Ennen joulua olin "päättänyt", että menneisyyden vatvomiseen ei kannata "haaskata" aikaa vaan parasta on keskittyä nykyhetkeen. Se on vaan kovin vaikeaa silloin kun joutuu takaisin lapsuudenperheen keskelle ja niihin samoihin vuorovaikutussuhteisiin ja -tapoihin. Toki tilanne on siinä mielessä eri, että nyt on kaksi osoitetta joten emme ole enää koskaan täysin siinä samassa kokoonpanossa kuin lapsuudessa.
Turhaudun todella helposti perheeseeni, ja syy siihen on se kaoottisuus ja epäselvyys mikä hallitsee yhteistä elämää, asioiden hoitoa ja keskustelua. Asioista ei puhuta ja sovita selkeästi, vaan kaikki olettavat jotain. Oletetaan, että toinen ajattelee niin tai näin, sitten mennään sen pohjalta tekemään jotain ja kun koko asetelma osoittautuu vääristyneeksi, suututaan siitä. Näen sisareni toiminnassa paljon samaa mitä äidissäni; väsymystä, toisten jyräämistä ja oletuksia. Äidille on tyypillistä laittaa sanat toisen suuhun: "Kyllä se nyt on tyytyväinen!" tai "Kyllä se on sille ihan hyvä!". Ja sitten kun vaatii perusteluja, tuleekin niiden sijaan suuttumus. Järjellinen keskustelu ei ole koskaan ollut näiden kahden ihmisen vahva puoli, en ymmärrä miksi. Miksi keskustelusta ja toisen ihmisen haastamisesta pitää niin kovasti suuttua, että sitten mitätöidään toisen persoona esimerkiksi sanomalla, että sinä olet niin lapsellinen ja ihan tyhmä! Ehkä vastaus on juuri se, että ollaan väsyneitä ja loppuunpalaneita siinä kaoottisessa perhesysteemissä.
Olen miettinyt juurikin tätä perhesysteemiä ja sen toimivuuta nyt kun olen jälleen havainnoimassa sitä hieman lähempänä. Olisi mielenkiintoista kuulla jonkun perheterapeutin kommentit meistä. Meillä on ollut niin paljon kaikenlaista yksilötason oireilua, ja johonkin on joskus haettu apua, mutta koko perheen olisi ollut hyvä päästä jonkun avun piiriin jossain kohtaa sen elämänkaarta. Nyt perheen elämänkaari on aikaa sitten hiipunut, viimeistään vanhempien avioero suisti kaiken raiteiltaan.
Avioeroa muistelinkin vuoden viimeisellä terapiakäynnillä. Minua hieman loukkasi se, että terapeutti ei muistanut mitä olin siitä kertonut, kaikesta siitä kauheudestä ja oksettavuudesta. Nyt kun käynnit jatkuvat kahdella per viikko, on aikaa ehkä pohtia näitäkin. Pelkään kovasti tulevani vanhempieni kaltaiseksi tai ajautuvani sellaiseen suhteeseen, jossa toistan nämä samat kaavat.
Nyt pitänee laittaa nukkumaan, onneksi arki taas alkaa ja pääsen tekemään omia juttuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti