Huomaan jälleen kuinka vaikeaa minun on muistaa ihan vain muutaman päivä sitten tapahtuneita asioita. En muista mitä olen kirjoittanut tänne blogiin, en muista mitä työviikolla tapahtui. Mieleenpalauttaminen on niin vaikeaa.
Yksi syy on varmasti pikkuruisen aivokapasiteettini ylikuormittuminen. En ehdi prosessoida kaikkea tapahtunutta. Se ei tarkoita että olisin tyhmä tai jotenkin vajaa, se vain on ominaisuuteni että prosessoin hitaasti. Tavallaan. Koska välillä käsittelen asiat nopeasti, mutta se on tiedollisella tasolla se. Tunnetasolla olen iänikuinen hinkuttaja. En ole varmasti vieläkään sisäistänyt kaikkia minulle kevään ja kesän aikana tapahtuneita juttuja. Ja kuinka kauan niiden ymmärtämiseen meneekään.
Hetkittäin voin jo hyväksyä sen, että tarvitsen paljon omaa aikaa. Rauhallista, yksinäistä, hiljaista, levollista. Minä en jaksa olla jatkuvasti ihmisten kanssa, eikä minun tarvitse. Se kuitenkin jollain tapaa vahvistaa omaa käsitystäni itsestäni ulkopuolisena ja hylättynä. Siinä on suuri ristiriita. Miten saisin sen merkityksen karisemaan yksinolemisesta? Minua ei ole hylätty, kyse ei ole siitä. Minulla on elämässäni tärkeitä ihmisiä, osa kaukana, mutta läsnä silti. Pidän itseäni kuitenkin jonkinasteisena luuserina, koska en ole sosiaalinen ja verkostoituvaa tyyppiä. Tiedostan kuitenkin käyväni läpi teiniaikojen ulkopuolisuuden tunnetta; sitä kun olin erilainen ja outo, vanhempien usko eristi minua vielä lisää.
Ulkopuolisuuden lisäksi elämääni on leimannut pelko. Pelko on laajentunut koskemaan kaikkea mahdollista. En pääse siihen käsiksi ehkä vieläkään, tavallaan tiedän mistä tekijöistä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset pelkoni ovat kasvaneet, mutta silti ne ovat etäisiä edelleen. Ehkä joku traumaosa kantaa niitä eikä minulla ole nyt niihin pääsyä. Silti pystyn nimeämään pelon olevan yksi läheisimpiä ja pitkäaikaisimpia ja leimallisimpia tunteita elämässäni. Minä olen pelännyt paljon. Ja sitä ei kukaan pysty ymmärtämään, koska minulla ei ole ollut "aihetta" pelkoon. Siksi en halua menneisyydestäni paljoa kertoakaan, koska ihmiset eivät ymmärrä. Tämä on ehkä yksi syy sille miksi koen olevani yksin yhä edelleen; vain harvat ihmiset ymmärtävät ja pystyvät sen viestittämään. Heidän seurassaan olen kotonani. En kenenkään muun. Enkä niihin muihin haluaisi elämääni uhratakaan.
Nyt muistan työviikon lopusta sen, että ahdisti hirveästi. Joku ääni piti meteliä taas siitä miten en ole tarpeeksi mitään ja etten kelpaa. Se katsoi asiakseen muistuttaa jälleen niistä tilanteista ja keskusteluista, jotka osoittivat (omassa päässäni, oman tulkintani mukaan) miten mitätön ja merkityksetön paska olen. Etten osannut, en kelvannut, en ollut haluttu. Nyt viikonlopun levättyäni olen saanut ääntä hieman hallintaan, ja osia balanssiin. Olen yrittänyt pitää itseni tässä hetkessä, ennen tätä päivää se ei oikein onnistunut, mutta tänään olen saanut rutiinien kautta juurrutettua itseäni tähän hetkeen.
Työni on aika hektistä ja vaatii monien asioiden hallitsemista yhtä aikaa. Se vaatii paljon henkisesti, koska koko ajan tapahtuu. Minulla on myös paljon työtovereita, joiden kanssa on tehtävä välillä yhteistyötä itensiivisestikin, riippuu työn vaiheesta. En pysy aina perässä omien tunteiden ja reaktioiden kanssa, en pysy kärryillä siitä mitä minulle tai minussa tapahtuu, ja sitten vieraannun itsestäni. Tämä muistuttaa dissosiaatiota, ja tekee olosta epämukavan. En tunnista itseäni, en ääntäni, en kehoani. En ole läsnä itsessäni. Olisin paljon onnellisempi jos pystyisin siihen, läsnäoloon ja itseni kuuntelemiseen, mutta se vain täytyy kai hyväksyä ettei se ole aina ajallisesti mahdollista.
Tervetuloa uusi viikko ja työt, ehkä ne pitävät kuitenkin pinnalla.
