Voi sen hulluuden määritellä näinkin

...että päässä soi vuorotellen Mamban Lauantai-ilta sekä Robinin Frontside Ollie. Ja sitten pistää ohimoon.

Olen tässä pohtinut pitäväni taukoa tänne kirjoittamisessa, koska minulla ei ole pitkään aikaan ollut oikein mitään järkevää sanottavaa (kuten tämänkin kirjoituksen aloituksesta huomaa). En ole ehtinyt lukea mitään sellaista kirjallisuutta, josta voisin jotain kertoa ja ottaa pohdintaan erilaisia juttuja. Ei vain ole ollut aikaa, vaikka haluaisinkin voida välillä keskittyä johonkin opiskelujen ulkopuoliseen touhuun. Nyt vain on käynnissä aika työläitä kursseja ja pitäisi lukea yhteen tenttiin jonka haluan pois alta.

En tiedä, blogi on toisaalta palvelut minulle sitä tarkoitusta että niin synkkinä kuin valoisinakin hetkinä on voinut purkaa olojaan jollain itselle tärkeällä tavalla, kirjoittamisella. Joskus joku kommentti teksteistä on tullutkin, mikä on tuntunut kivalta. Enkä kyllä lukijamäärään kiinnitä huomiota, vaikka tätä useampi ihminen joka päivä lukeekin, koska joskus edes yhden samoja teemoja miettivän ihmisen tekstien lukeminen voi olla jollekin helpottavaa. Ja tykkään myös itse lukea saman aihepiirin blogeja, kiva että ihmiset niitä kirjoittavat.

Mielenterveydenongelmat eivät ole enää mitenkään harvinaisia, luulen että urbaani yksilökeskeinen yhteiskunta myös lisää niitä entisestään. Toisaalta jokaisella ajalla historiassa on ollut oma painolastinsa ja erilaiset yhteiskunnalliset tilat kun vaikuttavat eri tavalla väestöön ja yksilöihin. Makrotason ilmiöt "valuvat" ylhäältä alaspäin koskettamaan tavallisia tallaajia heidän henkilökohtaisessa elämässään. (mm. Bronferbrennerin bio-ekologinen malli) Yksilön ominaisuudet vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa luovat sitten pohjan ko. yksilön kehitykselle. Mielestäni on naurettavaa miten mielenterveyteen liittyvissä kysymyksissä on kahtiajako yksilön ja ympäristön välissä; ongelmien täytyy johtua muka jommasta kummasta. Joko ihminen on niin sairas (geenit, temperamentti, luonne) tai sitten ympäristö on aiheuttanut poikkeavuuden (kasvatus). Yksilö on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa; aina elämässä on jotain heijastepintaa takaisin, joillakin enemmän kuin toisilla. Syitä mielenterveyden ongelmiin voi hakea siis molemmista; tietynlainen yksilö tietyssä ympäristössä tiettynä aikana. Joku sairastuu "helpommin" kuin toinen. Minä olen meidän perheen hullu, ei sisareni. Minun elämäntarinani on erilainen kuin heidän.

Olen pohtinut paljon sitä voiko omaa vointiaan parantaa "vain päättämällä" parantua -tai ainakin toipua. Uskon siihen, että jossain määrin oloaan voi kohentaa, kunhan siihen on vain tilaisuus ja voimavaroja. En olisi pystynyt siihen aiemmin, mutta viime vuonna ehkä opin sen verran antamaan itselleni armoa ja arvoa että halusin alkaa voida paremmin. En varmaan olisi kuollut - tai kuka tietää - mutta ainakin elämäni olisi ollut helvetillistä piinaa siinä masennuksen ja uupumuksen keskellä. Ajattelin monta vuotta, että tätäkö elämäni tulee olemaan; synkkää ja tuskaista. Aloin aina hieman parempina ja energisempinä hetkinä miettiä mistä paha oloni johtuu, yritin analysoida sitä mikä aiheuttaa voinnin huononemisen ja mitä siinä tilanteessa voisi tehdä toisin.

Tällä hetkellä pystyn tunnistamaan ympäristössä tiettyjä riskejä itselleni, jotka ainakin ennen saivat aikaan masennusta ja toivottomuutta sekä sekavaa käyttäytymistä, jolla pyristelin pois siitä olotilasta. Tiedostaminen helpottaa oloani ja vie ainakin osan kivusta pois. Kaikenlaiset jätetyksitulemisen tilanteet ovat kamalimpia, mutta niitäkin osaan ehkä paremmin nyt käsitellä kun on jonkinlainen tunne tulevaisuudesta ja siitä että aika parantaa haavat. Sitä aikaa on oltava valmis antamaan itselleen.

Nyt yhtenä suurena kysymyksenä on se miten lopettaa menneisyyden vatvominen. Miten saisi tietyt tunnetilat pois päältä, koska ne eivät vastaa todellisuutta enää. Ehkä asiat täytyy saada käydä läpi päässään niin monta kertaa, että ne eivät enää vaivaa. Ensimmäistä parisuhdettani kelasin mielessäni hyvin pitkään ennen kuin muistikuvat alkoivat haalistua ja menettää merkitystään. Nyt sanoisin, että siihen suhteeseen liittyvät asiat häiritsevät vain harvoin. Tyypillistä minulle on se, että koen vastuun suhteesta olevan minulla, minun täytyy olla tarpeeksi ihana ja upea jotta mies voi välittää ja suhteen hyvinvointi on kokonaan minun harteillani. En kestä sitä painetta (oletukset toisen odotuksista yhdistettynä huonoon itsetuntoon) ja sitten nuppi sekoaa.

On ihana tunne kun "kelpaa" sellaisena kuin on. Olen ensimmäistä kertaa saanut samanlaisia vastauksia kuin miten olen itsekin asiat aina ajatellut; "Pidän sinun epäkohdistasikin koska ne ovat juuri sinun."

"Särkyneet sydämet"

On ollut ihan käsittämätön väsy eilen ja tänään, en ole sitä ymmärtänyt ennen kuin olen kirjaimellisesti sammunut alkuiltaunille. Pari tuntia unentuhinaa josta ei millään meinaa herätä. Tänäänkin minua piti herättää kolmesti ennen kuin edes tajusin kuka olen ja missä. En tiedä mistä tuo älytön väsymys iskee ja aivan yhtäkkiä... Nyt olen ollut aamuisin ylhäällä jo seitsemältä (lemmikin tuomia suuria pluspuolia elämässä) ja silti jaksan paahtaa iltaan kunnes klo 18 valot vain menee pois päältä. Kömmin sänkyyn ja sanon että lepäilen vaan mutta puolen minuutin kuluttua olen nukahtanut. Onneksi tämä ei ole masennusväsymystä, että ihan normaalin puolella varmasti mennään.

Miehentekele lähti sitten 20 minuutin varoitusajalla poikien kans baariin, mikä tarkoittaa laatuaikaa minulle ja jollekin hyvälle kirjalle - niin ja blogille. Omat kaverit ovat jossain teillä tietämättömillä - saletisti kyllä paremmissa paikoissa kuin minä vaikka kotiani suunnattomasti arvostankin. Eräistä haittatekijöistä huolimatta. Olen alkanut haaveilla muutosta, mutta ensin täytyy hoitaa joitain tärkeitä asioita kuntoon kuten työt ja opinnot yms. 

Juttelin eksän kanssa puhelimessa jokin aika sitten. On se vaan niin ihana haista vittu- ihminen että :D Jokainen tärkeä ihminen elämässä opettaa varmasti jotain oleellista, hyvällä ja/tai huonolla tavalla. Tai tavalla jota ei osaa tai tarvi määritellä. Minä muutuin kontrollifriikistä nutturapäästä muutaman asteen rennommaksi tämän ko. ihmisen "ansiosta" tai sanoisinko myötävaikutuksella. Hän varmasti tietää vieneensä sydämeni aikoinaan ja myös särkeneensä sen, mutta toisaalta näistä sydänsuruista saimme usein aikaan hyvät keskustelut. Ehkä hänen traumatisoitumisensa aiemmissa suhteissa sai minut ajattelemaan alitajuisesti, että minä olen parempi, en tee sinulle samalla tavalla kuin ne muut...

Tästä aiheesta sain palautetta, varsinkin kun hän kuuli kuvioistani tarkemmin. Puhuimme siitä miksi ihmiset toimivat suhteissa järjettömästi ja vastoin kaikkia rationaalisia periaatteita. Miksi tuhota suhde jollain käsittämättömällä toiminnalla johon ei vaikuttaisi olevan tarvetta? Tuhoaako se toisaalta suhteen vai voiko se tehdä siitä vahvemman? Hänellä on ehkä enemmän kokemusta asiasta. Mietin voiko toiselta vaatia täydellisyyttä, sitä että ei koskaan tee virheitä tai väärin asioita. Tuohon harhaan "minä en koskaan petä luottamustasi tai tee väärin sinua kohtaan" ei kannata mennä, kuulemma - ei itsestäänkään voi mennä takuuseen (---aivan kuin en olisi huomannut omakohtaisesti---) Se on väärä ajatus ja lupaus, petos itsessään. Voihan toki olla että täydellinen ihminen on olemassa, mutta hän epäili tätä. Satutamme lähimmäisiämme ja teemme heille pahaa joskus väistämättä, ja se loukkaa. Tässä vaiheessa olin ihan hiljaa... 

Ehkä asian voi nähdä tuostakin vinkkelistä... Ajattelemme, että minulle oikea ja täydellinen ihminen ei koskaan tee mitään pahaa, hän ei satuta. Hän välittää ja rakastaa niin paljon, että ei loukkaa teoillaan tai sanoillaan. Muussa tapauksessa, hän ei ole hyvä ihminen ja se oikea. Arvon kieltäminen onkin ehkä toimiva puolustusmekanismi omalle mielelle kun ei pysty käsittämään sitä miksi joku läheinen ja rakastava ihminen tekee jotain ikävää; on helpompi sanoa itselleen että ei se koskaan välittänyt enkä minä välittänyt, koska ei pysty yhdistämään itselleen tärkeässä ihmisessä hyvää ja pahaa.

Ongelma voi juontua jo kauas lapsuuteen, jossa pieni vauva tai taapero on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Vanhempien kuuluu olla luotettavia ja huolehtivia lapsiaan kohtaan, mutta kukaan äiti tai isä ei voi tehdä asioita ilman että he tuottaisivat jossain vaiheessa pahaa oloa tai pettymystä lapselle. Joskus se on lapselle niin ylitsepääsemätöntä, että rakkain ihminen ja hänen elämänsä ehto tekee jotain mistä seuraa lapselle pahaa oloa. Silloin lapsi voi alkaa idealisoida vanhempaa, sulkea sen pahuuden pois ja sijoittaa sen toiseen ihmiseen. Vanhempana tämä voi näyttäytyä mm.siinä että vihataan silmittömästi jotain jollain oudolla logiikalla valittua kohdetta.

Toisaalta pettymyksen tuottaneesta, tärkeästä ihmisestä voi myös erottautua, kieltää hänen arvonsa koska ei kestä sitä ikävää tunnetta siitä että hänen toimintansa on aiheuttanut surua, pettymystä ja ahdistusta. On helpompi sanoa, että ei se ihminen koskaan välittänyt, minä en välittänyt siitä... kuin ajatella että rakkaus ja oma rakas voi olla virheellinen ja inhimillinen. Asiat eivät ole aina niin mustavalkoisia...

Keskiviikkokilarit

Yhtäkkiä mieleeni alkoi tunkea muistoja jostain 15 vuoden takaa kesästä, olimme lomalla äidin siskolla ja minulla oli uusi kasetti jota kuuntelin koko ajan. Jostain syystä minulla oli äärettömän paha olla. Jotain oli varmaan hullusti, mutta mitä. En minä yleensä muista mitään tunteita lapsuudesta, muuta kuin sen että pelotti ja odotin pahojen asioiden tapahtumista. Mutta niistäkään tunteista en saa kunnolla kiinni, en tavoita miltä se oikeasti tuntui. Mutta tuo tämän iltainen muisto ahdistuksesta ja pahasta olosta on todellinen, tunteineen ja yksityiskohtineen.

Jostain syystä sain päähäni googlettaa kyseisen laulajan, jonka kasettia kuuntelin. Sitten sanat ja melodiat alkoivat tulla mieleeni kun vain katsoin kappaleiden nimiä. Musiikki on ilmeisesti mitä parhain keino tallettaa asioita muistiin, ja noihin säveliin sitten tallentui varmaan tuon ajankohdan fiilis.

Pelkään sitä, että muistan jotain mitä en todellakaan haluaisi muistaa. Se olisi jotain mikä rikkoo kaiken pohjan, jos omasta tai perheeni taustasta paljastuu jotain kamalaa. Alkoholi on ollut se kauhein synkkä asia minkä olen toisen vanhempani taustasta kuullut... Isovanhempien väkivaltaiset, sairaat ja kieroutuneet kotiolot, viinaa ja pettämistä. Minusta tuntuu, että sisareni ovat ok monien näiden asioiden kanssa, he muistavat ja jäsentävät omia kokemuksiaan niistä mutta minulla ei ole mitään... Ei muistikuvia monestakaan asiasta.

Lapsuuden ahdistuksen täytyy varmaan olla aika suurta, että unohtaa millainen on ollut, mitä tehnyt ja mitä ajatellut perheestään. Pinnan alla on voimakkaita tunteita ja unohtaminen toimii puolustusmekanismina. Terapia herättää menneisyyden taas eloon, tuo sen lähelle. 

Joku pokerityyppi voisi vain jatkaa eteenpäin elämää, minä en jaksa. Tänään on ollut muutoinkin huono päivä, aamusta saakka. Mitään erikoista ei tarvitse tapahtua, että päiväni olisi huono - aivoissa vain on joku moodi päällä ja sitä on hankala kääntää. Ainakin silloin kun ajatukset kohdistuu menneisyyteen. Ehkä tosin stressiä lisää se, että pitää olla kolmena päivänä viikossa luennolla; keskustella, nähdä muita, tulla nähdyksi. Putoan heti nollasarjaan mielessäni kun näen muita. Kuten todettua, olemassaolo ja nähdyksi tuleminen on raskasta. Joskus tuntuu siltä kuin voisin murentua siihen paikkaan kun joku tiedostaa läsnäoloni ja kiinnittää minuun huomiota.

Aion syödä karkkia ja jatkan möllöttämistä. 

Tiistaijupinaa

Törmäsin tänään kaupungilla psykologiin, jolla kävin reilu vuosi sitten terapiassa. Se oli tiivis 10 käynnin lyhytterapia, josta sain sitten passituksen pitempikestoiseen psykoterapiaan. Joistain ihmisistä vain tulee hyvä olo, ajattelin nyt kun näin kyseisen henkilön yllättäen. Muistan hänen vaikuttaneen lämpimältä ja levolliselta ihmiseltä, vastaanottohuoneessa paloi aina kynttilä ja istuin selkä ikkunaan päin. Nojatuolit olivat punaiset ja terapeutti piti usein punaisia vaatteita. Mitään en kyllä oikeastaan muista käyntien puheenaiheista, liekö sitten ollut väsymystä niin paljon vai mitä olikaan...

Seuraavasta linkistä pääsee katsastamaan Kognitiivisen psykoterapian yhdistyksen verkkolehteä viime vuodelta. Artikkeleissa on tutkimuksia työuupumuksesta.
http://www.kognitiivinenpsykoterapia.fi/?p=1439

Elämässä on taas hetkellisesti pienten tassujen töminää. Katsotaan miten iloinen jaksan olla aamulla kun sänkyyn puskee yksi ylimääräinen innokas kaveri tervehtimään :) Nyt se meinaa syödä mun istutukseni. Kohta iltalenkille niin kyllä tämä alkuviikon kankeus ja tahmeus paranee. Nyt tuntuu jo paremmalta kuin eilen, en ole siis vissiin maanantai-ihmisiä. Viikonloppukrapula, elämänkrapula.

Päätin, että tästä eteenpäin olen tyytyväinen. Jos en ole, teen asialle jotain. Enkä vain tyydy toteamaan, että vituttaa. Taidan alkaa heti rukkaamaan opintosuunnitelmaa uusiksi. Vitut mistään velvollisuuksista, minulla on vastuu itsestäni ja hyvinvoinnistani. En aio masentua enää uudelleen tekemällä liikaa töitä ja opiskeluja ja unohtamalla sosiaalisen elämän, tärkeät ihmiset.

paska kaupunki

Hiippailen yksin kyläpaikassani. Sain nukkua pitkään, on rauhallista omaa aikaa ja olen leipomassa keksejä - mikä voisi olla paskasti?? Vaalivalvojaisetkin tuli vietettyä - pidän kovasti erinäköisistä "kisastudioista" niin eilinen oli ihan hauskaa ja tämä välitulos erittäin mukava yllätys. Viime viikko oli yllättävän tasainen, mutta nyt maanantai ei tunnu niinkään positiiviselta. Tekisi mieli itkeä tihrustaa kun on hieman sekava olo, välillä mieleen pompsahtaa liian monta asiaa liian voimakkaasti. Voiko sen asian vain päättää, että en enää vatvo... Varmastikin voi, useimmat ihmiset osaavat tehdä niin; siirtää asiat pois mielestä. Minä en osaa. En pysty pitämään asioita taustalla vaan mietin niitä ja haluan ratkaisun. Mielellään välittömästi ja koko maailman ongelmiin. Koska minähän olen niistä vastuussa. Jos jollain on paska päivä, tehtäväni on lohduttaa ja parantaa mieltä.

Ehkä syynä on tämä kaupunki. Tekisikö maiseman vaihtaminen ehkä hyvää... Nyt täällä oleminen on alkanut välillä tuntua pahalta... Aiemmin tänne ei ole liittynyt mitään tunteita tai muistoja, mutta nyt mietin välillä että tuolla me istuimme entisen kanssa puhumassa sitä tai tätä, tuossa kahvilassa tai baarissa. Tuo on se bussipysäkki mistä lähdin / tungin sen matkaan. Osa suruprosessia, sanon itselleni. Niin kuin se onkin. Toisaalta tällä hetkellä tuntuu hyvältä se, että odotan elämältäni onnea. En tiedä missä tai miten tai milloin, mutta odotan. Ehkä se on jo nyt hyvää, se on itsessään ihanaa että ei ole masentunut tai uupunut.

Varaan silti lomamatkan heti kun rahatilanne antaa myöten. Sillä välin teen excursioita vain lähimpään ostoskeskukseen.

Diagnoosi

Lausunnot uutta terapiavuotta varten on saatu. Ensi viikolla pitäisi ehtiä tehdä hakemus, jotta saisi sen pois päiväjärjestyksestä. Nyt psykiatri oli ottanut pois masennusdiagnoosin, mutta jättänyt pershäiriödiagnoosin. Terapeuttini sitten kysyi mitä mieltä olen itse tästä jälkimmäisestä dgn:stä, mihin osasin vastata vain että jotain tuttua. Hän on jo aiemmin väläytellyt, että masennukseni taustalla saattaisi olla burn out (yhdistettynä elämän muutoksiin ja traumoja aktivoiviin eroihin) ja nyt hän esitti että minulla ei olisi varsinaisesti epävakaata vaan että tietyt piirteet ja reaktiot johtuisivat traumatisoitumisesta lapsuudessa. Hän sanoi, että en ole ainakaan tyypillinen epävakaa, ja että hän ei itse varmastikaan olisi tällaista diagnoosia laittanut. 

En olekaan ajatellut olevani mikään tyypillinen tai pahin rajatila tapaus, esimerkiksi itsetuhoisuus kriteeri ei täyty koska en ole koskaan kohdistanut aggressiota itseeni käytännön tasolla. En myöskään koe olevani kovin aggressiivinen ja vihainen muutoinkaan, en pimahtele tuon tuosta toisille ihmisille tai kärsi päihteiden ongelmakäytöstä. Mutta muut piirteet täsmäävät, ja joskus olen lukenut ns. quiet borderline- tyypistä joka on ennemmin muille näkymätöntä, sisäistä pahaa oloa mitä ei kuitenkaan pureta fyysisillä tavoilla. 

Mutta viimeisen kuukauden aikana olen saanut terapiasta paljon, olen pohtinut sitä missä elämäntilanteissa olen masentunut (reaktio johonkin) ja mikä tekee elämästä välillä niin vaikeaa (parisuhteet, erot, riidat). Olen jollain tapaa samaa mieltä terapeuttini kanssa diagnoosista, otin sen kyllä aikoinaan vastaan tyynesti koska olin sitä epäillytkin ja sen kautta koin saavani selityksen moniin asioihin - mutta koko ajan olen pohtinut sitä mikä se diagnoosi ja kategoria oikein on, mitkä piirteet voidaan siihen lukea. Onko järkeä antaa tällaisia diagnooseja? Kela niitä tarvitsee toki, mutta terapeuttinikin sanoi että tietyt ongelmat ja traumat (vaikka se vahva sana onkin) saavat aikaan näitä käyttäytymistapoja ja -malleja, joita minullakin on.

Nyt varmaan alamme paneutua siihen, mikä on aiheuttanut nämä traumat ja miten niitä voisi työstää. Kärsin niistä itsekin, enkä voi käyttäytymiselleni aina mitään. Sen taakse ei tietenkään saa mennä, ja se myöskin satuttaa lisää itseänikin; en pysty vaikuttamaan tunteisiini, en reaktioihini enkä voi esittää sille mitään järkevää syytä.

Anteeksi, mutta tunnemmeko?

Viikko on mennyt eteenpäin jotenkin matelemalla. Nyt on epätodellinen olo, mutta ei sairaalla tavalla. Ehkä perusarkinen, tasapaksu ja kyllästynyt olo. Olen pohtinut erästä ystävyyssuhdetta - sitä millaiset käsitykset ja odotukset minulla ja tällä toisella osapuolella siitä on - mahtavatko ne olla kenties kovinkin erilaiset..? Meillä on kyseisen ihmisen kanssa usein todella hauskaa ja näemme paljon - hän on ihastuttava ja liikuttava ihminen ja luulen aistivani välittämisen tunnetta myös hänen puoleltaan. Nyt tapahtui kuitenkin seuraavaa: olin kertonut ja itkenyt hänelle puhelimessa viime viikolla tapahtuneista asioista ja siitä miten yksi osa elämästäni noin vain romahti. Kun näimme, hänen puoleltaan ei kysymystä sinne päinkään, miten jaksan. Olisin vain toivonut, että hän olisi välittänyt sen verran että kysyisi vointiani jolloin olisimme voineet ehkä asiasta jutella. Olisin todella tarvinnut ihmistä, jolle vain purkaa asia ja hän olisi sanonut että kyllä kaikki järjestyy.

Toinen pitempiaikainen ystäväni ei ole kommentoinut sanallakaan asiaa kun siitä kerroin.

Mitä ystävyys on? Vain niitä hyviä päiviä ja hetkiä? Tämä jälkimmäinen ja kauempana asuva ystäväni on ollut ystäväni jo yli 10 vuotta, tunnemme toisemme melkoisen hyvin. Hän on tehnyt minulle ilkeitä asioita, pahoittanut mieleni ja niin minäkin varmaan joskus hänen. Aikojen saatossa hänestä on kuitenkin tullut elämääni kuuluva "osa", elämäni ei olisi minun jos tätä tärkeää ihmistä ei olisi. Nyt hän ei kuitenkaan kommentoi kuulumisiani, ei myöskään ole ollut sanomassa että kyllä sinä selviät, kohta tuntuu paremmalta (Silloin hän valehtelisi koska ei välttämättä tunnu paremmalta. Hän tietäisi sen olevan vale, minä tietäisin myös ja molemmat tiedämme toisen ajattelevan niin. Mutta hän sanoisi sen silti vaikka se paskaa olisikin. Niin vain kuuluu sanoa.)

Haluavatko ihmiset olla ystäviä vain silloin kun menee hyvin? Haluavatko he minut vain hyvinä päivinä, vaikka olen ollut heidän tavoitettavissaan silloin kun heillä on ollut parisuhdekriisiä ynnä muuta kuprua elämässä, olen ollut jo lähdössä toiselle puolelle Suomea muuttoavuksi yhden puhelinsoiton jälkeen, kuunnellut öisin monta tuntia toisen vuodatusta... En tiedä.

Niin ne nallekarkit eivät mene tasan. Toisaalta nyt tunnekuohussani unohdan sen, että ovat he olleet saatavilla myös minulle, ja tiedän että tämä aihe saattaa lyödä heidät lukkoon koska se on heille itselleen vaikea käsitellä, kuten on ollut myös minun terapiani joka ei ole puheenaihe läheisteni kanssa.

Toisaalta ystävien kanssa voi olla erilaiset odotukset suhteesta. Tiiviisti yhdessä viihtyminen ja hauskuus eivät tarkoita syvällistä ja sitoutunutta ihmissuhdetta. Sitoutunut siitä tulee siinä vaiheessa kun ei juosta karkuun kun toisella menee huonosti vaan jäädään kysymään että mikä on, olen sinua varten jos tahdot puhua. Koskan olin tarjonnut tukea myös näille ystävilleni, odotin saavani sitä heiltä. Toisaalta luotan heissä siihen, että huomioimattomuus ei ole ilkeyttä tai tahallisuutta, joko se on heille niin vaikea asia että minä olenkin joskus tarvitseva tai sitten he eivät ole ymmärtäneet asian vakavuutta.

Ehkä olenkin vain ärsyyntynyt itseeni ja siihen miten en kehtaa ja osaa pyytää apua. En pysty soittamaan ihan noin vain kaverille että tuntuu pahalle. Mitä ihmiset yleensä tekevät kun heillä on paha olla? Vetävät kännit ja elävät kuin huomista ei olisikaan...

Kuulostan ehkä tuomitsevalta. Ja vaativalta, ei kavereiden kanssa voi laskea että montako minuuttia kumpainenkin on toisen valitusta kuunnellut. Se vain on kiistatta totta, että kaverisuhteissa minä asetun kuuntelijan ja lohduttajan rooliin, itse en osaa tukeutua samalla tavalla toiseen ja haluaisin oppia miten ystävystytään oikeasti ja tasapainoisesti toisen kanssa. Yritän tietoisesti tätä rakentaa, mutta eihän kaikista suhteista tule kestävää ystävyyttä. Tai sitten vain olen pokannut ihmisiä, jotka vain ottavat...

En tiedä, menee liian monimutkaiseksi ja olen jo ajatellut ja kirjoittanut liikaa. Onneksi mies (jota tapailen) ymmärtää ja hyväksyy tunteeni - saan olla surullinen vihainen lamaantunut ikävöivä. Hän ei tuomitse reaktioitani vaan kuuntelee. Mielestäni hän on järkevä eikä mielistele minua. Puhuminen on helpottanut oloa ja ahdistusta, parantanut mieltä. Miksi siis haluaisin vieltä kavereiltani kuuntelua?

Pieni pala lauantaita

Tämän hetken olotilasta en voi sanoa muuta kuin että olen turta ja masentunut. En oikeasti masentunut, koska masennus on pitkäaikaista, mutta tämä tuntuu masennukselta. Aamulla en halunnut nousta, en liikkua. Aamut ovat pahimpia masennuksen kannalta: taas uusi päivä jota en halua kohdata. Se on tavallaan mielenkiintoista miksi se ajatus tuntuu niin raskaalta. Varmaan siksi, että pitäisi tehdä asioita, olla elämässä kiinni. Entä kun ei tahdo. En tahdo. Illat ovat itkua ja ahdistusta, siksi olen katsonut putkeen yhtä sarjaa, tunnista toiseen jotta ei tarvitse ajatella. Voi vain mennä suoraan nukkumaan kun rauhoittava on alkanut vaikuttaa. Eilen en tosin ottanut sitä. 

Pitäkää rakkaistanne hyvää huolta ja arvostakaa heitä. Minulla katkesi ihmissuhde, enkä sitä aio tässä käsitellä. Ainoastaan ystävieni kanssa tosielämässä sekä terapiassa. Sen totean, että tätä aikuisen elämä on, omista teoista ja valinnoista on seurauksia eivätkä ihmiset ole samanlaisia. Olen vain käsittämättömän surullinen ja kaipaan.