Loma oli ristiriitainen kokemus. Vanhempien luokse meneminen oli ahdistavampaa kuin mitä se oli viime syksynä. Avauduin isälleni asioista (vanhempien "epäonnistumisista") aika raivokkaasti, mutta riita sovittiin. Mutta riita osoitti jälleen sen tosiasian, että isäni ja minä emme ymmärrä toisiamme ja hän edelleen toistuvasti jättää huomiotta minut. Hän pakeni omiin maailmoihinsa jeesus-selityksineen, niihin samoihin rakennelmiin joihin hän pakeni minun ollessani lapsi. Hän vei puheet aina jollekin sellaiselle alueelle, että hän saattoi saarnata sitä parantavaa evankeliumiaan vaikka minä yritin keskustella oikeasta asiasta. Hänen taktiikkansa on väistely ja puhuminen muista aiheista. Hänellä ei ole vastauksia ja perusteita, joita koitin pyytää ja vaatia. Hän toteaa, että ei järki näitä tavoita vaan usko on jotain suurempaa; pitää vain uskoa.
Hän myös haluaa huolehtia tai ainakin tuoda julki huolensa meistä lapsista. Häntä surettaa se, että kun me menemme kauemmas hänestä ja vieraannumme. Tämä asetelma on mielestäni häiriintynyt, ja tämäkin kumpuaa jälleen hänen omista tarpeistaan. Hän ei ole osannut kasvaa vanhempana ja vanhemman roolissa, ja hän koittaa hamuta meitä takaisin lähemmäs itseään. Meillä ei ole ollut läheistä suhdetta eikä sitä tule olemaan. Mennyttä ei saa takaisin, eikä sen jälkiä pysty korjaamaan. Isä on paennut meidän lapsien tarpeita ja kokee nyt siitä syyllisyyttä ja haluaa korvata kaiken. Väärällä tavalla, ja vaikka me sanoisimme mitä toivomme, hän toimii edelleen väärällä tavalla. Hän ohjautuu vain omista tunteistaan ja tarpeistaan. Niin oli lapsuudessani, ja niin on edelleen. Tämä suhde ei tule jalostumaan kahden aikuisen tasavertaiseksi suhteeksi, ymmärsin sen nyt. Liian paljon keskenjääneitä kehitystehtäviä molemmilla.
Mikä siinä sitten niin vaivaa, että isällä on erilaiset arvot? Voisin hyväksyä ne kuten koitan hyväksyä muiden eri näkemykset, mutta isäni kohdalla on kurjaa se, että siihen yhdistyy niin vahvasti kokemai henkisen laiminlyönti lapsena, että en pysty pitämään niitä erillisinä. Eli vikaa on minussakin, ei pelkästään hänessä. Menenkö siis aina siihen samaan lapsimoodiin, joka ei pääse yli siitä henkisestä ja hengellisestä pahoinpitelystä ja ahdistuksesta? Enkö voisi pysyä aikuisena?
Se on melkoisen vaikeaa, kun yritän luovia oman elämäni vaikeuksissa. Oman mielenterveyteni kannalta on tärkeää, että pääsen kohtaamaan menneisyyden kaltoinkohtelun emptaattisessa terapiasuhteessa. Terapeutti on ensimmäinen aikuinen elämässäni, joka kuuntelee minua ja minun tunteitani, arvostaa niitä eikä ala vääristellä niitä. Minä yritän vääristellä niitä itse.
En pidä uskontoa pahana, mutta epätervettä ja manipulatiivista uskoa pidän. Joihinkin karismaattisiin liikkeisiin on jo sisäänrakennettu se kaava ja perustelu, jolla oikeutetaan psyykinen pahoinpitely. Se on käsittämätöntä.
Vanhempani ovat vääristelyn mestareita. He eivät ole suoranaisesti manipulatiivisia ja pahoja, mutta tunneasioissa kykenemättömiä. Äitini on varmasti traumatisoitunut, ja jotkut tilanteet nostavat hänen ongelmansa esiin. Lapsena olen todennäköisesti pelännyt häntä hyvin paljon, hänen vihaansa ja raivoaan joka on kummunnut hänen traumaosistaan. Minulla on välillä vahva tunne siitä, että hän on käyttänyt meitä lapsia itsensä eheyttämiseen. Tästä johtuen en ole itse halunnut lapsia enkä halua vieläkään, ainakaan mitenkään aidosti.
Ehkä vanhemmillani olisi ollut jonkin asteisia taitoja opastaa esimerkiksi sosiaalisessa elämässä ja tunneasioissa ilman sitä uskonnon vaikutusta. He elivät vain niin vahvasti sitä uskovaisen todellisuutta, mitä minä en koskaan heidän kanssaan jakanut, mutta he teeskentelivät että niin olisi ollut. He valmensivat meitä vain iänkaikkiseen elämään.
Edelleenkään siis isäni ei ymmärrä mitä vahinkoa hän on tehnyt. Kun hänelle asiasta sanoin nyt tavatessamme, hän ei suinkaan kyseenalaistanut omaa uskoaan vaan todennäköisesti vain pakenee syvemmälle rukouksiinsa ja turvautuu jumalaan, joka on ainoa joka voi auttaa. Eli hän hakee itselleen helpotusta siitä minkä minä olen sanonut aiheuttaneet pahaa meille lapsille. Jos hän olisi nähnyt oman perheensä tarpeet eikä omiaan, voisi tilanne olla toinen.
Näistä asioista olisi kiva puhua sisarusten kanssa, mutta he ovat täysin sulkeutuneita minulta. Eli se sama ilmapiiri ja vuorovaikutustapa on siirtynyt heillekin. Toinen sisaruksista reagoi kuten äiti eli suuttuu, karjuu ja vittuilee, toinen pakenee muihin intresseihin, joiden kanssa ei tarvitse ajatella mitään arkeen liittyviä tai suunnitella tulevaisuutta.
Tuntuu hyvältä kirjoittaa pitkästä aikaa jotain mikä vaivaa. Tämä on minun oman kolotusblogini; mihin sattuu ja miksi. On minulla hetkittäin hyväkin olo. Mutta nyt haluaisin kaivaa paskaa, koska en kuitenkaan osaa olla ilman sitä - huonoa oloa. Hetken luulin, että ai, avoin "keskustelu" isän kanssa puhdisti ilmaa, mutta hän meni heti pilaamaan sen omalla sokeudellaan tosiasioille ja luulemalla, että tämä minun avoin purkaukseni tarkoittaisi minun paluutani hänen vaikutuspiiriinsä ja läheisemmäksi - eli toisin sanoen se oikeuttaisi hänet soittelemaan ja lähettelemään viestejä joka päivä, huolehtimaan miten puen itseni jne. Vaikka hän ei konkreettisesti pyri kontrolloimaan tai vahtimaan, hän kokee tarvetta olla yhteydessä jatkuvasti ja olla ajantasalla olenko kaupungilla ja varoitella kaikesta mahdollisesta.
Tämän päivän onnellisuus tulee siitä, että minulla on oma koti jossa saan olla rauhassa uskovilta hulluilta, täällä saan olla oma itseni!
Tätä, ja oikeastaan kaikkia viimeisintä neljää kirjoitustasi on ollut todella mielenkiintoista lukea!
VastaaPoistaEhkä jouluvierailu kaikessa ahdistavuudessaan olikin hyväksi; pääsit jotenkin eteenpäin ajatustesi ja tunteittesi kanssa. Ihmissuhteiden vinksahtaneisuudesta seuraava pettymys varmaankin aiheuttaa surua ja masennustakin, mutta ikävienkin oivallusten kautta pääsee eteenpäin, ei jää niin jumiin.
Vaikka musta tuntuu, että olen edelleen jollain tavalla jumissa vanhempiini kohdistuvissa ristiriitaisissa vaikeissa tunteissa ja ajatuksissa, silti tuntuu, että jokainen ikäväkin havahtuminen on ollut avuksi; jotenkin kun tajuan, että vanhemmat on sellaisia kuin ne on, ei ne muuksi muutu, pääsen suremaan sitä pettymystä vaikeista väleistä, enkä jää niin paljon jotenkin alitajuisesti toivomaan, että voi kunpa välit voisi joskus olla paremmin.
Jaksamisia!
Tuo on hyvä pointti, että pääsee suremaan sitä pettymystä eikä niinkään enää käytä sitä energiaa ylläpitämään sitä toivetta, että ehkä ne vielä muuttuu ja ehkäpä sitä ja tätä. En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta.
VastaaPoistaTämä oli varmasti ihan hyväksi, ja se myös vahvisti itselle sen, että en ole vain keksinyt näitä juttuja.
Kiitos, samoin jaksamisia myös sille suunnalle!
Onpa todella mielenkiintoista lukea blogiasi- ja varsinkin näitä tekstejä, joihin olet tägännyt tuon herätysliikkeen. Olet aivan älyttömän hyvin tajunnut noita kuvioita! Ihmettelin vain kun luin, miten hyvin ymmärrät vanhempiasi ja itseäsi. Olet päässyt pitkälle. Ja pystyn ainakin jollakin tasolla ymmärtämään tuota tilannetta vanhempien kanssa. On todella surullista, että vanhemmat eivät kykene kohtaamaan lastaan ja ymmärtämään lapsen tarpeita. Se todella on hengellistä väkivaltaa olla vastaamatta lapsen tarpeisiin ja vetämällä peitoksi jeesustelun. Siis väkivalloin vaahtoamaan Jumalasta. Kyllä terveessä kristillisyydessä pitää ymmärtää myös ihan nämä arkiset asiat ja tarpeet. Tuollaista ylihengellistämistä olen kyllä itsekin kohdannut sekä kotona että joissain pienissä lahkoissa. Olen myös kokenut henegellistä väkivaltaa. Tuollainen hengellinen väkivalta, jossa kaikki normaalit asiat hengellistetään, on kyllä tosi raskasta ja armotonta. Ennen kaikkea uskon tulisi johtaa omaan eheytymiseen eikä niin, että uskoa käytetään keppihevosena kaikissa asioissa. Ja juuri tuossa, että paetaan totuutta, paetaan ongelmia uskoon. Se on kyllä niin väärin. Uskon kun kuuluisi päinvastoin johtaa kaikkeen totuuteen, johtaa totuuteen omassa rikkinäisyydessä ja haluun oikeasti kohdata ongelmia. On kyllä tosi kurja lukea näitä sinun kirjoituksia siinä mielessä, että kuinka paljon uskonnolla ja epäterveellä hengellisyydellä voidaankaan rikkoa ja musertaa ihmistä! Ja varsinkin lapsia. :( Jotenkin tämä aihe on mulle läheinen, koska olen itse kulkenut jonkinlaisen matkan epäterveestä hengellisyydestä terveempään hengellisyyteen. Ja olen kuullut myös muita tarinoita epäterveen hengellisyyden aiheuttamista traumoista. Voi kun voisi jotenkin vaikuttaa siihen, että ihmiset ymmärtäisivät näitä mielen asioita seurakunnassakin paremmin. Ja uskon, että nykyään jo ymmärretäänkin vähän enemmän kuin aiemmin. Itse puoliksi hengellisessä karismaattisessa liikkeessä kasvaneena olen huomannut, että tässä seurakuntaliikkeessä ainakin asiat tällä alueella ovat hieman parantuneet, Ymmärretään jo niistä virheistä, joita on aiemmin tehty juuri näissä asioissa. Aiemmin tosiaan pastoritkaan eivät ymmärtäneet sitä, että perheen kuuluu aina olla ensimmäinen. Sitten toisena tulee vasta seurakunta ja seurakunnan työt. Monet lapset ovat menneinä aikoina jääneet seurakunnan ja uskon taakse, kun vanhemmat ovat laittaneet seurakunnan perheen edelle. Ei ihme, että on lapsia, jotka ovat katkeria uskolle ja seurakunnalle. Ja kun nimenomaan Raamattu opettaa, että ensin tulee läheiset, "joka ei huolehdi läheisistään, on uskotonta pahempi," sanotaan jossain kohtaa. Voi, olen niin murheissani sinun taakastasi. Ja surullinen siitä, miten hengellisyys ja usko (jonka kuuluisi olla ihmistä eheyttävä) voi muuttua rikkinäisten ihmisten johdosta niin rikkovaksi :( :( :( Voimia sinulle kovasti! <3 Ja anteeksi tämä älyttömän pitkä sepustus!
VastaaPoista