että minulla on oma koti jossa saan olla rauhassa uskovilta hulluilta, täällä saan olla oma itseni!

Se joku, mutta mikä

Ennen joulua olin "päättänyt", että menneisyyden vatvomiseen ei kannata "haaskata" aikaa vaan parasta on keskittyä nykyhetkeen. Se on vaan kovin vaikeaa silloin kun joutuu takaisin lapsuudenperheen keskelle ja niihin samoihin vuorovaikutussuhteisiin ja -tapoihin. Toki tilanne on siinä mielessä eri, että nyt on kaksi osoitetta joten emme ole enää koskaan täysin siinä samassa kokoonpanossa kuin lapsuudessa.

Turhaudun todella helposti perheeseeni, ja syy siihen on se kaoottisuus ja epäselvyys mikä hallitsee yhteistä elämää, asioiden hoitoa ja keskustelua. Asioista ei puhuta ja sovita selkeästi, vaan kaikki olettavat jotain. Oletetaan, että toinen ajattelee niin tai näin, sitten mennään sen pohjalta tekemään jotain ja kun koko asetelma osoittautuu vääristyneeksi, suututaan siitä. Näen sisareni toiminnassa paljon samaa mitä äidissäni; väsymystä, toisten jyräämistä ja oletuksia. Äidille on tyypillistä laittaa sanat toisen suuhun: "Kyllä se nyt on tyytyväinen!" tai "Kyllä se on sille ihan hyvä!". Ja sitten kun vaatii perusteluja, tuleekin niiden sijaan suuttumus. Järjellinen keskustelu ei ole koskaan ollut näiden kahden ihmisen vahva puoli, en ymmärrä miksi. Miksi keskustelusta ja toisen ihmisen haastamisesta pitää niin kovasti suuttua, että sitten mitätöidään toisen persoona esimerkiksi sanomalla, että sinä olet niin lapsellinen ja ihan tyhmä! Ehkä vastaus on juuri se, että ollaan väsyneitä ja loppuunpalaneita siinä kaoottisessa perhesysteemissä.

Olen miettinyt juurikin tätä perhesysteemiä ja sen toimivuuta nyt kun olen jälleen havainnoimassa sitä hieman lähempänä. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun perheterapeutin kommentit meistä. Meillä on ollut niin paljon kaikenlaista yksilötason oireilua, ja johonkin on joskus haettu apua, mutta koko perheen olisi ollut hyvä päästä jonkun avun piiriin jossain kohtaa sen elämänkaarta. Nyt perheen elämänkaari on aikaa sitten hiipunut, viimeistään vanhempien avioero suisti kaiken raiteiltaan. 

Avioeroa muistelinkin vuoden viimeisellä terapiakäynnillä. Minua hieman loukkasi se, että terapeutti ei muistanut mitä olin siitä kertonut, kaikesta siitä kauheudestä ja oksettavuudesta. Nyt kun käynnit jatkuvat kahdella per viikko, on aikaa ehkä pohtia näitäkin. Pelkään kovasti tulevani vanhempieni kaltaiseksi tai ajautuvani sellaiseen suhteeseen, jossa toistan nämä samat kaavat.

Nyt pitänee laittaa nukkumaan, onneksi arki taas alkaa ja pääsen tekemään omia juttuja.

Hyvä alku

Loma sujuu kuten olettaa sopii eli pois haluaisin äidin ja isän hoteista. Se painostava ilmapiiri on edelleen olemassa, ja tuskin se siitä muuksi muuttuu. Joten. On aika sanoa sille heihei, ja keskittyä johonkin mukavaan. Kuten tv:n katseluun ja lukemiseen. Minä vitut välitän vanhempieni ongelmista. 

Olin juuri ehtinyt saapua tänne, kun sain jo isältäni tuutin täydeltä jeesusonhyvä- läppää. Ei kiitos sitä, se on vammattaunut minut liian pahasti. Se ihminen on totaalisen sekaisin, se ei itse vain tiedä sitä, mutta minä olen aistinut sen aina.

Kerrassaan loistavaa siis. Haluan aloittaa alusta, siltä minusta on tuntunut aina. Tämä ei ollut elämä, jonka tilasin. Antaisin mieluusti pois suurimman osan lapuuttani, sillä ne samat asiat mitä vanhempamme ovat meille lapsille antaneet, olisi voinut saada niin monessa muussakin perheessä. 

Olen miettinyt mitä rakkaus vanhempia kohtaan on. Joskus tuntuu siltä, että se on "vain" kuoleman pelkoa. Sitä, että pienen lapsen on pakko kiintyä hoitajiinsa jotta selviytyy, ja tuo kiintymys muodostunee jonkinlaiseksi rakkaudeksi. Lapsi on siis pakotettu ainakin kiintymään, ja oman vanhemman vahingoittuminen ja kuolema olisi pahinta mitä voi tapahtua. Tähän kiintymykseen perustuu myös vaikeus kritisoida vanhempia, koska lapsi saattaa tuntea vastuuta siitä että ei ole tarpeeksi kiltti ja ikävä kyllä usein vanhemmat myös saattavat vedota siihen, että lapsen on oltava "kiltti". Siihen on velvollisuus, koska vanhemmat "tekevät kaikkensa" lapsen eteen. Syylliyys on hankala asia kannettavaksi lapselle, ja minä sanoisin, että juuri se syylliyys on suuri osatekijä omassa rakkaudessani vanhempiani kohtaan. Syyllisyys ja se, että olen traumatisoitunut taaperoiässä niin pahasti, että pelkäsin hysteerisesti vanhempien menettämistä uudelleen ja tuo tunne on "jalostunut" rakkaudeksi. Haluan heille hyvää, mutta en oikeastaan ikävöi heitä ja suhteemme on pinnallinen. He ovat pitäneet minut hengissä, josta minun olisi pitänyt olla ilmeisen kiitollinen heille. No, en tiedä mitä sanoa... Samalla tavalla kuin he ovat kieltäytyneet näkemästä minua yksilönä ja persoonana, minä en tunnista heissä mitään mitä rakastaisin erityisesti. Olenko kylmä, ehkä. En vain voi tälle mitään, mutta niin kauan kuin heidän luomansa syylliyyden ja vihan taakka on minun kannettavanani en pysty muuhun.

Turhien sanojen sinfonia

Oi ei, ei jaksaisi mennä kuuntelemaan taas sitä turhaa teennäistä kakkapuhetta ja sietämään vaivaantuneita hiljaisuuden hetkiä. Siis vanhempien luona. Sitä olen puhissut tässä jo liki viikon verran. Isä tekee itsensä vähättelystä ja alentamisesta taas taidetta ja äiti ottaa sen mikä on kivaa ja häätää meidät taas tiehemme. Veli on äreä, väsynyt ja kiukuttelee. Mahtavaa joulua kaikille.

Terapeutti on päättänyt, että ongelmani johtuvat draamaattisesta ja traumaattisesta varhaislapsuuden erosta vanhempiin. Voihan olla. Ongelmia on ollut paljon muitakin, itse pidän olennaisena kodin ilmapiiriä ja vanhempieni omia traumoja. Äitini menneisyydestä tiedän jotain, isän en niinkään. Jotain kummallista hänellekin on sattunut ja tapahtunut, kun hänestä on tullut niin passiivis-aggressiivinen ja "läheisriippuvainen". Koitan kestää joulun kunnialla, palaan sitten kotiin ja jatkan asioiden käsittelyä.

Olen nimittäin huomannut, että minulle tulee hyvä tunne kun olen avoin tunteille ja niiden havaitsemiselle ja kokemiselle. Olen oppinut, että tunteet tulevat ja menevät eivätkä ne välttämättä jää päiväkausiksi vellomaan. Se tieto helpottaa. Vitutus ja ärtymys voivat mennä ohi tunnissa kun antaa itselleen luvan tuntea niin ja miettiä syitä, mutta ihan yhtälailla päästää irti siitä olotilasta ja saada tilalle muuta, parempi mieliala.

Tänään olen miettinyt kovasti sitä, miksi tunnen tarvetta esittää olevani toisenlainen kuin olen. Miksi pitäisi pyrkiä olemaan parempi ja kiinnostavampi, jos ei oikeasti ole sellainen. Mitä pitää ja on kohtuullista toisen ihmisen vuoksi tehdä? Kuinka paljon energiaa vie se, että yrittää pakottaa itsensä harrastamaan ja laittamaan aikaa asioihin jotka eivät voisi vähempää innostaa? Hermohan siinä menee. Pitäisikö vaativille miehille sanoa, että jos ei kelpaa niin hae sellainen joka on luonnostaan näiden vaatimusten kaltainen, minä en ole enkä sellaiseksi tule. Haluan laittaa aikani ja energiani asioihin, joista minä tulen onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Jos se tässä elämäntilanteessa on myöhäiset aamuheräämiset, brunssit ystävien kanssa kaupungin kalleimmassa kahvilassa, kirjojen lukeminen ja suklaan syöminen niin sitten se on. Minusta ei tule Scarlett Johanssonin näköistä ja kokoista, eikä ÄO:ni ole varmasti juuri sitä 100 korkeampi ole. 

Ensi vuoden alusta terapia jatkuu taas kaksi kertaa viikossa, how lovely. Terapian loppuminen on alkanut jo pelottaa, ja olen tulkinnut sen johtuvan kiintymyksen pelosta. Haluaisin ottaa vastaan sen tunteen, että terapeutti on oikeasti empaattinen ja välittää miltä minusta tuntuu, minulla on suuri tarve tuntea niin. En haluaisi luopua siitä ja sellaisesta ihmisestä, koska kukaan ei ikinä ole ollut niin lämmin, tukea antava ja ymmärtäväinen minulle. Nyt tämä klassinen kysymys: miksi vanhempani eivät voineet eivätkä voi olla tuollaisia ihmisiä? Tunneasioissa he ovat oikeastaan aika paskoja ihmisiä. Miellän heidät enemmän kasvattajiksi, joille tärkeää oli tehdä asiat "oikein" eli kunhan pinta näyttää hyvältä niin he ovat saavuttaneet tavoitteensa. Eli meistä lapsista tulisi hyväkäytöksisiä ja tekisimme töitä ja hankkisimme perheen. Se osoittaa, että kaikki on hyvin. Tunteista ei meillä ole juurikaan puhuttu tai niiden suhteen opetettu mitään. 

Tästä on hyvä pistää nukkumaan, kun on sopivasti piinannut itseään näillä ajatuksilla. Ei huvittaisi kyllä yhtään joulunvietto. 

Joulustressiä pukkaa

Tänä jouluna kun en ole töissä eikä ole mitään pitämässä kotipaikkakunnalla niin suunnaksi "täytyy" ottaa vanhempien osoitteet. Mikä ahdistaa sitä enemmän mitä lähemmäs matkustaminen sinne lähestyy. Olen viettänyt omaa joulua, joskus vapaalla ja joskus töiden merkeissä, mutta tällä kertaa aikataulut ovat sellaiset että itse joulu on paras aika ajoittaa vierailu sukulaisiin. Haluan kuitenkin käydä katsomassa sukulaisia ja sisaruksia. Vanhempien suhteen ei olisi niin väliä... Mutta teen sen nyt velvollisuudentunnosta ja että jos se heitä hieman ilahduttaisi.

Turhaapa tässä iässä on enää -siis omalla kohdallani- jaaplata siitä mikä meni pieleen ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Selviytymisstrategiakseni tässä kohtaa elämää olen ottanut sen, että pyrin nauttimaan tästä päivästä ja hetkestä jota elän. Jos ikäviä ajatuksia ja tunteita herää, niitä pitää kuunnella mutta niille ei tarvitse antaa valtaa. Yritän jättää vanhempieni ongelmat heidän itsensä kannettavaksi, koska mielestäni heidän ei tule hakea tukea lapsiltaan. Ei ainakaan meiltä, koska... Niin, miksi vanhemmat eivät saisi tukeutua lapseensa? Eikö olisi luonnollista, että lapsi haluaa "korvata" tai antaa takaisin jotain huolenpitoa, jota on vanhemmiltaan saanut? Siinä tapauksessa lasten olis pitänyt saada ensin kasvaa vastuuntuntoisiksi aikuisiksi, eikä heitä pitäisi ajatella koko ajan turvaa ja huolenpitoa kaipaavina taaperoina. Isälle emme ole koskaan aikuisia, vaan hän pitää tiukasti kiinni siitä tunteesta että emme osaa huolehtia itsestämme. Tai ehkä osaamme, kyllä hän saattaa sen myöntääkin ja on hän jopa itse sanonut että kun häntä huolestuttaa ja sitä niin haluaisi lapsille antaa kaiken hyvän jne. Rasittava tapaus, eipä muuta.

Itselläni olisi ollut tilauksessa kypsät, tunne-elämältään tasapainoiset ja aikuisen rooliin kykenevät sekä suhteellisuudentajuiset vanhemmat. Jotka eivät olisi käyttäneet lapsiaan omiin tarkoitusperiinsä, kuten tasapainottamaan elämää ja antamaan sille sisältöä tai ulkoistamaan oma huolestuneisuus johonkin sosiaalisesti hyväksyttyyn kohteeseen. Tämän siitä saa, kolmivuotisen terapian ja muutaman vuoden masennuksen kun vanhemmat säätelevät omia tunteitaan lasten avulla eivätkä uskalla omista peloistaan johtuen kasvattaa lasta kohti itsenäisyyttä.

Tällaista tänään.

Mietteitä joulun alla

Aika juoksee nopsaa eteenpäin, ihan kohta on joulu ja voi alkaa samoin tein valmistautua uuteen vuoteen. Joistain asioista olen saanut tämän vuoden aikana kiinni, moni taas on vielä tavoittamattomissa.

Tavoittamaton asia nro 1: kuka minä olen, mitä pidän tärkeänä, mihin haluan/voin sitoutua. Siinäpä kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Monet jutut tuntuvat merkityksettömiltä; minulla ei ole kovin paljoa haaveita ja tavoitteita, ne eivät ole mitenkään konkreettisia. "Haluan olla onnellinen." Siinä esimerkki. "Haluan oman, kauniin kodin." Ei mitään käsitystä siitä mitä töitä haluan tehdä, mihin muuttaisin asumaan valmistumisen jälkeen, olisinko parisuhteessa. Monista asioista haaveilen etäältä (siitä oikeasta parisuhteesta), mutta kun ne tulevat lähelle, alan paeta niitä. En malta asettua siihen tilanteeseen. Todellisuus ei ole koskaan ollut minulle kovin antoista, johtuneeko siitä että lapsena ja teininä oli vain pakko elää mielikuvissa. 

Mahdollisesti juuri se, että ei ole ollut mahdollisuutta saattaa loppuun nuoruuden kehitystehtäviä, kostautuu nyt. En pysty arvottamaan asioita ja suhteuttamaan niitä. En tiedä mitä haluan, ja minkä odotan tekevän itseni onnelliseksi. Siitäpä on vaikea lähteä suunnistamaan elämäänsä eteenpäin.

Vielä joku vuosi sitten päämääräni oli yliopisto. Nyt aika sen jälkeen näyttäytyy... näköalattomana. Siellä ei ole mitään. Ehkä en ole vielä valmis jättämään yliopistoa, mutta jotain muutosta senkin suhteen kai tapahtuu.

En ole valmis perheen perustamiseen, joten miksipä sille uhrata ajatuksia nyt. Kyllä se alkaa sitten kaihertaa mieltä, jos halu siihen syntyy. 

Nyt pitäisi vaan keskittyä opintoihin ja terapiaan. 

Anonyymit kyynikot

Helvetin helvetti. Kello on kolme yöllä ja ei nukuta. Päähän koskee. Oksettaa. Silmiin sattuu. Pitikö katsoa Pasilaa ja syödä herkkuja, pitikö? No piti. Ahdistaa. Huomaan selkeän yhteyden tässä; ruoka ja hillitön ahmiminen... tai no pikemminkin ehkä silti epäterveellinen ylensyönti.... astuu kuvioihin kun ahdistaa.

On paha olla. Nyt on niinku oikeasti paha olla, mutta sitä on vaikea määritellä mitä se tarkalleen on. Tai mistä johtuu. Ehkä tämä liittyy johonkin mitä en muista ja mille ei ole edes sanoja. Niin sanottu poikaystävä sanoo ja uskoo, että minun ongelmani ja vaikeuteni ovat takana. Koska voin paremmin kuin aiemmin. Ei se ole niin. Minulla ei ole ongelmia, vaan minä itse olen ongelma. Ajatukseni, tunteeni, elämäni. Olen ihan sekaisin vaikka kaikki on periaatteessa nykyhetkessä ihan ok. Tuntuu vain siltä, että menneessä on niin paljon jotain pahaa mitä pelkään. Ehkä hän ei halua minua enää sitten kun ymmärtää, että olen paljon heikompi kuin mitä hän luulee. Että saatan joskus ehkä tarvita häntä oikeasti, kun en jaksa itse pitää päätäni pinnalla.

Mistä tämä kaikki tulee? Tämä pelko ja ahdistus. Hetkittäin tulee sellaisia olotiloja joissa alan ikään kuin vajota johonkin tunteeseen. Ne on niitä lapsuuden tunteita, joita olen koittanut välttää ja torpata pitkään. Ja masentunut siitä. Minä pelkään ihan tosissani, että paljastuu jotain hirveää, jotain mikä laittaa kaiken uusiksi. Haluan tietää mitä on tapahtunut, mutta en halua tuntea sitä. 

Terapia on ihan perseestä. Terapeutti on alkanut todella oudoksi. Hän on alkanut johdattaa terapiaa johonkin, alkanut painostaa minua. Ilmeisesti hänen on oltava se aktiivisempi ja kontaktiaottavampi osapuoli, koska minä en pysty. En vain pysty olemaan läsnä ja vuorovaikutuksessa kovin syvällisesti. Se pelottaa ja sattuu ihan hirveästi. 

Terapia ei ole helppoa. Tästä tulee vielä rankka kolmas vuosi, ja ehkä terapia jatkuu senkin jälkeen. On siitäkin puhuttu. Tällaiselle ihmiselle se voikin olla paikallaan. 

Hakuna matata

Ei huolia ei. Vain jos saa pidettyä ajatuksen nykyhetkessä. Liian paljon se karkaa tulevaisuuteen ja siihen, mitä ikäviä asioita siellä odottaa. Tällä hetkellä pari suurta asiaa painaa mieltä kovasti, ja tuntuu siltä kuin niihin pitäisi puuttua jo nyt. Toisaalta en voi, ei ole se oikea hetki. Voin vain odottaa ja antaa ajan kulua kunnes se oikea hetki on käsillä. Siihen saakka, tunnen itseni petturiksi. Itseäni kohtaan.

Terapia on ollut ihan kidutusta. Terapeutti on ottanut selkeästi jonkun uuden vaihteen silmään, ja alkanut todella aktiiviseksi ja ottanut asioita puheeksi. Kaipa työnohjauksessa tai jossain koulutuksessa on tullut vinkkejä kuinka yrittää murtaa jäätä vetäytyvän, ilmeettömän, torjuvan ja katsekontaktia välttävän uikuttajan kanssa. Mutta minä en halua, että hän tulee "iholle", en halua tulla nähdyksi ja että suojauksiani avataan. Se olisi kuitenkin pakko tehdä, jos haluaa terapian vaikuttavan. En vaan pysty. On vain liian paljon haavoja, joita pitäisi hoitaa mutta ei uskalla.

Kunpa voisi olla päivästä toiseen vaan turta pökkelö. Nyt on sellainen tunne, että miekkaa työnnetään rintaan.

Lurps

Uni ei tule. Tai nyt se tulisi, mutta koska ei suvainnut tulla jo aiemmin niin kiellän sitä tulemasta näin myöhään. Ei tähän aikaan oteta vieraita vastaan. Olin varannut sitä varten jo kaikkea kivaa; puhtaat lakanat, villasukat, kuumavesipullon ja mahan sopivan täyteen ruokaa. Ei. Ei kuulunut eikä näkynyt.

Piru. Nyt tuntuu, että on paha olla. Ahdistavia tunnemuistoja lapsuudesta. Kun vain voisi antaa mennä. Ehkä joskus. Mutta kun olisi muitakin projekteja tässä ikään kuin. 

Jos sä meet

Katselin kirjahyllyni kirjoja ja mietin monenko sisällön muistan. Edes pääpiirteissään. Alkoi ahdistaa. Siispä siirryin lueskelemaan kirjalistaa, jota pidän lukemistani kirjoista. Siihen olen kerännyt lähes kymmenen vuoden ajalta uskoakseni kaiken lukemani kaunokirjallisuuden. Joinain vuosina siellä on ollut viisi, joinakin yli neljäkymmentä kirjaa.

Joka tapauksessa, lukumäärä on yhteenlaskettuna aika huima, ainakin omasta mielestäni. Ahdistuneena olen pystynyt lukemaan, masennus-ahdistuksessa en. Se ei ollut pointti kuitenkaan. Minä en muista moniakaan kirjoja.

Kaikkia hienoja elämyksiä, mitä lukeminen itsessäänkin on, voi hukata noin vain. Ajattelematta. Mitä kaikkea niistä kirjoista olisikaan voinut saada ja jäädä jäljelle, muistiin. Mutta ei.

Kai jokaisesta voi taltioida jotain aivoihinsa, vaikka sitä olisi niin vaikea kaivaa sieltä ulos tietoiseen muistiin... Jollain epämääräisellä tavalla saattaa tuntea joistain ihmisistä sen, että on tavannut heidät aiemmin - kai jossain entisessä elämässä - ja että tunne sieltä muistuttaa jostain mitä ei voi kuitenkaan tietoisuuteen saakka tuoda. En usko entisiin elämiin kirjaimellisesti, uskon vain yhteen ainutlaatuiseen elämään, jota ei saa koskaan kokea uudelleen.

Terapian suhteen tuntuu siltä, että alan imeytyä pyörteeseen, joka sitten vie mukanaan kun on mennyt tarpeeksi lähelle. Jarruttelen vielä hiukan, mutta kohta on pakko uskaltaa jos meinaa saada jotain irti.

Ihmissuhteet ovat vaikeita. En tiedä mitä tekisin kun ei omat keinot, neuvot ja viisaus riitä. Mistä ammentaa lisää niitä? Kukaan ei sano mitä tehdä. Kiitos jälleen kerran vanhemmille, he nyt eivät ole koskaan panostaneet siihen että löytäisin jotain keinoja selviytyä ihmisten kanssa.

Ja isäpä tuossa soitteli ja oli raivostuttava itsensä. Välillä hän soittelee jatkuvasti -monta kertaa viikossa- ja välillä menee pitkiäkin aikoja ilman puhelua kun hänellä on muuta tekemistä. Ja aina sitä samaa varoittelua ja muistuttelua, etten vaan raataisi liikaa töitä ja opintoja. Pitäisi kai sanoa, että vittu pakko tehdä jotain kun on ollut vuosia jolloin en ole mitään pystynyt tekemään. Kun en tehnyt mitään, niin kuin ihan oikeasti.

Bläh.

Lööööv elikä rakkaus

Kiitokset ja kumarrukset Pullalle tunnustuksesta (jonka saapumisesta on jo vierähtänyt tovi). Tällainen se on:



Ja tunnustuksen reunaehdot menevät näin: 
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it- lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it- lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Tunnustus lämmitti mieltä ja sai jopa punastumaan. Käyn piipahtamassa tuolla Pullan blogissa, se on yksi omista suosikeistani. Pulla viljelee minuun uppoavaa sarkasmia ja itseironiaa ja tekee vaikutuksen omintakeisella tyylillään.  Ja kissaihminenhän ei voi olla muuta kuin hyvä ihminen :) Sympatiani ovat Pullan puolella.

Joten tunnustus Pullalle itselleen, mutta koska nämä pitänee antaa eteenpäin (eikä takaisin päin?) niin tässäpä viisi lisää niitä blogeja joiden pitäjille haluan ilmaista kiitostani vaikuttavista ja mahtavista blogeistaan:

1. La vita é bella. Illusian blogi on sympaattinen ja iloinen. Se saa ajattelemaan että arkisissa asioissa voi olla - ja usein onkin - mukavat ja kauniit puolensa. (Luin myös Illusian aiempaa blogia, joten tiedän hieman taustaa ja että asiat eivät ole aina olleet ihan näin...)

2. Surusumua. Surusumun blogi oli ensimmäisiä, joita aloin lukea. Samastun moniin hänen kertomiinsa kokemuksiin ja tunteisiin. Tykkään myös Surusumun tavasta kirjoittaa terapiastaan ja oivalluksistaan. On ollut ilo lukea, että masennus alkaa olla voitonpuolella.

3. Lauran arkielämää. Laura kirjoittelee mielenkiintoisesta elämänvaiheesta pienen vauvan äitinä ja opiskelijana. Tuhat hatunnostoa hänelle rohkeudesta ja aitoudesta! Blogista välittyy ihana lämpö ja rakkaus; sellaiseen haluaisin itsekin kyetä. Toivon Lauralle perheineen paljon voimia, ennakkoluuloisia ja kyynisiä ihmisiä ei kannata kuunnella :)

4. Rampamielen seikkailut. Rampamielen kertoma on pysäyttävää ja äärimmäisen tärkeää. En tiedä mitä sanoa, koska oikeastaan mitään ei voi tällaiseen sanoa, riittäviä sanoja ei vain ole. Se on hienoa, että Rampamieli on nyt onnellinen ja kokee upeita asioita. Hänen kertomansa on ollut äärimmäisen mykistävä minulle itselleni, minkä lisäksi olen myös herännyt miettimään omaa ammattiani ja työtäni lastensuojelun sossuna. On tärkeä, että Rampamieli antaa äänen niille, jotka eivät jaksa kuin vaieta.

5. Gloomy Sunday. Minulle aika uusi blogituttavuus, mutta olen kahlaillut tekstejä illat pitkät. On ollut jännittävää lukea blogitekstejä pitkältä ajalta, ja Sean tarina muistuttaa minua eräästä omasta läheisestä. Myös hänen kohdallaan on ollut kiva huomata, että elämä alkaa kantaa.

Notta tässä olisi pienet tekstinpätkät, var så god. 

Kukkuu kukkuu

Eipä nyt kyllä pilleroiset vaikuta ainakaan unettavasti. Minulle on siunaantunut onnekkaasti työpäivä huomiselle/tälle päivälle (eli pitäisi tuossa kuuden tunnin kuluttua nousta) ja hypin edelleen pystyssä. Toisaalta mitä voi olettaa, jos on ollut koko viikonlopun iltavirkku - jälleen kerran - ja unta on saanut vasta aamuyöllä. Olen ollut hivenen kipsissä aina iltaisin tiettyyn aikaan, joten käytän taas lääkkeitä hieman oloa tasaamaan. Oikeasti tekisi mieli kiskaita niitä kerralla kunnolla, niin ei tuntuisi enää miltään. Muuta kuin hyvältä. En keksi keinoa millä saisin tunteet jäihin, tällä hetkellä en haluaisi tuntea edes mitään kivaa. Se aiheuttaa stressiä. Joten tasapaksu, turta olo olisi tilauksessa. En tiedä mistä se kertoo.

Ensimmäinen veikkaukseni on, että se kertoo terapian ja elämän käännekohdista. Nyt olisi oikea aika alkaa seurata tunteita, ei ns. faktoja ja tapahtumia. Terapiani menee siihen, että haluan kertoa mitä on tapahtunut. Auttaako se, no ei tosiaan. Kun pitäisi uskaltaa muistaa ja kokea niitä tunteita mitä on silloin joskus todella vahvana ollut, mutta se tekee niin avuttomaksi ja ahdistavaksi kaiken. Viime kerralla tajusin sen jotenkin niin selvästi, että niiden tunteiden avulla tässä yritetään suunnistaa jonnekin.... Ja niiden kuunteleminen olisi tärkeää. Mutta poukkoilen aiheissa joka kerta, haluan selvittää mitä on tapahtunut enkä niinkään että miltä minusta on tuntunut. Eivät ne tosi asiat välttämättä ratkaise ongelmia. Ei se auta minua eteenpäin elämässä vaikka tietäisin mitä jonain tiettynä iltana on elämässäni tapahtunut, tai miksi kodin ilmapiiri on ollut sellainen kuin on ollut. Vastaukset varmasti tulevat aikanaan, siinä "ohessa", kunhan uskaltaisi lähestyä niitä tunnetiloja. Vittumaista. Tai ei ehkä niinkään vittumaista, vaan kauhistuttavaa.

Niin, että aika nihkeenä sitä nyt ollaan. 

Hetken luulin, että elämäni voisi olla pehmoista, hellää, kaunista ja lempeää. Että kävisin töissä ja opiskelisin ja terapiassa puhuisin kokemukseni ja käsitykseni läpi. Uskon siihen aina kun on sellainen tietty kausi. Jaksan tsempata. Mutta kyllähän se niin taitaa olla, että minussa sekin puolin on, mutta sitten tämä apua kaipaava puoli on siellä piilossa vielä olemassa ja odottamassa. Mutta, eteenpäin on mentävä.. Tai pyörittävä edes ympyrää mutta paikallaan ei ainakaan saa tarpoa. 

Miten tämä on mahdollista

Juuri syyskuussa hehkuttelin miten olen luopunut lääkkeistä kun menee siedettävän hyvin. Not. Olen ämpännyt taas eilen ja tänään pilluroita nassuun ja mietin kovasti millä kemikaalilla tämä nuppi saataisiin toimimaan hyvin. Edes siedettävästi. Tällä hetkellä on vaikea arvioida kuinka kauan tämän vaihe kestää, tyypillistä näille ajanjaksoille on se, että odottaa jotain tapahtuvan koska tuntuu että aika polkee paikallaan enkä kestä tätä hetkeä.

Voisinpa vain pyytää lääkäriltä lääkkeitä, sanoa että en halua selvitä ilman. Noh, sehän olisi varsin hassua koska yleensä oletetaan, että ihmiset sietävät jonkin verran ahdistusta ja epämukavaa oloa. Minä en. En halua kestää, siinä se vika. Haluan helpotuksen heti. Ja miksi en voisi sitä saada? Turtuneisuutta. Nauttisin suunnattomasti siitä, jos voisin vetaista tajun pois joka ilta (ilman krapulaa ja oksentelua) Nautin nytkin siitä, että saan kömpiä rauhallisena ja tyytyväisenä sänkyyn, koska tiedän unimaailman pelastavan minut. En herää yöllä rasahduksiin ja naapureiden bileisiin ja epämukaviin uniin.

Olen ollut aivan äärimmäisen kiukkuinen ja vihainen. Siihen on monta syytä, ja tiedän että jos jaksaisin olla pitkäjänteinen niiden kanssa, niin ehkä ongelmat selviäisivät. Mutta en halua. En halua avata elämääni terapeutille, enkä kellekään. Minun pitäisi mennä niin syvälle omiin arvottomuuden ja mitätöinnin kokemuksiin, että en kestäisi. Paradoksi on siinä, että arvottomuudentunne on niin syvää, että en koe olevani oikeutettu selvittämään sitä.

Olen sanonut olevani helppo potilas terapeutilleni. Kiltti, säntillinen ja vaivaton. Mutta todellisuudessa (mikäli hän ottaa työnsä vakavasti) en taida olla sitä. Hän ei tule pääsemään pintaa syvemmälle, koska en vaan halua niin tapahtuvan. Itsepintaisuus kuuluu persoonaani tiiviisti, tai siis suojaukset ovat niin korkealla, että niiden purkamiseen menee ensinnäkin koko 3 vuoden terapia ja sitten kun ollaan saavutettu luottamus niin kuntoutuspsykoterapia päättyy. Minkä valitsen... Sama jättääkö kesken nyt vain sitten...

Näistä teksteistä huomaa tämän heilunnan eri ääripäiden välillä. Onneksi ne eivät ole niin ääripäitä kuin muutama vuosi sitten. Nyt jäljellä ovat ne todelliset ongelmat, joita pystyisin tutkimaan ilman masennussössöä. Olen ollut niin avuton omien tunneimpulssieni kanssa, että olen hautautunut masennuksen pimeisiin syövereihin.

Vittu että vituttaa olla oma itsensä. Ei minulla tässä muuta. Öitä. Niin, eikä tietenkään mitään seuraa perjantai-iltana, mitenkä sitä voisikaan olla. Aivan sama, mieluummin kuuppa sekaisin yksin kuin teennäistä keskustelua joidenkin mitäänsanomattomien urpojen kanssa. 

Houston, we have a problem

Nyt kyllä on alkanut syksy luisua alamäkeä, tai tarkemmin haarukoituna siis fiilis ja mieliala. Ahdistaa. Iljettää jo sanoakin tuo sana, koska olen toistellut ja hokenut sitä ihan riittävästi jo tähän mennessä. Se menettää merkityksensä kun tarpeeksi usein kuvailee olotilaansa ahdistavaksi tai ahdistuneeksi. Siitä tulee perusolotila, "eipä tässä mitään tavanomaisesta poikkeavaa". Haluaisin olla ihmisten seurassa, nauraa ja nauttia. Mutta kun välillä on pakko olla kotona, yksin. Siitäkö tämä johtuukin, en osaisi ja jaksaisi olla hiljaa yksikseni, vailla vuorovaikutusta. Haluaisin olla yhden tietyn ihmisen lähellä, hänen luonaan. Itkettää ja ketuttaa kun ei voi. Ainakaan vielä.

Mistähän sitä sitten valittaisi. No ainakin vuorokausirytmi on ihan hanurista, ei mua kiinnosta nukkua ja herätä säännöllisesti. Miksi pitäisi, olen vittu yliopisto-opiskelija! Ja tahdon myös pysyä sellaisena vielä pitkään, kiitos. Nyt kun kuitenkin on tuo yliopistoura vasta oikeasti alkanut (eihän siinä mennyt ku jotain 3-4 vuotta ihan sumussa) niin voisin ehkä saadakin siitä jotain. Mutta kun valmistua pitäisi. Ei satu nyt huvittamaan. 

Epävakailu alkaa olla taas ohjelmanumerona. Tai sellainen tietynlainen aggressiivisuus ja terävyys (alan kohta käyttää koiramaailman termejä enemmänkin). Joka tapauksessa, käyttäydyn hyökkäävästi kaikkea uhkaa tai kuviteltua uhkaa kohtaan, repeän -ainakin sisäisesti- liitoksistani. Siitä tulee epämukava tunne. Ja pelot, ne ovat tehneet comebackin. Pelkään väkivaltaa, terrori-iskuja, murtovarkaita ja miehiä. Ja kotona yksin olemista. Haluaisin haalia ympärilleni lääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Ne tekevät olostani normaalin. Kunpa olisi pilleri johon ei voisi jäädä koukkuun. Enkä minä sillä, että se vitun pieni pilleri nyt olisi itse se asia, vaan se että saisin jotenkin sen tasapainoisen olotilan. Mutta minulle on syntynyt jo luottamus siihen, että vain bentsot auttavat, ei mitkään mielikuvaharjoitteet, analysointi, ystävät, keskustelu, urheilu; eivät ne auta pahaan oloon koska haluan apua heti enkä tahdo sietää sitä olotilaa päivätolkulla.

Jälleen esille on noussut herkkyys ja itkuisuus. Pahoitan mieleni ja murehdin niin herkästi. Siihen ei tarvitse kuin joku myötätuntoa herättävä reppana (ihminen tai eläin) niin itkeä tihrustan ja tunnen hirveästi sympatiaa. Haluaisin pelastaa kaikki kärsivät, mutta todellisuudessa en pysty siihen. En käytännössä enkä persoonaltani. Olen niin ristiriitainen. En jaksa. Mutta itkeä jaksan, ainakin sisäisesti. Itkin ja sekosin kerran kun luulin, että pulun puoliso oli jäänyt auton alle ja vaadin poikaystävää pysäyttämään auton (parkkihallissa) ja katsomaan onko pulupoloinen jäänyt kitumaan ja uskollinen puoliso on jäänyt viereen. En kestänyt sitä ajatusta että viaton eläinpolo kärsii ja toinen suree vieressä. Se oli hirveää. Ehkäpä tämä esimerkki konkretisoi sen, että olen altis tällaisille negatiivisille tunnetiloille jotka saavat minut valtaansa ja ovat kohtuuttomia niiden laukaisijana toimiviin ärsykkeisiin ja tilanteisiin nähden. Olisin todennäköisesti ollut yhtä ahdistunut vaikka kyseessä olisi ollut ihminen.

Mutta epävakaillaan nyt sitten koko rahan edestä, otetaan terapiasta kaikki irti. Terapeutin kanssa ei mene hyvin, mutta enpä ole asiasta puhunut. Tuntuu, että hän ei osaa "johtaa" minua, hänen pitäisi kysyä minulta asioita koska en itse halua puhua itsestäni, en ole sen arvoinen että puhuisin. En halua keskustella, haluan vain vastata kysymyksiin, olla kuin haastattelussa. Joku kysyy minulta oireita tehdäkseen diagnoosin, minä vastaan. Itkettää se, että aikaa ja terapiakertoja menee hukkaan tällaiseen jankkaukseen. Kävin psykiatrilla, ja hän kyseli että oletteko puhuneet tästä ja tästä ongelmasta (kun siellä sitten osasin vastailla hyvinkin reippaasti hänen kysymyksiinsä ja esitin eräitä ongelmakohtia elämässäni)... Vastasin vissiin kaikkiin, että ei olla käsitelty. Kuten vaikkapa pelkotilat ja kehonkuva ja arvottomuuden tunne. Emme ole päässeet niihin käsiksi.

Haluaisin alkaa olla olemassa oikeasti, enkä vain "hyvinä" kausina. Joita toki on, ja pääsääntöisesti nautin elämästäni ja olen onnellinen. Mutta sitten nämä tietyt moodit ja osat ovat toivottomia, traumatisoituneita ja haavoittuneita. En saa niitä lopettamaan vaikerrusta ja kipua muuten kuin lääkkeillä.

En tiedä mihin suuntaan lähden viemään elämääni. Voisin valita, verrata vaihtoehtoja ja valita kivalta kuulostavia asioita. Voisin kokeilla vaikka mitä, minulla olisi siihen mahdollisuus. Mutta en pysty, mahdollisuuksien määrä jähmettää minut paikalleni, enkä uskalla tehdä mitään. Pistän pään pensaaseen, koska pelkään myös iloa ja nautintoa koska se kääntyy herkkyyden takia peloksi niiden ihanien tunteiden menettämisestä.

Tällainen on ollut tämä syksy. Ei kehumista, mutta moottori pyörii kaikesta huolimatta. Järkyttävän pitkä postausta, by the way.

Voi myötähäpeää

Ihan vain turha ja järjetön huomio, mutta häpesin vaan niin kovasti naistoimittajia, jotka tekivät tyhmiä kysymyksiä Jari Litmasesta kertovan dokkarin ensi-illassa. Katselin Iltalehden sivuilta videopätkää, jossa hyeenalaumallinen naispuolisia "toimittajia" "haastatteli" urheilumaailman ihmisiä, ja ei kiesus sitä ei kestänyt katsoa. "Voi kun on söpö nimi, mistä keksitte, ei oo ihan perinteinen, saatteko nukkua, onko rauhallinen lapsi, miten kotona menee, Islaksiko kutsutaan" niin, näitä ilmeisesti äiti-ihmisiä kiehtoi kovasti Jari Kurrin perheen tuorein jäsen. Vittu mitä idiootteja. Christian Ruuttun haastattelusta taas paistoi selkeästi läpi, että mistään ei mitään ymmärretty mutta kun jossain on kuultu jotain jääkiekosta niin heitetään sitte kehiin kysymyksiä, joihin haastateltava joutuu aina jotain korjaamaan. Määäää en kestä. Olenko siis maininnut, että en voi sietää tyhmiä ihmisiä?

Pienet on ärsytykset taas täälläkin. Olen saanut runsaasti ruokaa tänään sekä sosiaalista kanssakäymistä, joten mikä voisi enää parantaa oloa? Periaatteessa ei mikään. Ahistelee välillä, mutta siedettävästi. Terapiaa olisi taas kiva saada. 

No mutta eipä tässä ole juuri sen enempää sanottavaa.

Koukussa

Kyllä nyt tulee tosi tärkee olo ja tuntee olevansa tuottava kansalainen kun makaa päivän sohvalla pulla suussa katsoen samalla Juttaa ja sen superdieettejä. Laatua. Sekä minä että ohjelma. Olen ihan koukussa. Kun saan kaikki netissä olevat jaksot katsottua aion siirtyä ahmimaan Kuumempi kuin tyttäreni- maratonia. Jaa niin mikä elämä, mitkä ystävät, mitkä harrastukset... No onhan tämä harrastus.

Tuli taas huomattua seminaariesseetä kirjoitellessa miten sitä on tavallaan niin herkkä kritiikille. Olen tehnyt ihan keskinkertaisen räpellyksen, ja mielelläni otin palautetta vastaan. Ongelmaksi muodostuu se, että alan epäillä itseäni, omaa älyäni ja hoksaamistani. En osaa käyttää sellaisia termejä ja teorioita kuin muut. Unohdan kaiken oppimani, ei mikään pysy päässä... En tiedä onko minulla vain huono itsetunto, jota voisi periaatteessa koittaa vahvistaa, vai onko kyseessä todella syvälle juurtunut persoonallisuusongelma ja kokemus itsestä oikeasti ääliönä ja tyhmänä. Alan helposti tulkitsemaan toisten ihmisten sanomisia negatiivisesti ja sitten ei enää tee hirveästi mieli olla keskustelussa mukana.

Onhan tuota asiaa käsitelty terapiassa. Nimittäin vaativuutta itseä kohtaan. Toisaalta en todellakaan ole perfektionisti ja ylisuorittaja, joka piiskaa itsestään täydellisen suorituksen. Minä luovutan, se sopii paremmin.

Ehkä minut on tarkoitettu makoilemaan koko elämäni sohvalla laatusarjojen suurkuluttajana. Tilaan herkut netistä suoraan kotiovelle kannettuna. Yhteiskunnan marginaali - täältä tullaan.

Sunnuntaikrapula

Eipä ole se hehkein olo tänään(kään). Ei kiinteetä ruokaa yli vuorokauteen, ihan vaan nestedieetillä olen.. Se jatkuu kyllä jaffalinjalla jo nyt, pakko jos meinaa olla aamulla skarppina töissä. Morkkis on ollut ystäväni tän päivän, välillä olen maanut taju kankaalla välillä koittanu opiskella. Laattailu on sitten tuonut mukavaa vaihtelua tähän hereilläoloon. Ja niin... ei kannata oksentaa ulos niitä punaisia burana-capseja, voi jeesus sitä kipua ja poltetta minkä se lius sai aikaan. Parein vain nukkua muutama tunti niin heti helpottaa ja sittenkin välttää liikkumasta yli 5 cm suuntaan tai toiseen. Silmiä ei kannata liikuttaa milliäkään.

Näistä krapulanpotemisohjeista sitten taas johonkin toiseen aiheeseen. Olen aika varma, että haluaisin kokeilla jotain toista terapeuttia. Mielessäni kummittelee edelleen eräs naisterapeutti, jolle soitin terapeuttia hakiessani. Hän on erikoistunut epävakaisiin potilaisiin. Jota minä en siis perinteisessä mielessä ole, vaikka monet ongelmakohdat täsmäävätkin. Tämä on tätä... Olen aiemminkin miettinyt asiaa. Mutta pitänee antaa vielä mahdollisuus tälle nykyiselle, kunhan päästään taas siihen kahden käynnin normaaliin rytmiin. Siitä minulla ei ole kyllä kovin pitkältä aikaa kokemusta, kun työt ovat aina rikkoneet kuvion.

Mutta kun toisaalta tiedän, että tässä nykyisessä terapiasuhteessa näkyy nimenomaan se dynamiikka joka on vallinnut minun ja vanhempieni välillä, ja vallitsee edelleen. Puhumattomuus, epäluottamus, etäisyys. En koskaan puhu asioista suoraan, tunteita on vaikea tavoittaa. Ensin läpisen hyvänpäiväntuttujen juttuja 30 minuuttia, sitten vilkaisen kelloa ja tajuan että olisi aika sanoa jotain todella tärkeää. En vain osaa mennä suoraan asiaan, koska minusta tuntuu että toista osapuolta pitää valmistella ja pehmitellä ja puhua kaikkea kivaa.

Olen myös hannkiutunut vaikeisiin tilanteisiin muiden ihmissuhteideni kanssa. Pää on ihan sekaisin mitä minun kuuluu tehdä ja sanoa, toisaalta tiedän mutta pahalta tuntuu. Pitänee jälleen uskoa siihen, että puhumalla asiat selviää jotenkin. Voihan sitä sanoa että haluaisin puhua tällaisesta aiheesta mutta en tiedä miten osaisin pukea kaikki tunteet ja ajatukset sanoiksi kun ne ovat niin hajallaan ja vaihtelevia.

Lueskelen taas jotain epävakailukirjallisuutta. Pitää joku päivä kirjoitella sieltä pari osuvaa pointtia. Nyt mä pistän pään tyynyyn, makaan 45 minuuttia valveilla, nousen syömään/juomaan/tietokoneelle, valvon pitkään ja menen ihan törkeän väsyneenä töihin.

Jar of hearts

Tänään heräsin klo 12.00 nähtyäni viimeiseksi ihmeellisen todentuntuisen unen tuttavastani - hän valitti ettei rakasta lastaan eikä ole kiintynyt siihen mitenkään ja miten synnytyksestä toipuminen on niin raskasta hänelle. Well my friend, olisiko kannattanut pohtia asioita hieman kriittisemmin ennen kuin siihen lapsentekoon alkoi, eikä vain kapeakatseisesti uskoa siihen äitimyyttiin - joskus sieltä oman takertuvan ja pakonomaisen lapsentekotarpeen takaa voi löytyä sellaista materiaalia joka vaatisi työstämistä ennen lapsen saantia. Mutta, tuo olikin vain uni. Ei oikeasti edes kiinnosta tietää miten ko. tyypillä mukulansa kanssa menee. 

Olen siivonnut vaatekaapin, suunnitellut opintoja ja sitten vain löhönnyt päivän. Eipä muuta. En ole ollut kiinnostunut oikein mistään, ja tuntuu että passivoidun yksinäni. En tiedä ketä kysyisin ulos - tai tietäisin mutta en usko että hänelle olisi nyt sopinut. Joten ei ketään, ketä pyytää. Terapiassakin aloin jutella taas viime minuuteilla niistä tärkeistä aiheista, joiden uskon olevan avain -ainakin tämän hetken- ongelmiin. Voi vittu kun sitä on vain kerran viikossa. Anteeksi ruma sana, se ei jotenkin nyt istu tähän tekstiin.

Tämä on tätä syksyä. Luopumista kaikesta. Kesästä, valosta, ulkoilusta, koko vuodestakin hiljalleen. Vuosi 2012 menee kohti loppua vaikka vastahan se tuntui alkaneen. Muistan viime uuden vuoden niin hyvin. Ehkä tässä on ahdistavaa se, että tiedän voivani päättää elämäni suunnasta tälläkin hetkellä. En ehkä voi valita olosuhteita aivan vapaasti, mutta voin valita ihmissuhteissani ja suhtautumistavassani. Mitä odotan huomiselta ja tulevaisuudelta, mitä kohti lähden?

Olen kuulostellut musiikkia, Christina Perrin Jar of heartsia kun se jotenkin sopi tunnelmaltaan iltaan.

Riippuu kuvakulmasta

Nyt on mussuteltu ja nassuteltu sikapaljon sikahyviä herkkuja; sipsejä, pullaa, suklaata. Yök. Jännittävää, että niitä ei tehnyt edes mieli mutta yritin hakea niistä lohtua tyhjyyden tunteeseen. Vanha tapa, joka ei ole enää pitkään aikaan saanut minua tuntemaan mitään miellyttäviä olotiloja. Pitäisi vaan luopua siitä. 

Masua ja reittä kyllä löytyy noiden mässäilyaikojen johdosta. Tänään onnistuin ottamaan itsestäni kuvia, joista voisi joku vieras voisi luulla että olenkin ihan missinmitoissa. Pitää vain osata huijata.

Onkohan niin myös sisäisten ongelmien suhteen? Kuvakulmasta  riippuen asiat ja ongelmat näyttäytyvät erilaisina; välillä voi huijata itsensä ajattelemaan, että kaikki on hienosti. Kunnes elämään tuleekin joku toinen peili, arvaamattomasta suunnasta ja silloin kaikki kauheus paljastuu. Itsestään voi kantaa mielessään hyvin kapeaa, virheellistä kuvaa. Usein se kuva on pikemminkin se millaisena haluaisi nähdä itsensä, ei se millainen todellisuudessa on. 

Minulla on elämässäni eräs peili, joka auttaa näkemään itseni hyvin selvästi. Realistisesti. Vailla draamaa, vailla suuria tunteita. Sen peilin avulla ymmärrän, että asiat vain ovat näin. Se ei kerro mitä minun tulisi tai ei tulisi tehdä. Voin tarkastella minuuttani sitä kautta, ja päättää itse. 

Joskus toivon, että joku tunne tulisi ja päättäisi puolestani. Sen olen "vanhemmiten" oppinut, että asioita ei kukaan kuitenkaan päätä puolesta. Eri vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia on punnittava, ja silti se oikea ratkaisu voi olla täysin epäselvä. On tehtävä valintoja, joille ei ole selkeää ja muut poissulkevaa tunnetta perustana. 

Porinaa

Ah, mikä syysilta. Kynttilät, ahdistus, yksinäisyys, kirjat, siivoton kämppä. Päivän vitamiiniporetablettini porisee vesilasissa, uskon vitamiinien voimaan. Taisin aamulla nakata yhden lasin jo nassuun, ja otan nyt vaarallisen yliannostuksen uskaltautumalla juomaan toisen. Se on hyvää, melkein kuin Jaffaa joisi.

Olen jättänyt kaikki pillerit pois mitä vielä tuossa vuosi sitten söin. Mielialalääkkeet jäivät tasan vuosi sitten ja rauhoittaviin en ole tarvinut uutta reseptiä sitten vuodenvaihteen jälkeen. Jaa että meneekö hyvin? Liiankin. Aivan liikaa tässä ehtii jo keskittyä tavallisten ihmisten tavallisiin ongelmiin. Raha-asioihin, asumiskuvioihin. Ihmissuhteisiin. Masentuneena sai mönkiä omassa pilkkopimeässä maailmassaan kun ei paljo jaksanu mitään miettiä. Silloin tuntui, että onpa raskasta. No nyt se vasta raskasta onkin! Pitäis tiskata, pestä pyykkii, siivota muutoinkin, vaihtaa asuntoa, vekslata opintojen kans, tehdä sitä ja tätä. Nyt ei ole enää mitään syytä olla luistamatta näistä. Tiedän, että selviydyn niistä ja se vituttaa.

Olen nyt paljon yksin kun työt loppuivat ja mies on maailmalla. Käyn kavereiden kanssa jonkin verran ulkona, mutta tänään todellisuus iski vasten kasvoja; liikaa vapaa-aikaa, liikaa hiljaisuutta, liikaa olemista. Nyt en haluaisi joutua kahden ajatusteni kanssa. Odotan terapiaa, että pääsisin puhumaan jollekin. Kamalaa tämä yksin oleminen, ennen rakastin sitä.

Yritän jatkaa menestyksekästä yliopistouraani. 

2. Kor. 4:8-9

Löytyihän se, kun kunnolla työpäivän avartamilla silmillä katseli. Eli löysin sen raamatun kohdan, jota jostain syystä eilen kaihosin saada lukea. Eli toinen kirje korinttilaisille, neljäs luku, 8-9 jae.

"Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa / neuvottomia mutta emme toivottomia / vainottuja mutta emme hylättyjä / maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja." 2. Kor. 4:8-9

Jostan syystä tuo kohta on minulle lohdullinen, aivan sama vaikka se on raamatusta. Kirjasta, jolla minuakin mukulana lyötiin päähän. Se on kauniisti ja toiveikkaasti sanottu. Siihen haluan uskoa ja käyttää sitä mottonani.

Tälle päivää on tullut tehtyä liikaa asioita. Olen laittanut aivan liian monelle ihmisille viestiä, miettinyt mitä heille kuuluu ja uskallanko ja voinko olla yhteydessä. Tietyllä tapaa jännitän aina yhteyksien pitämistä, olen todella huono siinä. 

Nytkin jännitän, että mitä kukakin vastaa ja millä aikataululla. Vois vain relata ja katsoa sitten kun jotain tulee. On hiukan maaninen olo, ei osaisi rauhoittua. Jossain vaiheessa olen todennäköisesti ollut hiukan hypomaaninen, oireilu oli bipon tyyppistä. Nyt olen vain tasaisen rauhallinen, oma itseni.

Asia josta olen jo paljon jauhanut: olen toipunut masennuksesta. Sitä ei ole jäljellä. Voisin pitää bileet sille. Itse asiassa, niin taidan tehdä. Pitää laittaa ylös. Sitä kannattaa juhlia. Mutta sen jälkeen olen uuden ongelman edessä; pitäisi puida sitä mistä masennus johtui ja mikä vuosien saatossa johti masennukseen ja ahdistukseen.

Minua nyt ottaa silleen akateemisen sivistyneesti hiukan päähän se, että en pääse lähelle omia kokemuksia, tunteita ja muistoja. Jotta voisin muistaa miltä joskus on tuntunut, jotta ne asiat tuntuisivat tosilta että tiedän niiden tapahtuneen ja olleen syitä olotilaani. Koska jos ne tuntuvat vierailta, niin... eihän siinä ole mitään järkeä! Se on sama kuin kantaisi vettä kaivoon, ei se siellä pysy. Jos ei voi kokea sitä omaksi ja aidoksi tunteeksi, ja hyväksyä sitä, niin turhaa kai siellä terapiassa ramppaa...

Ehkä tässä kohtaa myönnämme, minä ja monta muuta persoonaani, että niitä tunteita on tukahdutettu. Ne ovat pelottavia. Niiden on vaikea antaa tulla, ainakaan terapeutin nähden. Kerran olen kyynelehtinyt, eli sillä tavalla hienostuneesti. Liikuttunut, herkistynyt. En kaatanut maailmantuskaani, traumojani, kuiluunputoamisen ja tuhoutumisen pelkojani terapeutille. Mutta se tuntuu siltä kuin hajoaisin sisään päin, romahtaisin. Siitä ei kuulu mitään ääntä, ehkä pieni huokaus ja henkäys kun sydän hajoaa tai jotain murtuu.

Se on pelottavaa. Enkä tiedä onko terapeuttini se oikea käsittelemään asiaa. Tahtoisin kokeilla jotain muuta. Ehkä yritän ottaa asian puheeksi ensin hänen kanssaan... koska hän on pitkään alalla toiminut, joten uskon hänen osaavan ottaa sanomiseni ja tunteeni asiallisesti, koska minä ne myös asiallisesti ilmaisen. On ollut ihanaa tämä 1 ½ vuotta olla jonkun järkevän ja suhteellisuudentajuisen ja normaalin ihmisen vastaanotolla. Hän normalisoi minulle asioita, kertoo mikä on asianmukaista reagointia. Huomaan käyttäväni sitä tyyliä jo itse töissä. Olen kerrassaan tasapainoinen ja uskottava. 

Olen palannut tämän blogin kuosissa siihen mistä lähdin. Tämä vaaleanpunainen unelma on kerrassaann söpö. Hain jotain syksyistä, haikeaa. Mutta minulle on avautunut nyt elämässäni jotain uutta, sellaista mille olen pitkään sulkenut silmäni. Haaveilen mahdottomasta, mutta annan itseni haaveilla. Olen herkkis, romantikko vaikka sitä ei kukaan usko. 

Olisin halunnut

tehdä jotain minulle epätyypillistä. Olisin halunnut siteerata raamatusta erästä kohtaa, mutta en nyt sitä löydä mistään. Kyllä, minulla on olemassa pitkä litannia lainauksia ko. kirjasta, joskus vuosia vuosia sitten koin niistä löytyvän helpotusta. 

Kuten löytyikin. Ei sillä tavalla kuin mitä päähäni oli yritetty tuputtaa ja tolkuttaa, mutta jollain lempeällä ja anteeksiantavalla, armahtavalla tavalla niistä välittyi viesti, että ehkä asiat ovat jonkun minua suuremman kädessä ja ettei minun tarvitse huolehtia.

No niin, sitten päästään taas lähemmäs todellista minua. En usko sillä tavalla kuin "uskovaiset" uskoo. Sain tietyistä viisauksista ja kauniista sanoista itselle lohtua, koska vaikka en usko persoonallisen jumalan olevan niiden taustalla, tulin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että on niin paljon asioita joihin en vain voi vaikuttaa. Minun siis täytyy jollain tasolla antaa niiden olla, olla murehtimatta turhaa. Ehkä joku siis sanoisi, että antaa herran haltuun tai olla jonkun suuremman johdateltava.

Asiat menevät omalla painollaan, kun kuuntelee omaa sydäntään ja miettii mitä se sanoo ja miksi. Huomaan nyt miten onnekas olen tavallaan; minulla ei ole (oikeaa) parisuhdetta eikä lapsia. Se pelottaa, etten ole saanut sitä mikä mielletään normiksi ja onnen edellytykseksi. Mutta olen halunnut kääntää sen toisin päin; olen onnekas että minulla on mahdollisuus ja tilaa käsitellä omia ongelmiani, ilman että siinä  rinnalla olisi viattomia ihmisiä jotka kärsisivät. Minulla on mahdollisuus panostaa vain itseeni, siihen että löydän oman tieni, joka tuntuu hyvälle ja oikealle. Kun katson läheisiäni, joilla on perhe; he ovat paljon kovemmalla kaikkien velvollisuuksien ja odotusten ristipaineissa. Eivät he ole sen parempia, onnellisempia ja ongelmattomampia ihmisiä. Lasten- ja parisuhteenhoidon keskellä heillä on vielä omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka he joutuvat työntämän syrjään. Niiden käsittely saa odottaa, joskus jopa monia vuosia.

Vaikka haaveilen perheidyllistä, tiedostan sen pohjaavan pitkälti perhe- ja äitimyyttiin. En minä omia ongelmiani pääsisi karkuun vaikka tekisin 10 lasta. Olen oikeutettu tervehdyttämään itseni nyt, olen sen velkaa "tuleville lapsilleni". Eli jos joskus olisin vanhempi, haluaisin tehdä sen onnellisena ja tasapainoisena. Etteivät oma lapsuustraumat vaikuttaisi niin paljoa, vaan osaisin rakastaa omia lapsiani vailla pelkoa.

Kiusa se on pienikin kiusa

Nyt sanon sopimukseni irti. Tällä viikolla on palanut päre ihan totaalisesti työhön ja asiakkaisiin. En kestä, en jaksa, en pysty enkä varsinkaan halua. Jäikö jotain epäselväksi? Mitään et tältä luukulta saa, et rahaa etkä palveluja. Kyllä, ja tämä meininki pysyy tasan niin kauan kun aasit huutaa, haistattelee, uhkailee, vaatii, neuvoo, edellyttää, vittuilee, kiristää ja perseilee mulle. 

Oli hyvä terapiakerta. Ei vain ehditty pureutua syvemmälle tähän mun burn outiin, innostuin aiheesta vasta viimeisen 10 minuutin aikana ja taisi mennä hieman yliajallekin. Nyt olen ihan kanki perseessä fiiliksellä ja puren vain hampaita tiukasti yhteen, mikä taas johtaa myös niskan ja hartioiden jännittämiseen ja kipeytymiseen. Ei tule olemaan nannaa huominen työpäivä.

Harmittaa edelleen niin paljon, että ei ole kuin kerta viikossa tuota hommaa. Nyt jos koskaan tarvitsisin niitä aikoja. Alkaa tuntua taas siltä miltä tuntui joskus neljä vuotta sitten, ja niihin tunteisiin ois hyvä päästä syvemmälle etten traumatisoituisi lisää tunnekuohuista.

Olen joskus lapsuudessa traumatisoitunut eräistä perhetapauksista sekä kodin ilmapiiristä johtuen, ja olen tullut vain hylätyksi ja jätetyksi tunteiden armoille. Pystyn vain vaivoin säätelemään ikäviä tunteita, ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisestä aiheutuvaa tuskaa. Ottaisin nappia nassuun mikäli ei olisi jo näin myöhä; olisin ihan totaalisen tööt aamulla klo 6.45 jos nyt ottaisin rauhoittavia.

Olen niitä parina iltana nyt ottanut eri fiiliksiin, ja olen silti ollut omituinen... tai olo on ollut omituinen seuraavina päivinä. Aivan kuin olisi sumuinen ja tahmea olo. Ei tunnu oikeen miltään... mutta silti tietää että tuntuu pahalta.

Flip flip

Sanopa nyt sitten miten päivä meni. Flippaillessa, tai sitä suunnitellen. Onkin ollut jo tasaista pitemmpän aikaa. Turhan pitkään, ilmeisesti. Nyt on korkea aina ottaa korkojen kanssa takaisin kaikki mitä on tässä menneinä kuukausina menettänyt.

Johtuuko siitä, että elämääni on taas salakavalasti puskenut joitain uskontohörhöjä. Koitan pitää ohjat käsissäni, mutta jokin tosi syvällä majaileva piirre pyrkii esiin. Se on sitä yksinäisyyttä, eksyksissäoloa.

Tämä ei ole sairasta. Tämä on tervettä. Nyt tunnen terveellä tavalla epäterveitä tunteita. Tai eivät tunteet ole epäterveitä, ne ovat epäjohdonmukaisia tai vielä ehkä pikemminkin kertovat epäjohdonmukaisesta tilanteesta. Niitä kun pääsis tutkimaan terapeutin kanssa, mutta taitaa olla aika vaikeeta. Terapiaa on vain kerta viikkoon ja itse terapeuttikin vastustaa... Mutta sehän on vain normaalia, transferenssiä.

Mutta jollain hassulla tapaa olen tyytyväinen, onnellinen. En ole ihan tyhjästä keksinyt sitä, että olen vahva. Minä olen, oikeasti. Silloin kun kukaan ei tule sekoittamaan minua asiattomuuksilla, mitä toki tapahtuu tämän tästä. Olen kai järkähtämätön silti; asiat tulee hoitaa näin. Tämä on oikein.

Joskus oikean ymmärtäminen vie aikaa. Se tekee kipeää. Nyt ymmärrän monia ihmisiä paljon paremmin. On pelottavaa miten voi tuntea niin monia erilaisia tunteita yhtä aikaa; voi olla kaipuuta, pelkoa, helpotusta, luopumisen tuskaa, odotusta, jännitystä.

Tunteet ovat outoja.

Ole mikä olet

Nyt voisin itse alkaa olla joku muu kuin sairas ihminen. Valitettavasti sitä löytää sitten sen sairausidentiteetin alta niitä oikeita persoonallisuusongelmia, jotka ovat minun osaltani johtaneet kaiken masennusahdistuspaskan syntymiseen. Ympäristötekijät ja sattumukset ovat olleet muissa rooleissa, joten kaiken näiden vuorovaikutuksessa on syntynyt tavat ja kaavat tuntea, havainnoida ja käyttäytyä. 

Nyt sen vasta huomaa. Kun uskaltaa reagoida niin kuin reagoi ilman pelkotiloja. Pelkotilat ovat tulleet siitä, että pelkää ihmisten hylkäävän kun luonnostaan käyttäytyy jollan tavalla. Sitä luonnollista tapaa on muutettava, mikä johtaa omakuvan vääristymiseen. Olen hankala ihminen, tiedän sen. Tunteet ovat nopeita ja harkitsemattomia. Vai voiko tunteita harkita jotenkin? Ei kai. Mutta reaktioita voi. Äkkipikainen ihminen joutuu hidasta ihmistä enemmän tekemään töitä että voi "pilkkoa" oman reaktioketjunsa osiin ja miettiä mikä aiheutti mitäkin ja miksi reagoi mitenkin. Joskus parissa sekunnissakin ehtii tapahtua paljon. Jotain peruuttamatonta.

Olen alkanut riidellä. En ymmärrä miksi. En muista milloin olisin riidellyt tällä tavoin. Olemalla vittumainen, kohtuuton, arvaamaton. Aiemmin yritin ymmärtää ja miellyttää, tosin jossain vaiheessa paloi pinna. Nyt se palaa herkemmin. 

Minä olen kai pahansisuinen ja raivokas, mukavuudenhaluinen ja itsekäs. Tiedän se, koska muistan olleeni jo lapsena sellainen. Toisaalta tiedän siihen syynkin.

Onneksi tätä pääsee selvittämään terapiassa. Vituttaa vain, että nyt kun sitä tarvitsisi niin en voi käydä kuin kerran viikossa. Kun kaikki ajat ovat varattuja. Ja terapeutti siirtää aina juuri minun aikojani, koska hänellä on koulutuksia niinä päivinä (viikonlopun jälkeen tai juuri ennen viikonloppua). Sitten hän sanoo, että "kyllä ne kerrat jäävät säästöön myöhempään käyttöön". No niin varmasti, mutta mitähän hyötyä niistä minulle mahtaa olla jos ei ole tilaisuutta käyttää niitä? Mistä ne vapaat ajat tulevaisuudessa revitään, jos haluaisin käydä kolme kertaa viikossa että ehdin kolmeen vuoteen kaikki 200 käyntiä saada? Ja minä tarvitsen ne, minulle on kyllä käytännössä myönnetty jo kaikki ne käynnit, vaikka sitä terapiaa aina vuodeksi haetaankin.

Tämän päivän kotitehtävä

Kannoin työpäivän ja terapian jälkeen ruokakasseja kotia kohti. Päätin kaupan liukuportaissa, että tämän illan missio on miettiä, mitä elämältäni haluan. Tiedän sen jo oikeastaan, mutta en ole vielä valmis liikkumaan sitä kohti.

Haluan vapauden. Ihanan, kivuliaan ja yksinäiseltä tuntuvan vapauden. Tästä huomaan, että alan valmistautua syksyyn. Syksyllä saa vetäytyä omaan rauhaansa, nauttia pimenevistä illoista. Olla rauhassa. Sosiaalinen ja menevä kesä on takana. 

Kai minä haluan kaihota, muistella, ikävöidä. Mikään tässä nykyhetkessä ei pysty olemaan tyydyttävä vaan haluan aina jotain mitä minulla ei sillä hetkellä ole. Yleensä se on vapaus. Henkinen sitoutumattomuus ja tilaisuus tehdä mitä vain.

Näin olisin sanonut muutama vuosi sitten. En enää. Nyt olen vain ja ainoastaan tyytyväinen. Elämä on hyvä tällaisenaan, tässä ja nyt.

Minä kaihoan vain entistä minää, joka ei tule takaisin. Silti sitä kaipaa hieman, olihan se läsnä niin kauan.

Mansikkaterapiaa

Tässä ei voi käydä kovin hyvin. Olen syönyt puoli kiloa mansikoita eikä masu vetäis läheskään sitä määrää. Mutta päätin karistaa työviikon aiheuttaman uupumuksen ja henkisen väsymyksen mehevillä marjoilla, joskaan ne eivät vielä ihan parhaimmillaan ole. Mutta ajatus on tärkein (?). Parempi syödä mansikkaa kuin jätskiä. Ja värikäs ruoka piristää, kun ei tarvitse syödä sitä iänikuista pastamössöä. 

Jostain olen onnistunut saamaan hirveän väsymyksen. Keho on koko ajan voimaton ja energiavarastot ovat ehtyneet. Olen kovasti yrittänyt keksiä syytä tälle. Helteet, vähäiset yöunet, huonot ruokailutottumukset... Ehkä myös se, että en tiedä mihin suuntaan olen oikein lähtemässä itse kun kaikki kaverit lähtevät omille teilleen. Muut menevät elämässä eteenpäin ja tekevät suuriakin muutoksia, minä vaan elelen oman napani ympärillä. Toisaalta olenhan tehnyt päätöksen, että aion antaa rauhan ja aikaa itselleni käydä terapian loppuun (vielä hieman vajaa 2 uotta) sekä viimeistellä opinnot (vie varmaan saman verran kuin terapia). Eli vielä ei tarvitse hätiköidä asioiden suhteen, jokaisen elämän kulkee omalla painollaan. 

En tällä hetkellä suoranaisesti näe terapian aikaansaamaa hyötyä elämässäni. En pysty erottamaan mikä on terapian ansioita tai että miksi masennus on hävinnyt. Olisihan voinut olla, että masennukseni olisi mennyt muutoinkin ohi kun pääsin uuden elämän alkuun suurten muutosten jälkeen. Nyt on taas tällainen hetki, että en pysty näkemään ja muistamaan mikä minut on saanut masentumaan aina uudestaan ja uudestaan. Ja olenko missään vaiheessa edes toipunut siitä kunnolla. No hyvä on, kyllä minä tiedän mitä siellä taustalla on ollut, mutta muisti vaan tahtoo tehdä tepposet. Taitaa olla tuo unohdus ja dissosiaatio niin vahvasti juurtuneina minuun, että tietyt kokemukset tuntuvat välillä olevan kuin eri elämästä.

Selkä on erityisesti kipeä ja voimaton. Pari päivää on ollut sellainen "keitetty spagetti"-olo, ei jaksaisi pitää ryhtiä. Liittyykö tämä nyt jotenkin alitajuisesti siihen, että en jaksaisi pitää elämääni kasassa, se hajoaa muutenkin? Ei, kun nyt unohdan sen paniikin enkä ala velloa siinä. 

Ei vain aina jaksaisi elää. Sitä arkea ja toistaa samoja rutiineja. Ihmettelen aina tasaisin väliajoin että miksi elämästäkin ei voisi saada lomaa välillä, tietoisuudesta ja kaikesta tästä... Onhan sitä varten alkoholi ja muut päihdyttävät aineet. Nukkuminen. 

Jatketaan.

Fantsua

Eipä sitten muuta otsikkoa keksinyt. En tiedä mihin tämä aika oikein karkaa, kun omat ajatuksetkin alkavat olla vieraita - ei ole aikaa olla niiden kanssa, ihan vain kahdestaan.

Terapiatauko, kesäloma. Ehkä on hyväkin, että tulee välillä taukoa sille kuviolle ja voin todellakin elää "normaalia" elämää, niiden tavanomaisten paheiden kanssa. Eli mitä tekee normaali ja työssäkäyvä tavis; ei ajattele eikä sen kummemmin suunnittele. Aamulla ylös, päivä tehdään keskinkertaista ja puuduttavaa juttua (veivataan siis oravanpyörään lisää kierroksia) sitten taas kotiin television ääreen illaksi. Kaikki toistuu. Mitään erikoista ei koskaan kuulu eikä ole tullut tehtyä jos joku tuttu kysyy. Mutta tarkoitus on - joo, pestä ne olohuoneen matot jotka on pesty mattolaiturilla viimeksi kaksi kesää sitten. Se on ehdottomasti tämän kesän tavoite. Ja päästä käymään ainakin kerran terassilla. Kesälomalla luetaan dekkareita ja kitketään hyötykasvipuutarhaa...

Minä en halua. 

Huonot geenit

Niistä, huonoista geeneistä, syytän kaikkea. Ne ovat syypää tähän tuskaan. Oikeasti en ole tuskainen ollenkaan, vain vähän väsynyt. Sillä tavalla kuin kissanpennut ovat; suloisesti. Niillä ei ole tuskia. On vain leluhiiriä ja maitoa ja lämmin sohva. Minä olen ulkoistanut oman tuskani, sitä ei ole. Nyt.

On ollut liian mukavaa ja hyvää olla töissä. On ollut liian mukavaa tulla kotiin ja tehdä kotitöitä. Minä olen aikuinen työssäkäyvä vanhapiika. Ei voi olla totta. Välillä teen jotain piristävää ja poikkeavaa, sitten taas mapitan laskuja. Kiinnitin huomiota tänään töissä omaan työskentelytapaani. Taidan olla aika pedantti ihminen sitten loppujen lopuksi. Nautin siitä, että asiat ovat järjestyksessä ja vaikka kaikki "projektit" olisivatkin levällään ja vaiheessa, niissä voi silti olla jokin järjestys ja logiikka. Se on minulle tärkeää, että tiedän vaihtoehdot ja voin alkaa niitä systemaattisesti tutkia. Sama systemaattisuus on tullut pikku hiljaa myös yksityiselämään. Sain ulkopuoliselta taholta kannustimen tarkastella erinäisiä elämänhallintaa ilmentäviä mittareita, kuten opintopisteitä, raha- ja paperiasioita. Ei nyt niin hassusti enää ole kuin mitä joskus on ollut. 

On outoa opetella olemaan normaali. Se tarkoittaa minulle kai suunnitelmallisuutta ja vastuunottoa, mitä ei ole aiemmin jaksanut tehdä. Tai siihen ei ole jaksanut panostaa. Tein opiskelujen alussa paljon töitä, vaikka en jaksanutkaan. Mitä luultavimmin siihen oli pari suurta syytä: 1. kykenemättömyys kuunnella ja tunnistaa omia tunteita, reaktioita ja voimavaroja 2. näköalattomuus tulevaisuudesta. Kaikki oli vain tätä yhtä ainoaa hetkeä, oli pakko ansaita rahaa koska pelkäsin että tulevaisuudessa en saakaan töitä ja ajattelin että raha tekee onnelliseksi. En osannut siis ajatella, että tulevaisuutta ei kannata murehtia. Sitten ehkä vielä pari muutakin syytä: 3. töissä tiesin mitä tein ja olin osa yhteisöä - opiskellessa oli liikaa vapautta, ei struktuuria 4. työ piti pakolla käynnissä. Olisin ehdottomasti tarvinut ja saanut sairausloman, mutta pelkäsin sitä vaihtoehtoa koska uskoin romahtavani silloin kokonaan. On ehkä vähän kieroa, että masentunut ja uupunut ihminen ei suostu lepäämään vaan tarvitsee työtä - ilman sitä en olisi jaksanut mitään ja olisin jäänyt vain kotiin enkä olisi noussut enää sängystä. Harmittaa hitosti tavallaan, mutta tiedän että silloin perustelin ratkaisun itselleni niin hyvin että uskon sen olleen vain hyvä asia. Ainakin sitä kautta hakeuduin terapiaan.

Silloin menivät raha-asiatkin ihan pipariksi, kun en osannut yhtään suunnitella taloutta. Niitäkin olen tässä vähän kaivellut ja miettinyt mihin olen rahani laittanut. En ole kauheasti muistikuvia. Tuolta pohjalta tein sen havainnon, että kuntoutuminen ei ole pelkästään mielialan ja fiiliksien parantumista (siihen meni vuosi 2011... että sain mielialan aika lailla normaaliksi... energiataso vaihteli ja muutamia pohjanoteerauksia tuli..) Kuntoutuminen on myös sitä, että pysyy pinnalla huonoista hetkistä huolimatta. Se, että alkaa kiinnittää huomiota myös ikäviin asioihin (voi vittu en ole taaskaan lukenut tenttiin... tili tyhjenee uhkaavasti) ja tarttua niihin eikä vain laittaa silmiä umpeen. 

Noh, nyt ei jaksa enää kirjoittaa vaikka piti jotain älynväläyksiä vielä esitellä. Toisella kertaa sitten.

Neljä eri elämää

Isäni kutsuu ihmisiä, jotka eivät uskalla olla yleistä mielipidettä vastaan jees jees- miehiksi (tai naisiksi). Hänhän on itse mitä rohkein ja pelottomin (eli suomeksi sanottuna ääliö) koska uskaltaa olla julkisesti sitä mieltä, että... en edes kehtaa sanoa ääneen. Hävettää. Hän pitää kaikkea raamatussa olevaa totena. Aika lailla näin.

Kesäkuu on ollut aika hiljaista. En tiedä mitä ihmettä olen puuhannut kaksi viikkoa muuta kuin ollut töissä ja ollut töissä. Nähnyt kavereita. Suunnitellut lomaa ja syksyä. Miksi kesä on kaikista nopeimmin menevä vuodenaika? Miksi talvi ei voisi tuntua lyhyeltä... Ehkä syynä on se, että talvella kaikki vain hidastuu, kesällä ollaan elossa. Toisaalta, mihin viime talvi hävisi? Minua pelottaa ajan kuluminen. Viimeiset 1 ½ vuotta on mennyt käsittämättömän nopeasti.

Onko tässä nyt joku sellainen jippo, että sairaan ja masentuneen ihmisen aivot ovat pysähdyksissä ja aika vaan "mataa". Sitten kun aivot ovat kunnossa niin ajankulkua ei ehdi tajua kun puuhaa kaikkea "kehittävää". 

Minulla on neljä eri elämää. Ensimmäinen on 0-18-vuotiaaksi (en muista paljoa muuta kuin ikäviä asioita, ahdistaa), vuodet ensimmäisessä omassa kodissa (en muista paljoa muuta kuin ikäviä asioita, ahdistaa helvetisti), toisessa sekä kolmannessa kodissa ensimmäiset vuodet (en muista muuta kuin ikäviä asioita, haluan kuolla) - neljäs elämä on aika 2011 vuoden alusta eteenpäin jolloin olen taas pikku hiljaa onnellinen. 

Kaikki muut elämät olen varmaan käsitellyt aika hyvin, tuo toinen elämä lapsuuskodista muuttamisen jälkeen on jäänyt ehkä vähemmälle huomiolle. Minä eristän edelleen ikävät tunteet noilta ajoilta pois itsestäni, ne ovat tapahtuneet kuin jollekin toiselle. Muistot ovat kuitenkin aivoissa jossain tallessa - heräsin yhtenä yönä itkien hillittömästi entisen poikaystävän perään. Hetken aikaa tuntui että hän olisi totta, kunnes pääsin hereille kunnolla ja totesin ettemme ole nähneet vuosiin. Ikävä muistutus siitä, että se ihminen on jäänyt minuun varmaan ikuisesti.

Terapeutti sanoisi tähän, että hän oli ensimmäinen todellinen kiintymysuhteeni sitten vanhempieni. Totta kai se on. Pitää myöntää. En pidä kiintymyssuhteista, olen koko elämäni halunnut niistä eroon. Ja tässä sitä ollaan.

Tässä postauksessa ei ole nyt mitään järkeä, pistetään jonkun poikkeman piikkiin sekin.

Säätöä töissä ja terapiassa

Eipäs-juupas- terapeutinvaihtoleikki jatkuu. Vaihto oli vahvasti mielessä tänäänkin sinne mennessä, mutta sitten olikin mitä onnistunein kerta. Piti hetken miettiä, että itkisinkö kun sohittiin niitä "oikeita" aiheita ja lapsiminää. Miksi terapian pitää tuntua välillä niin turhalta, että se ei kosketa ja voin puhua ihan mitä tahansa niin että se ei tunnu. Sitten mennään taas lähelle jotain... aluetta... muistoa... ja huomaan, että olen täällä ihan aiheesta. Mutta kun se ei tunnu siltä useinkaan. Olen kai siis jossain määrin jakautunut persoona, minun on vaikea muistaa mitä joku "osa" minusta on tehnyt vuosia sitten tai miltä siitä on tuntunut. Niin se oli silloin masentuneenakin: jossain vaiheessa mielialani ja vireystilani sahasi kahden ääripään väliä vuoropäivin. Yksi päivä silkkaa tuskaa, masennusta, väsymystä, itkua jne. Toinen päivä energiaa (tai vauhtia vaan pikemminkin), touhuilua, tsemppausta. Kulloisessakin olotilassa en pystynyt ymmärtämään miksi olin edellisenä päivä ollut toisenlainen. Ensin mietin, että minulla on varmaan kaksisuuntainen mielialahäiriö, mutta siinä vaihtelut eivät ole noin lyhyellä ajanjaksolla vaan puhutaan ainakin viikoista (manian kohdalla, masennus kestää ilmeisesti pitempään). Nyt kun olo on tuota noin.. uskaltaisinko sanoa.. normaali niin en aina pysty muistamaan miltä se tuntui. Tai siis muistan periaatteessa ja voin kuvailla sitä, mutta en pysty tuntemaan että se olisi tapahtunut minulle. Se on häiritsevää. Yleensä terve ihminen kai pystyy pitämään elämänsä hyviä ja huonoja kokemuksia ominaan ja tunnistamaan, että ne asiat tapahtuivat minulle. Ne saattavat herättää tunteia vuosienkin jälkeen. Minulle muistot ovat vain unenomaisia ja epätodelta tuntuvia. 

Tunteetkin heräävät viiveellä. Reagoin temperamenttini mukaan yleensä nopeasti, mutta joskus on sellainen moodi päällä (traumamoodi?), että en pysty toimimaan. Normaali ja hyvinvoiva minä osaa esimerkiksi vastata napakasti ja epäröimättä takaisin jos saa epäreilua ja ilkeää kohtelua, mutta traumaminä jähmettyy ja pelkää. Kiitos tästä niille ihmisille, jotka ovat nöyryyttäneet ja alistaneet. 

Töiden suhteen on positiivisella tavalla ikävä tilanne, niitä nimittäin olisi tarjolla liikaakin. Kieltämättä olen hieman stressaantunut kun en tiedä mitä tehdä. No, pitää vain aloittaa tekemällä jotain, siitä se lähtee. Töissä on ollut stressaavaa nyt. Olen ollut ihan räjähtämispisteessä ja ajatellut, että nyt riittää kaiken maailman sosiaalitapaukset minun osaltani - en jaksa enää yhtään hullua, ylivelkaantunutta ihmispersettä.

Ja heti nyt haluan kertoa, että tämä tunne muodostuu siitä, että joka paikassa on hirveä määrä apua tarvitsevia ihmisiä ja työkuorma turhauttaa ja väsyttää. Kun ei ole keinoja, aikaa ja rahaa auttaa. Haluan asiakkailleni kaikkea mahdollista hyvää ja työntekijänä välitän siitä mitä heille tapahtuu. Kyllä myös ihmisenäkin, olenhan vielä sentään jotain tunteva lajin edustaja ja auttamista varten olen hankkimassa koulutusta, jonka pitäisi tehdä minusta ammatillinen auttaja. 

Ei vaan aina jaksa.

Tyynimeri

Niin se aika vain rientää. Kaksi vuotta sitten valmistauduin todella suureen juttuun... sitä oli suunniteltu jo pari vuotta. Olin lähdössä matkalle. En itse vain jaksanut olla aktiivinen reissun suhteen, mikä vähän kyllä hävettikin - keksi aina syitä miksi en muka ollut katsellut hotelleja tai matkareittejä tai ravintoloita. Olin ihan helvetin väsynyt.

Minä voisin vaihtaa aika paljon asioita siihen että voisin kokea sen saman matkan tässä nykykunnossa. Että voisin haaveilla siitä jo vuoden etukäteen, katselle kuvia paikoista joihin tulen menemään, vertailla majoituspaikkoja, pohtia missä haluan käydä. Että olisin energinen, innostunut ja kiinnostunut jokaisesta päivästä siellä perillä. Tosin se kaikki olisi niin liikuttavaa ja ihanaa, että en kestäisi vaan tuntuisi siltä että pakahdun kun maailmassa voi olla kivoja juttuja. Nautin elämänmenon tarkastelusta, en ole aina kovin hyvä ottamaan osaa, mutta jos saan olla siinä sisä- ja ulkopiirin rajalla... se on hyvä. 

Se reissu meni kuitenkin niin, että dissosioin todella voimakkaasti ja usein. Olo oli niin kummallinen ja epätodellinen... asiat vain menettivät merkityksensä.. kirjoittelin päiväkirjaani, että en kestä, tahdon vain kuolla jos tätä vointia ei saada käännettyä parempaan.

Haluaisin vielä takaisin, nyt. Kaukomaille ei kuitenkaan lähdetä tyhjätaskuna enkä halua tämän hetken säästöjä käyttää hetken mielijohteesta. Siispä tyydyn lyhyempään kesälomamatkaan ja haaveilen edelleen minua odottavista kaukaisista kaupungeista. Joku pitää ihan hulluna muualle kaipaamista, mutta joissain paikoissa on taikaa eikä niitä kokemuksia saa ellei käy siellä. Se on tietenkin eri asia, että haluaako niitä. Mykistävimpiä kokemuksiani luonnon kauneudesta on se kun sain istua Tyynenmeren rannalla kuuntelemassa sitä käsittämätöntä aaltojen pauhua ja tajuta että mikään aiempi meri ei vedä sille vertoja. Sen tunteen ja kokemuksen onnistuin tallettamaan pääkoppaani ja se on siellä säilynyt. Nyt itkettää ihan hiukan.

Terapeutti vaihtoon?

Minulla on ollut jännä viikonloppu. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen olen vain ollut, itsekseni. Siitä on tullut tosi toimeton ja merkityksetön olo. Ilmeisesti olen luonteeltani sosiaalinen, koska nautin ennemmin seurasta kuin yksinolosta. Hirveän väsynyt olen myös ollut, enkä tiedä mistä se johtuu. Liikaa tapahtumia ja psyykkistä rasitusta viime aikoina, kenties? En omasta mielestäni ole ollut kuitenkaan stressaantunut, vai voinko olla sitä alitajuisesti? Keksin kyllä heti miljoona syytä jotka olisivat rasittaneet "entistä" minääni, mutta kun en nyt ahdistu niistä. Onko minussa jotain vikaa kun en ahdistu?

Luulin, että nuo uskontokysymykset olisivat olleet hetken aikaa pois mielestä. Nyt ne ovat kuitenkin pyörineet jälleen mielessä... eivät ehkä niinkään muistot, mutta olen miettinyt millä tavoin ne kokemukset vaikuttavat nykyhetkeen. Millä tavoin ne selittävät masennusta ja pelkoja. 

Siihen liittyykin sitten osaltaan se, että haluaisin ehkä vaihtaa terapeuttia... Se on käynyt aiemminkin mielessä, koska minusta tuntuu etten pääse eteenpäin tässä "suhteessa". Jos suoraan sanotaan, niin nykyisen kohdalla epäilen joskus hänen empatiansa aitoutta... Ehkä häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, hän esittää vain terapeutin roolia ja tietää vuorosanat joita kuuluu sanoa? Toisaalta tämä on se kysymys joka on seurannut minua aina; joko olen itse sellainen (epäaito) tai sitten pelkään muiden olevan... Vain kuori, sisältä poissaoleva, välinpitämätön, kylmä. 

Kun haeskelin terapeutteja joskus 1 ½ vuotta sitten, jäi heistä yksi minulle mieleeni. Hänellä ei ollut vapautumassa paikkoja kuin vasta reilun puolen vuoden kuluttua, joten päätin jatkaa etsimistä. Jo pelkkien puhelinkeskustelujen perusteella vedin johtopäätöksiä ihmisistä, ja tästä naisesta tunsin että hän on läsnä ja lämmin - se äänensävy ja sanavalinnat. En ole sellaista huomaavaisuutta saanut osakseni... ainakaan paljoa. Hän pyysi minua vielä soittamaan uudelleen, jos ei terapeuttia löytyisi kohtuudella niin voisimme sitten yrittää löytää kuitenkin jonkin ratkaisun. Meinasin alkaa itkeä, kun vieras ihminen on niin ystävällinen. Normaalisti, hen.koht. mielipiteeni ja suhtautumiseni vieraiden ihmisten mukavuuteen on se, että tämä on nyt ihan teatteria, vielä minä sinut paljastan. 

Eli, nyt olen poden suurta uskottomuusahdistusta. Voisinko sanoa nykyiselle terapeutille, että olen ajatellut jotain muuta kuin häntä? Että en tunne oloani tässä suhteessa kotoisaksi...oikeaksi. Haluaisin jonkun muun... kyllä.. vain puhelunkeskustelun perusteella haluaisin mennä toisen ihmisen luokse. Tämän toisen kuvittelen lämpimäksi, huolehtivatksi, jopa äitimäiseksi (!)... Nykyinen terapeutti tekee kaiken liian...oikein. Vastaanoton sisustuksin on huoliteltu..liian mietitty...sisustuskirjan sivulta... En tiedä.

En todellakaan tiedä. Vikahan on minussa, minä olen ollut pipi. Tai siis vuorovaikutustahan terapiasuhdekin on, siinä törmää yhteen molempien osapuolten persoonat ja kokemukset. Se on liian vaikea asia nyt pohdittavaksi ja setvittäväksi. 

Olen huomannut, että en ole ainoa uskonyhteisöstä poislähtenyt hullu. Siis hullu ihan virallisestikin. Masentunut ja epävakaa. Tuo epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi toki on tullut siitä, että olen ollut ihan hukassa itseni kanssa ja mieliala ja kokemus omata minuudesta on vaihdellut niin rajusti. Se on aika tyypillistä uskonnon traumatisoimilla; seurakunnassa kaikki itseen ja omaan on kiellettyä, syntistä ja siitä pitää päästä eroon. Siitä hankkiudutaan eroon sitten vaikka väkisin, rukoilemmalla tai ajamalla pahoja henkiä pois. Kaikki hengellistetään... Toivottavasti nyt kaikille valkeni että kyse on karismaattisesta yhteisöstä... Siellä ihmiset ovat todella sekaisin; hakeutuvatko sinne sitten sellaiset ihmiset, joilla elämänhallinta ja turvallisuuden tunne ovat jotenkin kärsineet?

Yösyöpöttelyä

Onpas ollut hiljainen kausi. Jotain olen varmasti tännekin kirjoittanut ja jotain olen terapeutille kitissyt. Nyt on varmaan vain tällainen ajanjakso... Ei ole puhuttavaa ja valitettavaa arkielämästä, jutut on suhteellisen hyvin balanssissa. Jospa tämän hiljaisen kauden jälkeen tulisi minullekin rohkeutta alkaa käsitellä niitä asioita jotka ovat johtaneet masennukseen... että oppisin tuntemaan omaa psykodynamiikkaani. Tuntuu ihan mukavalta koke olevansa nyt vahvempi kuin ennen. 

Mutta alkaako taas yksi uneton kausi... Aina välillä kärsin siitä, että en saa unta ennen klo 5 aamulla, ja sitten olen totaalisen seis pari päivää. Nyt kyllä on viikonlopun epäsäännöllinen rytmi ollut osatekijänä tässä sekoilussa. Nälkäkin vähän olisi, joten pitää kai mennä kaivelemaan jääkaapin kätköistä naposteltavaa.

Nyt sitten pohdintaa terapiasuhteesta... Olen miettinyt sitä miten terapiasuhteessa pääsee pitemmän päälle omat vuorovaikutustavat ja kiintymyssuhteet näkyville... Kun terapiassa "pitäisi" puhua syvällisiä ja intiimejä asioita, niin jollain tapaa sekin kertoo omasta pystyvyydestä että tekeekö sitä vai ei. Kenestäpä muusta ottaisin esimerkin kuin itsestäni, en ole muiden terapiaa päässyt seuraamaan. Minä puhun yleensä vain pinnallisia ja helppoja asioita - en halua kaataa terapeutille vaikeuksiani ainakaan liikaa koska silloin olisi pelkonani se, että se tulkitaan avuntarpeeksi ja -pyynnöksi. (Minun on -ainakin ollut- vaikea pyytää apua muilta, pienissäkin asioissa.) En katso häntä silmiin, kökötän tiukasti sohvannurkassa "tiiviinä" pikku pakettina. Oikeastaan haluaisin vain kuulla hänen äänensä... ja monesti minun on vaikea ottaa hänen reaktiotaan vastaan - en kommentoi hänen kommenttejaan. Helpointa ja luonnollisinta minulle olisi vain puhua itsekseni (mutta kuitenkin niin että joku kuulee) eikä antautua vuorovaikutukseen. Mitä tämä kertoo minusta? Olen ollut täsmälleen samanlainen vanhempieni kanssa - vuorovaikutus ja tunteet ovat olleet kiusallisia ja teennäisiä. Miehille olen voinut puhua, jossain määrin. En kuitenkaan kaikesta, niistä oikeasti suurista asioista jotka ovat olleet ongelmien taustalla. Omat vanhemmat ovat jääneet etäisiksi ja käsitykseni heistä on se, että he eivät ole kyenneet vastaamaan lapsen turvallisuuden tarpeisiin. En siis hae tukea toisista ihmisistä vaikka se olisi minulle luonnollista.

Pidän ihmeellisenä sitä, että terapeutti on ihminen joka voi todella kuunnella kaiken ja vastata minun sanomaani - hän ottaa sen todesta, ei naura tai masenna tai vähättele. Ehkä oppisin siirtämään sen kokemuksen ja odotuksen myös muihin ihmissuhteisiin. Kiitos äiti ja isä kun näitte niin paljon vaivaa siihen että annoitte hyväksi katsomanne lahjan - ampua jo etukäteen kaikki odotukset elämän suhteen alas ettei vain tarvitsisi pettyä. Kiitos siitä lahjasta. Onhan se parempi, että turvalliset ja rakastavat vanhemmat ovat ne, jotka kertovat että mitään ei kannata odottaa, mihinkään ei kannata uskoa - ettei vain tarvitsisi huomata sitä itse. Jospa voisin sanoa heille, että en ole pettynyt siihen mitä elämä ja maailma on tarjonnut, olen pettynyt heidän pelkoonsa.

Aina tämä näyttää menevän tähän, vanhempien parjaamiseen. Enää en oikeasti jaksa olla kovinkaan vihainen... ainakaan tällä hetkellä. Minulla on niin paljon muuta omassa elämässäni, että ei nyt ehdi miettiä vanhoja. Tosin tämäkin tunnetila taitaa välillä vaihdella, mutta se on normaalia. Pääsääntöisesti kaikki menee mainiosti. Olen hahmotellut päässäni viime vuosia, ja tunnistan selvästi viime vuoden olleen se jolloin aloin toipua masennuksesta - otin vastuuta ja jopa pienimuotoisia riskejä tehdäkseni elämälleni edes jotain. Masennuslääkkeet toivat silloin jotain parannusta olotilaan... mieli alkoi olla virkeämpi vaikka väsyin helposti edelleen. Viime vuonna alkoi olla jo jotain perspektiiviä tulevaan, ja silloin oli välillä myös tarpeellista miettiä sitä. Nyt ei ole sitä tarvetta, koska olen niin paljon... enemmän oma itseni... niin hassulta kuin se kuulostaakin, että koen minuuteni pysyvän kasassa ilman jatkuvaa identiteetti- ja elämänkulunpohdintaa. Pienet asiat eivät hetkauta minäkuvaani, en koe olevani paska ihminen jos teen jonkun mokan tai paskan asian. Voin ajatella, että oho ai tällasta tänään...Tämä vuosi on ollut sitten kai "normaalia".... Tunteiden käsittelyn puolelta, olen huomannut mikä ero on olla masentunut ja masentunut hetkellisesti jostain tapahtumasta johtuen. Minulla vuosia kestänyt masennus oli pureutunut koko persoonaani. Kaikki ahdisti, nykyhetkeä piti päästä pakoon niinkuin menneisyyttäkin.

Siksi haluan katsoa auringonnousua torilla tai missä tahansa muualla - koska nykyisyys on paras hetki enkä tahdo missata elämääni enää.