Minun elämäni

Olen henkisesti todella väsynyt ja loppu. Luultavasti osasyy on fyysistenkin tarpeiden laiminlyönnissä (uni, ruoka, liikunta), mutta suuri syy on myös tuskallinen elämänvaihe. Henkiset perustarpeeni eivät tyydyty. Sen olen mystisellä tavalla onnistunut kieltämään, olen käyttänyt samaa strategiaa kuin vanhempanikin aikoinaan, en vain ole nähnyt ja ymmärtänyt että jotain perustavanlaatuista minulta uupuu, enkä täytä sitä puutetta millään muulla. Olen keskittynyt hokemaan itselleni kuinka hyvin asiani ja elämäni on, mitkä kaikki ovatkaan kohdallaan. Nyt ymmärrän, se on pakenemista, itsensä vakuuttelua ja lahjomista jotta voisi petollisesti nähdä asiat vain hyvinä. Ei tarvitsisi alkaa surra ja pelätä. Vanhempani ovat lähes hysteerisesti halunneet pitää huomion hyvässä, tämä on vielä ehkä enemmän äitini peruja kuin isän. Minä olen jatkanut samaa. Ei kipeiden asioiden olemassaolo kuitenkaan lakkaa vaikka niihin ei kiinnitä huomiota. Se mitä itselleen uskottelee ei ole välttämättä totuus. Minun totuuteni alkaa vähitellen valjeta. Millaista elämää haluan elää, ja ennen kaikkea, että haluan elää sen jonkun kanssa. Asia, jonka olen kieltänyt. 

Elämä tuntuu kuitenkin helpommalta kun purkaa ydinasioiden ympärille kutoutuneen tunnevyyhdin, ja suree oikeaa asiaa. Tai vihaa oikeaa kohdetta. 

Minulla on kiireisiä ajatuksia

Oloni on jopa hieman omituinen. Johtuuko keväästä vai mistä, mutta energia ja ulospäinsuuntautuneisuus ahdistaa hetkittäin. Tarkemmin sanottuna, ne ahdistavat niinä hetkinä kun koen etten kykene rauhoittumaan, vaan ajatukset laukkaavat päässä ja mielikuvat hyrräävät omaa elämäänsä. On tuskaista olla elämänjanoinen. Mutta mieluummin näin kuin toisin. 

Hyvänen aika. Tämäkö on minua, tämä energia, iloisuus, vallattomuus, huolettomuus, vastuuntuntoisuus? Tällainenko minä olen? Tämä tuntuu ihanalta. Toivon ja odotan kesän tuovan hyvää tullessaan. Onnellisuutta, sitä kaipaan ja toivon, ja ainakin toistaiseksi näyttää lupaavalta.

Huomiot 1 ja 2

Huomio 1: Minua janottaa herkästi nykyisin. 

Huomio 2: Minulle tulee tarve saada raikasta ulkoilmaa. 

Nämä ovat merkkejä siitä, että yhteys kehooni alkaa heräillä. Aiemmin en ole juonut nesteitä tarpeeksi, nyt huomaan nopeasti jos en ole nesteyttänyt itseäni tarpeeksi. Osaan tunnistaa ja nimetä sen tunteen. Samoin ulkoilun kanssa. Olen aina aiemmin ajatellut, että ulkoilu tekisi hyvää ja ulkona kuuluisi käydä, mutta en ole tarvinnut sitä. Nyt havahdun raikkaan ilman kaipuuseen, se tuntuu kehossani, ja sohvalle jääminen ei tule siinä kohtaa enää kuuloonkaan. Väsymyksestä ja tietynlaisesti kiinnottomuudesta huolimatta, ulkoilun tarve ei jätä rauhaan ja uloslähtö on ainoa tapa hoitaa itseäni siinä kohaa. Se tuntuu minusta ihmeelliseltä. Minussa itsessäni syntyy halu johonkin. Ymmärrän milloin kehoni kertoo tarvitsevansa vettä, ruokaa ja tilaa hengittää. 

Haluaisin luottaa kehoni kykyyn kertoa tarpeistaan, tai ehkä ennemmin haluaisin luottaa mieleeni että se kuuntelee kehon viestejä herkemmin. Joskus mielikin tuntuu tai tulee näkyväksi kehossa. Tällä hetkellä suhtaudun rakastavasti ja lempeästi kehooni, siitä on ihana pitää huolta. Minusta tuntuu, että napaläski on hieman vähentynyt ihan sen seurauksena, että olen rennompi ja levollisempi. 

Päivät menevät tällä hetkellä rauhallisesti, ilman pingottamista. Huonoja päiviä on, jolloin ajatukset pyörivät ja pyörivät hieman lisää negatiivisissa asioissa, ja itken itsekseni, mutta se on toisaalta puhdistavaakin. Palaan sen jälkeen positiiviseen kierteeseen.

Täällä ollaan

Hereillä klo neljä. Tiesin tämän kyllä jo kun asettauduin nukkumaan pari tuntia sitten. Nukuin pitkällisen odottelun jälkeen pinnallisesti ehkä kolme varttia kun havahduin tuttuihin kauhukuviin siitä kuinka asunnossani, tuossa sängyn vieressä seisoo joku. Mies. Tällä kertaa sain todellisuudesta otteen nopeasti, ehkä sen vuoksi etten ollut nukkunut syvää unta, eikä minun tarvinnut kokea sitä halvaannuttavaa pelon ja uhkan tunnetta kuin mitä yleensä niissä tilanteissa. Koko sen ajan mitä olen asunut yksin olen kokenut näitä kammottavia painajaisia, ainoastaan silloin kun olen asunut jonkun kanssa tämä kurja ilmiö ei ole ollut aktiivisena. En tiedä mistä se johtuu, en yleensä näe herkästi painajaisiakaan, tämä on oikeastaan ainoa muoto siitä, enkä uskoakseni silloinkaan (ehkä) näe unta aiheesta, havahdun kesken minkä tahansa unen siihen pelkotilaan.

Työt stressaavat. Ovat stressanneet jo useita viikkoja. Tekisi mieli sanoa, että minulla on liikaa töitä, mutta se ei pidä paikkaansa. En osaa vain organisoida niitä, enkä tee niitä tarpeeksi ahkerasti. En myöskään osaa rajata tehtäviäni, koska kilttinä miellyttäjänä pelkään mitä siitä seuraisi. En vain pysty. Eli ehkä minulla on liikaa töitä jossain mielessä. Pieni 8-vuotiaani herää sisimmässäni ja koittaa hoitaa hommat, mutta se hätääntyy koska ei aina hahmota kaikkea tarvittavaa (miten se voisikaan, kun minäkin olen välillä aivan pihalla) ja sitten nousee valtava häpeä siitä kuinka se on ylitarmokas ja pikkuvanha. Yrittää esittää enempää, suurempaa ja parempaa kuin onkaan. Jostain syystä se hävettää minua sanoinkuvaamattomalla tavalla. Minua hävettää jos teen virhearvioita enkä osaa. Pelkään, että joku suuttuu, turhautuu ja ivaa kun en selviydy.

Syksy tulee. Olen yksin. Ei se haittaa. En jaksaisikaan nyt mitään. Joku sanoi että pitää osata rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Tavallaan totta. En ole rakastanut itseäni kovinkaan paljon kesän aikana. Tapasin ihmisen, joka säikäytti minut tunkeutumalla kuoreni läpi ja sen alle, enkä tiennyt mitä tehdä. Hädissäni tein sen mikä tuntui luontevimmalta eli pakenin. En halunnut viettää aikaani tässä maailmassa vaan mieluummin jossain ulottumattomissa. Se onnistui kunhan välttelin kaikkea mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen ja tunteisiin. Siitämseurasi syömistä, tietokoneellaoloa, syömistä, pelaamista, vielä lisää netissä aikaa. Lopetan rutiinit kuin seinään. Toivon tämän ihmisen poistuvan, jotta saan rauhan huolehtia taas itsestäni. En muista milloin olisin edellisen kerran syönyt edes yhtä päivää asianmukaisesti. Myönnän, että minulla on ongelma syömisen kanssa, suurikin ongelma. Tunne-elämän ongelmat heijastuvat välittömästi suhteessani ruokaan, menetän otteeni siihen. Tiedän, että rutiinit ovat minulle hyväksi, nyt en vain jaksa noudattaa niitä. Tämä unettomuuskin liittyy tähän kokonaisuuteen. 

Silti jaksan toivoa syksyltä enemmän. Otan sen aidon positiivisesti vastaan. Enää en pelkää sitä, en masentumista. Saan olla luvan kanssa sisäänpäin kääntynyt epäsosiaalinen ja säälittävä ihmisraunio. Pyhitän tämän syksyn itselleni ja opinnoilleni. Tuntuu pahalle, mutta samaan aikaan hyvälle. Pahalta tuntuu siksi, että elämäni on aivan päinvastaista kuin olin joskus toivonut ja ajatellut, mutta hyväksi se kääntyy ehkä siinä mielessä, että ehkä tämä on kuitenkin enemmän aitoa minua, eikä suinkaan sitä aiempaa valeminääni. Minä en jaksa teeskennellä, minä en jaksa kiinnostua. Minä haluan vain olla.

Liioiteltua analysointia

Rikki, heikko, vahva, hyväksyvä ja surun salliva yhtä aikaa. Melkoinen päivä takana. Hyvästejä, ja tavallaan uuden alkuja. Surua taas niin monesta asiasta. Itsensä haastamista. Olen paremmalla tiellä, mutta vanhat käsitykset puskevat pintaan välillä. Minulla on koko elämä aikaa opetella rakastamaan itseäni. 

Ei tässä mitään järkeä ole, mutta väliäkö sillä. Toivon vaan jonkun näkevän ja kohtaavan minut. 

Älä katso taakse

Luin monia vuosia vanhoja kirjoituksiani illalla. Niissä on samat teemat kuin edelleen. Olen päässyt yli kehollisesta väsymyksestä ja pahimmista tuskatiloista, en jaksaisi miettiä miltä ne tuntuivat, mutta ydinongelmat lienevät samat. Ristiriitainen kiintymyssuhde, elämän sisällöttömyys, yhteyden puute. En tiedä enää olenko masentunut vai olenko vain synkkämielinen ihminen, joka pohtii elämän tarkoitusta ja mielekkyyttä luonnostaan. Joskus tuntuu että masennus on mitä luonnollisin tila ja luonnollisin reaktio tähän kaikkeen. 

Mutta joinain hetkinä olen päinvastaista mieltä. Elämä on kaunista, siinä voi tapahtua kauniita asioita. Kokemukseni ovat vuoristorataa, tunteet eivät arkielämässä niinkään, olen vetäytynyt ihmissuhteista siinä määrin että joudun harvoin tilanteisiin joissa altistun triggereille. Töissä pääsääntöisesti jos niin on tapahtuakseen. 

Sitä olen miettinyt mistä on peräisin tunteet tyhjyydestä ja merkityksettömyydestä. Ehkä olen epäreilu kun syytä äitiä, mutta hänellä on varmastikin ollut ongelmia lapsuudessani, en vain tiedä minkälaisia tai minkä tasoisia. Olen pohtinut asiaa mentalisaation näkökulmasta, onko äiti ollut läsnä ja peilannut tunteitani, onko hän nähnyt minut minuna vai omana pitkään haluamanaan projektina (joka ei sitten ehkä tuonutkaan sitä mitä ajatteli vanhemmuuden olevan) Minulla on omat epäilyni siitä, että äitiys on laukaissut äidissäni jotain traumakokemuksia hänen lapsuudestaan, ja että hän ei ole ollut aina läsnä minulle; jotenkin minulla on sellainen aavistus että hän on dissosioinut ja tehnyt sitä myös myöhemmässä lapsuusvaiheessani. Hänellä on ollut ihmeellisiä "tiloja", joissa hänestä on huokunut jotain pelottavaa, joku täysi yhteydettömyys siihen mitä ja millainen hän pääsääntöisesti oli. Tai hän on ollut masentunut, ahdistunut. En tiedä, enkä kysy.

Asia on kuitenkin niin, että minulla on mahdollisuus valita oman pääni sisällä mitä tulkintoja ja ratkaisuja teen elämässäni. Lankeanko siihen samaan kuin viimeiset 10 vuotta; kun tuntuu tyhjältä ja hukassa olevalta, ajaudunko pohtimaan menneisyyttä ja sitä millainen olen ollut, ja vahvistamaan sitä tyhjyyden ja negatiivisuuden kehää, vai ajattelekon tyhjyyden kuin tyhjänä tauluna, mahdollisuutena uudelle. 

Haluaisin vain mennä terapiaan itkemään surun ja yksinäisyyden pois. Pääsen alkavalla viikolla terapiaan, ja oudoksuttaa. Pelottaa, että petyn. Tarvitsisin välineitä, joilla pysyä tässä hetkessä. Siten jaksaisin, mutta jos ajatus siirtyy liiaksi tulevaisuuteen, astuvat pelot kehiin.

Ehkä päästä nyt itseni nukkumaan, huomenna on uusi päivä.

Kaksi asiaa, ehkä kolme

Minä voisin hyvin mielelläni mennä pienessä bentsopöhnässä töihin. Kaikki olisi soman usvaisen verhon peitossa, asiat, ihmiset, kokemukset ja tunteet eivät tulisi lähelle. Minulla ei ole suojakuorta, ei kovin vahvaa sellaista. Edelleen mietin, miksi välillä tulee näitä kausia että kaikki on vaikeaa...

Sitten, hävettää kirjoittaa tänne usein. Vaikka itse blogia pidän, ja minulla on oikeus julkaista tekstejä siinä missä muillakin, silti koen että pitäisi olla oikea blogi. Tyhmää. En arvosta itseäni ellen ole jotain erikoista. Mutta kun ei ole ketään, ei ole ketään kelle puhua. Paitsi ne... te, jotka luette tämän. Kiitos vierailusta. Ei bloggaamista tarvitse perustella nykypäivänä, ihmiset kirjoittavat kaikesta, osa hyvin osa huonommin. Kaikki voivat tehdä niin. Näiden tekstien kautta minä olen, ja toisaalta en ole. En tunnista kaikkea jälkeen päin. 

Olen aktivoitunut terveydenhoidon suhteen. Olen oppinut pari rutiinia: veden juomisen ja meikinpoiston illalla. Unirytmin pitäminen olisi tärkeää, mutta nyt kun on mielialanongelmia niin en jaksa. Jaksan sentään syödä tasaisesti, se on myös saavutus. Ruokaa kupuun, niin asiat on paremmin. Ja olen tehnyt opiskeluja, ihan vähän. Itkettää, minä opiskelen, teen hitaasti asioita eteenpäin. Se ei ehkä riitä, mutta minä yritän. Sitten mietin uusiksi, jos se ei riitä. 

Kaikki ei ole aina pelkkää paskaa, voi olla aarteitakin joukossa. Kunhan ensin kykenee kaivelemaan sitä paskakasaa. 

Palauttelua

Pahaa oloa, jännitystä ja ahdistusta tulevaisuudesta. Koitan lievittää näitä tunteita muistuttelemalla itseäni siitä, että elän vain tätä hetkeä. En tiedä mitä ensi viikolla tai ensi kuussa saati ensi vuonna tapahtuu. Minun oli tarkoitus katsella myynnissä olevia asuntoa tässä illalla, mutta sitten huomasin sen suunnitelman vaikuttavan minuun lähinnä negatiivisesti. Asuntojen katselu on jännittävää, ja se herättää haaveilemaan ja toivomaan, mutta se myös muistuttaa ahdistavista asioista, joita en halua käydä läpi enempää kuin on pakko. 

En ole vielä käsitellyt sitä, että en ole kyennyt elämässäni superegoni sanelemiin vaatimuksiin, ja epäonnistunut sen hyvän elämän ehtojen täyttämisessä. Vaikka suhtaudun itseeni, elämääni ja toimintaani ymmärtäväisemmin kuin aiemmin, olen silti kiukkuinen ja surullinen siitä, ettei minulla ole ollut edellytyksiä elää kuten olisin halunnut. Minulla on ollut haaveita ja päämääräiä ja toiveita, mutta ei keinoja toteuttaa niitä. Ihmissuhteet, opiskelu, työ, raha-asiat, koti - enemmistö niihin liittyneistä tavoitteista on edelleen "vain" tavoitteita. Moni on saavutettu, mutta olen pettynyt silti. Omaan kotiin kiteytyy se, että vielä tässäkään iässä minulla ei ole säästöjä koska olen kussut raha-asiani koska rahankäsittelytaitoni ovat niin heikot. 

Tietynlainen rajattomuus itseni suhteen kai on ollut se ongelma. Rajattomuus minusta itsestäni käsin, sekä muista minuun. En ole osannut asettaa itselleni terveitä rajoja rahankäytön suhteen, vaan kaikki on mennyt jollain verukkeella. En ole osannut asettaa rajoja muille ihmisille, jotta voisin olla terveemmissä ihmissuhteissa. Enkä ole osannut puolustaa omaa hyvääni oikealla tavalla. Nämä asiat tunkevat mieleeni, vaikka kyseessä olisi vain utelias asuntomarkkinoiden tilanteen tsekkaus. 

Onko normaalia vanhemmilta hämärtää lapsen ajatuksia ja tunteita? Eikö vanhempien pitäisi pyrkiä olemaan tietoisia siitä millä tavalla he pyrkivät sanottamaan lapselle tämän tekemisiä ja tunteita ja reflektoimaan sitä ovatko he tässä onnistuneet? Joskus minusta tuntuu, että olen toiminut paljon monimutkaisemmilla tasoilla kuin vanhempani; heille asiat ovat olleet yksinkertaisia ja suoraviivaisia. Kiukkuni on ollut väsymystä tai nälkää. Voiko tämä päteä oikeasti enää yläasteikäiseen lapseen? 

Yksi minua hämmentävä seikka on ollut se, miten vanhemmat ovat saaneet pelattua ja manipuloitua minut "haluamaan" samoja asioita mitä he. Kun olin halukas kokeilemaan esimurrosikäisenä ja siitä vanhempanakin jotain kodin ulkopuolista, sain jotain pientä tehdä mutta vanhemmat antoivat ymmärtää että se johtaisi johonkin kamalaan - samanikäisten ei-uskovien seura olisi alkua lupaavalle huumeidenkäyttäjän ja teiniäidin uralle. Eikä pelkästään se, mitä vanhemmat sanoittivat ja itse käsittivät, vaan ehkä kamalampaa oli se ilmapiiri, uhka ja peruuttamattomuus joka liittyi "ulkomaailmaan". Sen tuntemattomuus oli painostavaa ja pelottavaa, koska vanhemmat maalailivat omalla suhtautumisellaan ja tunteillaan sen niin. Kyseessä ei varmastikaan olleet minun kaverini tai mahdollisuuteni joutua huonoille teille; vastassani taisivat olla vanhempieni omat tiedostamattomat uhkakuvat ja demonit, joita he eivät itsekään nähneet ja voineet sanoittaa selvästi. He pelkäsivät omia hallitsemattomia kokemuksiaan ja menneisyyttään. Minä todennäköisesti koin heidän tunteitaan, joita he eivät itse tavoittaneet. Mutta enhän minä osannut sellaista erottaa tuolloin, en tietenkään. Yhdistin vain itseni siihen pelottavaan tuntemattomaan uhkaan, jota vastaan ei voinut käydä. Siksi tein omat johtopäätökseni ja vetäydyin vaatimasta omia oikeuksiani saada ryhmäytyä ikäisteni kanssa ja sosiaalistua... opetella ryhmän sääntöjä ja kaveri- ja seurustelusuhteiden alkeita. Jäin paitsi hyvin merkittävistä taidoista siinä iässä. Vanhemmat eivät ymmärtäneet tätä ilmiötä yhtään, ja sen sijaan että he olisivat heille kuuluneella velvollisuudella potkineet minua itsenäistymään - rohkaisseet ja tukeneet siihen - he vetäytyivät vastuusta ja vetäytyvät edelleen sanomalla: ethän sinä itse edes halunnut mennä. En tiedä mitä siihen sanoa. En halunnut en, koska pelotti saatanasti ja dissosioin itseni pois koko nuoruuden kun en vittu todella uskaltanut olla oma itseni.

Eräs kaverini sanoo ettei pidä ajatella menneitä, tulisi olla iloinen siitä että nykyhetkessä kaikki on hyvin. Nykyisyys rakentuu menneisyyden päälle, sen perustukselle. Tai raunioille, mitä kenenkin kohdalla sieltä jäljellä on... No, menneisyyttä ei voi muuttaa mutta nykyhetkessä ei myöskään voi kehittää tyhjästä taitoja, joiden avulla voisi täyden onnellisuuden saavuttaa. 

Viihtyisä vaihe

Mitään järisyttävän erikoista ja uutta ei taaskaan minulle kuulu. Mitäpä minulle nyt tapahtuisi, olen tottunut pysymään kiinni tutussa ja turvallisessa elämässä, jossa ydinuskomuksiani ei horjuteta. Töissä olen ollut pääni sisällä kiireinen, kun olen joutunut selvittelemään itselleni vielä toistaiseksi vieraita asioita. Sitten kun hahmotan tarvittavat osaset, hoidan kyllä hommani. Hermostun vain helposti, kun en heti osaa tai tiedä jotain. Se on rasittavaa. Toisaalta, vointi on ollut kuitenkin levollinen ja iloinenkin. Ehkä riittävät yöunet ovat vaikuttaneet siihen?

Ruokailemalla ja nukkumalla riittävästi ja oikein pääsee jo pitkälle, olen huomannut. En ole aiemmin pitänyt itseäni mitenkään rutiineista nauttivana ihmisenä, mutta nyt olen havainnut niiden olevan hyväksi minulle myös henkisesti. Ne eivät kahlitse tai estä minua, pikemminkin ne mahdollistavat sen että minulla on tarpeeeksi resursseja siitten tarvittaessa niistä poikkeamiseen. 

Nyt ei ole kiire, sen olen huomannut. Olen läsnä siinä mitä teen, enkä hoppuile. En sure niin lohduttomasti tulevaisuutta ja menneisyyttä, tai ainakin pääsen irti niistä tunteista. On ihan kivaa olla minä, ja se on merkki siitä että olen päässyt pitkälle. 

Terapiani on tauolla vielä pitkään. Teen nyt töitä, enkä tiedä vielä tarkalleen milloin palaan viimeiseksi vuodeksi terapiaan. Edelleen minulla on tunne, että tästä vastustuksesta pitäisi terapiassa puhua koska se on luultavasi yksi olennainen osa problematiikkaani. Se on kai minun passiivis-aggressiivisuuttani, kun en ota asioita esille. Eli myös minussa on näitä isässäni inhoamiani piirteitä.

On mielenkiintoista, etten muista kolmen vuoden terapiasta juuri mitään, en selkeitä keskusteluja ja aiheita. Silti olo on parantunut, eli jotain hyvää on tapahtunut. Olen joiltain osin aivan erilainen kuin ennen. Ehkä kyse on tietoisuudesta, jota olen aiemmin vältellyt. Minussa on selkeästi joitain vaihtuvia moodeja, joiden vaihtelu tekee vaikeaksi muistaa ja palauttaa mieleeen asioita tai tunteita. Vain loksahtamalla siihen tiettyyn moodiin, pääsen käsiksi sen tunnemuistoihin. Tämä selittää osaltaan vaikeutta muistaa omasta elämästään tapahtumia. Se selittänee myös sen miksi jotkut muistot ja tekemiset tuntuvat niin oudoilta ja vierailta. Muistan jotain, ja ihmettelen miksi ne muistot ovat kuin toiselle tapahtuneita. En tunnista niistä itseäni.

Terapiassa on tapahtunut siis ilmeisesti jotain yhdistymistä. Rajat eivät olet niin jyrkät. Pystyn havainnoimaan mitä minussa tapahtuu, olemaan siitä tietoinen ja myös säätelemään tunteitani jonkin verran. Sitä on hyvä vahvistaa.

Tällaista on kai sitten aikuisen arki. Tässä hetkessä elämistä. En tiedä osaavatko ihmiset yleensä näitä asioita, voiko sellaisia yksilöistä oikeasti kasvaa jossain että he ovat tiedostavia ja tasapainoisia ilman tuhansien eurojen psykoterapiaa? Voivatko jotkut vanhemmat ja ympäristöt todella kasvattaa sellaisia ihmisiä? Minulle se on täysi mysteeri, se tuntuu oudolta ja epätodennäköiseltä. Mutta en olekaan nähnyt tunne-elämältään tasapainoisia ihmisiä lapsuudessani, kaikilla oli jotain vääristymiä sen suhteen.

Unet kutsuu, pitää mennä.

Viikon varrelta

Joitakin miellyttäviä ja tyydyttäviä huomioita viikon varrelta. Mielialat eivät ole nyt muutamiin päiviin heilahdelleet radikaalisti, ajatukset ovat pysyneet aikuismaisella tavalla kasassa. Olen ollut yllättynyt siitä miten olen halunnut ja jaksanut mennä pyörimään ihmisten pariin, ja olen jopa nauttinut olemisesta. Hengailusta, tanssimisesta ja keskustelusta. En ole häpeillyt itseäni ja olemustani. Se on kivaa vaihtelua. 

En ole haikaillut kenenkään ihmisen luokse ja olen hetkeksi päässyt joistain kehämäisistä  pakkoajatuksistani irti. En ole hirveästi siitä puhunut, mutta minulla on sellaisia ikäviä ajatuskuvioita, jotka piinaavaat tiettyjä moodeja herkeämättä; monesti ne liittyvät ihmisiin, joiden kanssa olen ollut suhteessa, eli miehiin ja seurusteluun. Jotkut tilanteet ovat jääneet valokuvan tarkkoina mieleeni ja muistan kaiken liiankin hyvin. Ne sitten pyörähtävät käyntiin jonkun moodin ollessa vallalla. (Käytän nyt sanaa moodi kuvaamaan sellaisia rajattuja olotiloja, joille on jokaiselle tyypilliset ja ominaiset tunteet, ajatukset ja toimintatavat.)

En tiedä kuinka läsnä ollen ollut aina sen hetkisissä tekemisissä, mutta en ole turhia stressaillut tulevasta. Opinnoista tai töistä tai muustakaan. Olen vain antanut mennä ja  nauttinut. Ei fiilis nyt ihan katossa ole, mutta ei tarvitsekaan. Pääasia on ollut se, että olen ollut itseeni hetken aikaa tyytyväinen ja olen ollut kiinnostunut muista ihmisistä hyvällä tavalla.

Ehkä vain omista asioista huolehtiminen tekee hyvää minulle, kun luovun toisten murheiden kantamisesta. Se on aika jees. Olen luovuttanut siis myös sen suhteen, että voisin pystyisin todella muuttamaan ketään toista ihmistä kuin itseäni. Joskus haluaisin niin kovasti, se piirre on minussa sitkeästi. Se on ollut aina. Kunhan minä yritän tarpeeksi ja sanon oikeat sanat ja olen oikeanlainen niin saan jonkun ihmisen reagoimaan haluamallani tavalla. Joko hänen itsensä tai minun "parhaakseni". Tuo on ihan paskaa. En voi olla vastuussa sellaisesta, ja se helpottaa kovasti. Se myös sattuu kovasti, koska on vaikea luopua ihmissuhteista, joissa ajattelee että ehkä olisi voinut auttaa toista osapuolta, ja sitä kautta saada myös itsensä kannalta tyydyttävämmän lopputuloksen. Olisiko voinut saada toisen puhumaan enemmän, olemaan avoimempi, luottamaan enemmän itseensä? Kuka tietää, mutta mahdotonta tuollaiseen peliin on lähteä.

Olen pohtinut myös tunteita ja tuntemista. Ne ovat mielenkiintoisia asioista. Siihen nähden, että olen aina ollut varsin nopeasti ja kiihkeästi reagoivaa sorttia (eli tunteet ovat olleet suuressa osassa elämässäni), olen kiinnittänyt hämmästyttävän vähän huomioita tunteiden luonteeseen ja tarkoitukseen. En ole oikein päässyt kärryille niistä, en ole ollut niistä tietoinenkaan. En ole osannut ennakoida ja tuntea itseäni niin, että olisin pystynyt selittämään asioita. Se on hassua. Nyt kun on tällaisen uuden asian äärellä, on tunteiden tarkkailu oikeastaan hauskaa. Ne voivat olla voimakkaita ja pelottavia, lähes sietämättömiä ja "tyhmiä", mutta olen suhtautunut niihin tavallaan uteliaammin kun olen saanut kokemusta tunnetyöskentelystä. En varmaankaan ole analyyttinen ja järkevä ja tätä mieltä silloin kun on armoton vitutus päällä, ei suinkaan, mutta on tässä tullut nyt katsottua jonkun verran niitä notkahduksia ja paskoja tiloja, että olen saanut kokemusta niistä selviämisestä. Ja ennen kaikkea pystyn pitämään mielessän (tai ainakin takaraivossa) sen, että tunnemyrskyt menevät ohi. Jos ei, niistä on syytä ehkä puhua. Eli kai voisin sanoa, että elämässäni on nyt jonkinlainen jatkuvuuden tunne, elämä ei ole vain yhtä hetkeä vaikka tavallaan on.

Se on hassua.

Ideariihi terapiaa varten

Jumalan siunasta sille ihmiselle, joka keksi ettei tässä maailmassa voi pelkästään itkua tuhertamalla saada sitä mitä haluaa. Eli tässä tapauksessa kiitokset kuuluvat kai äidilleni. On siinä ihmisessä ja sen luonteenpiirteissä jotain positiivistakin, ainakin joissain tilanteissa. Häneltä olen kai perinyt tämän elämäni "perusvireen", jonka voisi ehkä tiivistää mottoon: kyllä kaikki järjestyy ja olo helpottaa. Pelkkä asioiden järjestyminen ei näes riitä, ei minulle. Yleensä se kyllä tarkoittaa myös mielialan kohoamista, eli olo parantuu. Jollain tavalla olen optimisti, perusluonteeltani. Jos sellaista on. Mutta jotkin moodit sitten tuhoavat sitä ja asettuvat sen tielle. 

Yksi tuhoava moodi on pieni, hylätty ja arvoton pikkutyttö. Hetkittäin pääsen käsiksi siihen olotilaan ja tunteeseen, pelkään silloin kaikkia ja kaikkea. En mitään tiettyä, mutta olemassaolo on hankalaa. Tiedän nyt, että tätä moodia voisi käsitellä EMDR-terapiassa, jota terapeutti on minulle ehdottanut. En tiedä missä vaiheessa sitä kokeillaan vai kokeillaanko ollenkaan. Mietin kesän mittaan välillä sitä mihin asiaan se pitäisi fokusoida, ja ehkä se on tämä. Muistan kyllä liiankin hyvin tapahtumia, tilanteita, sanoja ja tunteita, jotka laukaisevat kamalan olon. Laukaisisivat, jos sen sallisin. Välillä suojaukset ovat niin alhaalla, että en voi välttyä niiltä. Onneksi olen vahvistunut sen verran ja päässyt siitä ahdistuksesta, että ne muistot eivät puske niin vahvasti enää päälle. Eivät arkielämässä. 

Mutta siellä ne ovat, vuosia säilyneinä. Hieno homma. Ehkä oikeasti tarvitsen niiden työstämistä. Haluan myös tulla kuulluksi niiden suhteen, koska en ole ikinä päässyt kertomaan kenellekään miten jotkut asiat ovat haavoittaneet. Nytkin tuntuu, että tietyt asiat kirvelevät jossain pinnan alla. Haluaisin vetää rauhoittavia, mutta kun aamulla on aikainen herätys enkä halua olla ihan pökkelönä. Uni on se, joka tuo pelastuksen, jos on tuodakseen. 

Masennuslääkkeet

Pitelin päivällä lääkepurkkia kädessäni jonkun tovin, ja mietin kannattaisiko ne aloittaa uudelleen. Nyt olen ollut 1,5 vuotta ilman enkä ole harkinnut niiden uudelleen aloittamista vakavissani kuin kerran. Mutta oloni on kuitenkin erilainen, masentuneisuus ei ole nyt "oma sairautensa", josta ei saa otetta. Nyt minä tiedän mistä se tunne tulee, ja pääsen käsiksi siihen mitkä tapahtumat saavat aikaan masennuksen tunteen. Jotenkin näen omalla kohdallani asian niin, että se pitkäaikainen ahdistus ja masennus, jota jatkui vuosia, oli seurausta siitä että minulla on tiettyjä riskitekijöitä (ja puutteita) jossain mielessä, mikä altistaa huonoille kokemuksille ja tulkinnoille - minulla ei vain ollut silloin kykyjä huomioida ja ymmärtää niitä, jolloin pakonomaiset korjausyritykset ja selviytymismekanismit vain pahensivat asiaa. Lopulta siitä vyyhdistä kehkeytyi masennus, kaikkien ikävien kokemusten ja tunteiden kasaantumisen seurauksena. Silloin siitä tuli myös oma erillinen sairautensa, jossa ei ollut alkua eikä loppua.

Nyt, vireystila on ok. Pääsen sängystä ylös joka päivä. Mieliala on tasainen, ja vaikka vituttaisi, se korjaantuu parissa päivässä. Se on ollut voimaannuttavaa kokea, että olen ollut joskus todella kovasti ärsyyntynyt, raivoissani, häpeissäni ja huolissani, mutta ne tunteet ovat menneet ohi! Sitten on laskeutunut rauha ja tyyneys; olen ajatellut, että kyllä minä tästä selviän ja keksin jotain. Nytkin on käynyt niin. Asiat ovat selvinneet vaikka minulla on ollut kova stressi ja on tuntunut, etten kestä. Näihin tunnetiloihin, jotka todella tuntuvat masennukselta, ei kannata käyttää lääkkeitä ainakaan pitkäaikaisesti. Otan ahdistukseen tarvittavia, ja helpottaa.

Minulla on asiat kuitenkin nyt hyvin, tiedän sen. Mutta sydän on rikki -  suren sitä, että menetin ihmisen, jota kohtaan minulla oli tunteita. Se on paskamaista. Tämä masennus - tai masentuneisuuden tunne - on reaktio siihen, ja se on normaalia. Se loppuu aikanaan, kun tulen sinuiksi asian kanssa. Jos nyt alkaa tapahtua muita v-mäisiä juttuja, en tiedä selviänkö sitten niistä.

Aivotoiminnan amputaatio

Sattuipa tässä aamulla niin monta pientä "hauskaa" kohellusta, että alkoi ihan armottomasti vituttaa. Tapaturmat olivat sitä sarjaa että kaadat kuumaa vettä päällesi, horjahdat ja lyöt pääsi kaapinoveen, kaadut matonkulmaan, rikot kahvikupin ja saat ihan hemmetin suuren, vuotan ja kipeän haavan sormeen - laastarisi ovat apteekissa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka osaisivat heti suoranaisesti nauraa pienille vastoinkäymisille, olen kai sitten armottoman vakavahenkinen luonne... 

Päätin kuitenkin kokeilla päinvastaista suhtautumista ja ajatella asian niin, että tämän päivän ei tarvitse olla vakava. Jos joku murphyn laki sanoo, että tänään ei onnistu mikään, niin ei sitten. Kaivoin naftaliinista hirmuisen hyvän biisin muutaman vuoden takaa, nimittäin silloisen Stig Doggin Stigidilaation. Kyllä juu ironinen panorap piristää päivää, suosittelen jos yhtään osaa suhtautua huumorilla asiaan... :) (Nykyisin ko. artisti esiintyy kai vain Stig- nimellä. Kannattaa kuulostella myös uutta tuotantoa, on vähän erilaista mutta hyvää sekin.)

Olen oikeasti miettinyt, ihan niin kuin tosissani, tätä aihetta jo pitempään. Tarkoitan elämän ja tapahtumien raskautta, vakavuutta, keveyttä, murehtimista, nauramista. Se on vaikeaa, jos on elänyt vuosia tuntien niin, että on vastuussa toisten ihmisten hyvinvoinnista ja onnesta. Itsellä ei saisi olla hauskaa ja kivaa, koska niin monella muulla ei ole. Ehkä voisin yrittää pukea tunnetta sanoiksi sillä tavoin, että minun mieleni ei saisi olla kevyt, sen pitäisi olla surullinen, masentunut ja murheellinen niiden puolesta joilla on asiat huonosti. Samaan aikaan tulisi kuitenkin kiittää itse saamastaan hyvästä, ei kuitenkaan niin että pitäisi sitä itsestäänselvyytenä.

Siitäkin on tullut kerrottua, että isäni on tehnyt "hyvän pohjatyön" tämän ajattelumallin suhteen ollessani lapsi. Totta kai saimme paljonkin kivoja juttuja, varsinkin isältä - hän ei kestänyt nähdä meitä pettyneinä tai vihaisina. Isi antoi asioissa periksi. Kuitenkin hän omalla esimerkillään ja puhetavallaan toi meille esille sen, että maailmassa on paljon pahaa, ja meidän joilla on mahdollisuus tehdä hyvää, tulisi se tehdä.

Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ihailen häntä siitä, että hän kykenee seisomaan omien mielipiteidensä takana ja olemaan varma muiden painostuksesta huolimatta. Voisinpa itse kyetä samaan. Luulen, että minussa ja hänessä on samaa empatiaa muita ihmisiä kohtaan mutta kyse on siitä miten se tuodaan esiin ja missä määrin. Isäni kuormittaa itseään liikaa, koska ei osaa asettaa rajoja. Minulla on ollut sama ongelma henkisellä puolella, konkreettisesti en vaadi itseltäni esimerkiksi opintosuorituksia, harrastuksia, vapaaehtoistyötä tms. Henkisesti olen kasvanut siihen ajatukseen ja tunteeseen, että minun pitäisi tehdä kaikkea hyödyllistä ja olla hyvä ihminen. Sen seurauksena olen passivoitunut ja masentunut, myös kyynistynyt. 

Tuosta kyynisyydestä alan pikku hiljaa ehkä jopa toipua. Olen löytänyt uudenlaisen näkökulman opiskeluuni ja töihin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, että joudun jäämään jossain vaiheessa sairaslomalle ja sen jälkeen vaihtamaan alaa, koska en jaksa työskennellä auttamistyössä. Nyt minusta tuntuu, että tavoitan jälleen sen tunteen miksi haluan olla sosiaalityöntekijä. Ymmärrän myös syitä miksi olen ollut aiemmin kiinnostunut ihmissuhde- ja auttamistyöstä, ja miksi olen kiinnostunut siitä nyt. Enää minun ei tarvitse ratkoa omia ongelmiani järjestelmällä toisten ihmisten elämää, käsittelen omat ongelmani terapiassa. Väsyneenä, masentuneena ja omien skeemojen sokaisemana en pystynyt erottamaan omaa henkilökohtaista minää siitä mitä tein töissä vaikka se sillä hetkellä saattoi siltä tuntua. Nyt analysointi ja reflektio on helpompaa, ja olen löytänyt ilon siitä että voin tarjota toiselle ihmiselle vuorovaikutussuhteen sekä konkreettisen avun. Sitähän tämä elämä on, elintärkeitä sosiaalisia suhteita.

Uskon siihen, että ihmissuhteet ja verkostot voivat olla vahva tuki ja turva - niitä tulisi rakentaa ja huoltaa siinä missä omaa päänuppiaankin. Suhteet ihmisiin - yksityiselämässä tai asiakastyössä - eivät ole aina helppoja vaan ne saattavat olla todellisia energiasyöppöjä. Silti vuorovaikutus ja toisten auttaminen on yksi olennaisimpia asioita yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen kannalta. Avun pyytäminen, vastaanottaminen ja antaminen pitäisi olla lähestulkoon itsestäänselvys meille, olen sen oppinut omakohtaisesti ja niin myös ajattelen. Kun me nyt tällä planeetalla kerran olemme, eikä usko siihen että kaiken takana on jumala, niin ehkä elämälle tulisi tehdä tarkoitus ja se voisi olla siitä nauttiminen ja toisten ihmisten auttaminen, jotta hekin voisivat nauttia?

Enkä jaksa nyt pohtia sitä kuinka monelta kantilta ajatellen ajatukseni on naiivi. En ole naiivi, olen pieniin asioihin uskova, itsekin aika pieni, hampuusi.

Positiivinen psykologia

Paasasin ystävälleni positiivisen ajattelun merkityksestä; hän kun on jumissa omassa elämässään, siinä missä minäkin omassani :) Omalla kohdallani en tiedä miten lähden tätä tästä kehittämään, on näitä opiskelumotivaatio-ongelmia ja asumisjuttuja. Olen antanut itselleni armon aikaa kesän kynnykselle saakka, sitten haluaisin tietää vietänkö seuraavan vuoden täällä samalla kaavalla vai olisiko viimein se hetki jolloin voisin tehdä irtioton kaikesta mahdollisesta. Opiskelut jäihin, hyvästit hetkellisesti läheisille ja lähtisin etsimään sitä kaipaamaani vapautta maailmalta. Olen jo tovin haikaillut pääseväni nautiskelemaan jostain aivan toisenlaisesta ympäristöstä kuin kylmä ja pimeä Suomi - kesän vietän täällä mielelläni, mutta en kyllä ole talvi-ihminen. Se vaikuttaa mielialaani ikävällä tavalla. Ehkä tästä kaukomaankaipuusta lisää myöhemmin.

Mutta se positiivinen ajattelu. "Ihmisten vahvuuksien tutkiminen on positiivisen psykologian aluetta, ja samalla siinä pyritään löytämään keinoja onnellisuuden lisäämiseksi. Onnellisuus ei ole kiinni vain geeneistä ja hyvästä onnesta, vaan sitä voidaan lisätä. Positiivisen psykologian piirissä pyritään kehittämään tapoja ehkäistä psykologisten ongelmian syntyä mm. luonteen vahvuuksia ja hyveitä kehittämällä. Esimerkiksi kirjassaan Optimistic Child (1995) Seligman kertoo, miten lasten optimistisia asenteita lisäämällä voidaan ehkäistä masennusoireiden syntyä lapsilla ja nuorilla."

http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=onn00001&p_teos=onn&p_selaus= Antti S. Mattila - Duodecim 2008.

Ihmisten vahvuuksia ja positiivisuutta tutkivan psykologian haaran ei ole tarkoitus syrjäyttää tai edes perinteisempää psykologiaa, vaan sen fokuksessa on pikemminkin se miten ihmisten elämänlaatuun voisi parantavasti vaikuttaa - eli lähtökohta ei ole se miten parannetaan jo olemassaolevat ongelmat vaan keskitytään siihen miten niitä voisi ennaltaehkäistä.

Positiivisen ajattelun merkitys on helppo tyrmätä niiden taholta jotka jo sairastavat jotain mielenterveyden sairautta tai ovat sairastumassa tai kenties näkevät sitä lähipiirissä. Joidenkin mielestä ajattelun merkityksestä puhuminen tarkoittaa sitä, että sairas ihminen leimataan ja vastuu laitetaan hänelle. Masentuneelle voidaan nimittäin edelleen herkästi sanoa, että ryhdistäydy ja lopeta se ongelmissa vellominen. Terapeuttini sanoi, että on olemassa vakuuttavaa tutkimustulosta sen puolesta, että monien mielenterveysongelmien taustalla on traumatisoituminen ja se taas tarkoittaisi, että ihminen on oikeasti "haavoittunut" psyykkisesti. Joku pystyy toipumaan vaikeista kokemuksista ilman apua, jotkut yksilöt selviävät paremmin. Jotkut reagoivat psyykettä haavoittaneisiin kokemuksiin sairastumalla psyykkisesti, osan psyyke korjaantuu ja he voivat elää tasapainoisesti.

Mutta se positiivinen puoli taas... Voisin kuvitella, että negatiiviset ihmiset reagoisivat tällaiseen positiiviseen ja vahvuuksiin perustuvaan ajatteluun niin, että turhaa haihattelua, perusteetonta ja todellisuudesta vieraantunutta taivaanrannan maalaamista. Totta kai niin sanotaan, koska perusnegatiivinen ihminen haluaa suojella itseään valmistautumalla jo ennalta pahimpaan ja pettymyksiin. Se on omanlaisensa puolustusmekanismi välttää mielipaha. Mielestäni olisi terveempää pohtia juuri sitä miten vaikeita asioita ja elämän tuottamia pettymyksiä voi käsitellä niin että ne eivät jäisi vaivaamaan eivätkä vaikuttaisi jarruttavasti ja negatiivisesti elämään. 

Miksi pettymyksiä pitäisi pelätä? Niitä ei voi ennalta tietää ja loppujen lopuksi ei välttääkään. Pettymyksillä en missään nimessä tarkoita traumaattisia tapahtumia - ihmisiä ei voi valmentaa siihen että he saattavat menettää läheisiään yllättäen, kohdata väkivaltaa tai jäädä työttömäksi. Ihmisillä on unelmia ja tavoitteita, niitä ei voi aina saavuttaa mutta voi rakentaa uusia. 

Ehkä osa vaikkapa masennuksesta selittyy sillä, että ihmisten on pärjättävä omillaan, vaikeuksista ei puhuta ja kun asiat kasaantuvat, syntyy reaktiivista masennusta. Toisaalta on myös sanottu, että masennus on luonnollinen seuraus ikävistä asioista, koska ihminen yrittää sillä tavoin parantaa itsensä. Eli se että ihminen masentuu jonkin suuren ja hänen elämäänsä muuttaneen asian seurauksena, voikin olla ihan "normaalia", ei patologista. Siis jos masennus on sitä että ihminen nuolee haavojaan kunnes on jälleen valmis jatkamaan elämäänsä eikä se kroonistu. Kehitykseen liittyvä masennus on varmasti eri asia - siis jos kasvuolosuhteisiin on liittynyt jotain mikä vaikuttaa koko persoonan kehittymiseen negatiivisesti ja joka oireilee aikuisuudessa masennuksena. 

Aihe on mielenkiintoinen ja varmastikin palaan siihen vielä kunhan löydän tarmoa paneutua siihen vielä lisää.