...että päässä soi vuorotellen Mamban Lauantai-ilta sekä Robinin Frontside Ollie. Ja sitten pistää ohimoon.
Olen tässä pohtinut pitäväni taukoa tänne kirjoittamisessa, koska minulla ei ole pitkään aikaan ollut oikein mitään järkevää sanottavaa (kuten tämänkin kirjoituksen aloituksesta huomaa). En ole ehtinyt lukea mitään sellaista kirjallisuutta, josta voisin jotain kertoa ja ottaa pohdintaan erilaisia juttuja. Ei vain ole ollut aikaa, vaikka haluaisinkin voida välillä keskittyä johonkin opiskelujen ulkopuoliseen touhuun. Nyt vain on käynnissä aika työläitä kursseja ja pitäisi lukea yhteen tenttiin jonka haluan pois alta.
En tiedä, blogi on toisaalta palvelut minulle sitä tarkoitusta että niin synkkinä kuin valoisinakin hetkinä on voinut purkaa olojaan jollain itselle tärkeällä tavalla, kirjoittamisella. Joskus joku kommentti teksteistä on tullutkin, mikä on tuntunut kivalta. Enkä kyllä lukijamäärään kiinnitä huomiota, vaikka tätä useampi ihminen joka päivä lukeekin, koska joskus edes yhden samoja teemoja miettivän ihmisen tekstien lukeminen voi olla jollekin helpottavaa. Ja tykkään myös itse lukea saman aihepiirin blogeja, kiva että ihmiset niitä kirjoittavat.
Mielenterveydenongelmat eivät ole enää mitenkään harvinaisia, luulen että urbaani yksilökeskeinen yhteiskunta myös lisää niitä entisestään. Toisaalta jokaisella ajalla historiassa on ollut oma painolastinsa ja erilaiset yhteiskunnalliset tilat kun vaikuttavat eri tavalla väestöön ja yksilöihin. Makrotason ilmiöt "valuvat" ylhäältä alaspäin koskettamaan tavallisia tallaajia heidän henkilökohtaisessa elämässään. (mm. Bronferbrennerin bio-ekologinen malli) Yksilön ominaisuudet vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa luovat sitten pohjan ko. yksilön kehitykselle. Mielestäni on naurettavaa miten mielenterveyteen liittyvissä kysymyksissä on kahtiajako yksilön ja ympäristön välissä; ongelmien täytyy johtua muka jommasta kummasta. Joko ihminen on niin sairas (geenit, temperamentti, luonne) tai sitten ympäristö on aiheuttanut poikkeavuuden (kasvatus). Yksilö on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa; aina elämässä on jotain heijastepintaa takaisin, joillakin enemmän kuin toisilla. Syitä mielenterveyden ongelmiin voi hakea siis molemmista; tietynlainen yksilö tietyssä ympäristössä tiettynä aikana. Joku sairastuu "helpommin" kuin toinen. Minä olen meidän perheen hullu, ei sisareni. Minun elämäntarinani on erilainen kuin heidän.
Olen pohtinut paljon sitä voiko omaa vointiaan parantaa "vain päättämällä" parantua -tai ainakin toipua. Uskon siihen, että jossain määrin oloaan voi kohentaa, kunhan siihen on vain tilaisuus ja voimavaroja. En olisi pystynyt siihen aiemmin, mutta viime vuonna ehkä opin sen verran antamaan itselleni armoa ja arvoa että halusin alkaa voida paremmin. En varmaan olisi kuollut - tai kuka tietää - mutta ainakin elämäni olisi ollut helvetillistä piinaa siinä masennuksen ja uupumuksen keskellä. Ajattelin monta vuotta, että tätäkö elämäni tulee olemaan; synkkää ja tuskaista. Aloin aina hieman parempina ja energisempinä hetkinä miettiä mistä paha oloni johtuu, yritin analysoida sitä mikä aiheuttaa voinnin huononemisen ja mitä siinä tilanteessa voisi tehdä toisin.
Tällä hetkellä pystyn tunnistamaan ympäristössä tiettyjä riskejä itselleni, jotka ainakin ennen saivat aikaan masennusta ja toivottomuutta sekä sekavaa käyttäytymistä, jolla pyristelin pois siitä olotilasta. Tiedostaminen helpottaa oloani ja vie ainakin osan kivusta pois. Kaikenlaiset jätetyksitulemisen tilanteet ovat kamalimpia, mutta niitäkin osaan ehkä paremmin nyt käsitellä kun on jonkinlainen tunne tulevaisuudesta ja siitä että aika parantaa haavat. Sitä aikaa on oltava valmis antamaan itselleen.
Nyt yhtenä suurena kysymyksenä on se miten lopettaa menneisyyden vatvominen. Miten saisi tietyt tunnetilat pois päältä, koska ne eivät vastaa todellisuutta enää. Ehkä asiat täytyy saada käydä läpi päässään niin monta kertaa, että ne eivät enää vaivaa. Ensimmäistä parisuhdettani kelasin mielessäni hyvin pitkään ennen kuin muistikuvat alkoivat haalistua ja menettää merkitystään. Nyt sanoisin, että siihen suhteeseen liittyvät asiat häiritsevät vain harvoin. Tyypillistä minulle on se, että koen vastuun suhteesta olevan minulla, minun täytyy olla tarpeeksi ihana ja upea jotta mies voi välittää ja suhteen hyvinvointi on kokonaan minun harteillani. En kestä sitä painetta (oletukset toisen odotuksista yhdistettynä huonoon itsetuntoon) ja sitten nuppi sekoaa.
On ihana tunne kun "kelpaa" sellaisena kuin on. Olen ensimmäistä kertaa saanut samanlaisia vastauksia kuin miten olen itsekin asiat aina ajatellut; "Pidän sinun epäkohdistasikin koska ne ovat juuri sinun."
Mielenterveydenongelmat eivät ole enää mitenkään harvinaisia, luulen että urbaani yksilökeskeinen yhteiskunta myös lisää niitä entisestään. Toisaalta jokaisella ajalla historiassa on ollut oma painolastinsa ja erilaiset yhteiskunnalliset tilat kun vaikuttavat eri tavalla väestöön ja yksilöihin. Makrotason ilmiöt "valuvat" ylhäältä alaspäin koskettamaan tavallisia tallaajia heidän henkilökohtaisessa elämässään. (mm. Bronferbrennerin bio-ekologinen malli) Yksilön ominaisuudet vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa luovat sitten pohjan ko. yksilön kehitykselle. Mielestäni on naurettavaa miten mielenterveyteen liittyvissä kysymyksissä on kahtiajako yksilön ja ympäristön välissä; ongelmien täytyy johtua muka jommasta kummasta. Joko ihminen on niin sairas (geenit, temperamentti, luonne) tai sitten ympäristö on aiheuttanut poikkeavuuden (kasvatus). Yksilö on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa; aina elämässä on jotain heijastepintaa takaisin, joillakin enemmän kuin toisilla. Syitä mielenterveyden ongelmiin voi hakea siis molemmista; tietynlainen yksilö tietyssä ympäristössä tiettynä aikana. Joku sairastuu "helpommin" kuin toinen. Minä olen meidän perheen hullu, ei sisareni. Minun elämäntarinani on erilainen kuin heidän.
Olen pohtinut paljon sitä voiko omaa vointiaan parantaa "vain päättämällä" parantua -tai ainakin toipua. Uskon siihen, että jossain määrin oloaan voi kohentaa, kunhan siihen on vain tilaisuus ja voimavaroja. En olisi pystynyt siihen aiemmin, mutta viime vuonna ehkä opin sen verran antamaan itselleni armoa ja arvoa että halusin alkaa voida paremmin. En varmaan olisi kuollut - tai kuka tietää - mutta ainakin elämäni olisi ollut helvetillistä piinaa siinä masennuksen ja uupumuksen keskellä. Ajattelin monta vuotta, että tätäkö elämäni tulee olemaan; synkkää ja tuskaista. Aloin aina hieman parempina ja energisempinä hetkinä miettiä mistä paha oloni johtuu, yritin analysoida sitä mikä aiheuttaa voinnin huononemisen ja mitä siinä tilanteessa voisi tehdä toisin.
Tällä hetkellä pystyn tunnistamaan ympäristössä tiettyjä riskejä itselleni, jotka ainakin ennen saivat aikaan masennusta ja toivottomuutta sekä sekavaa käyttäytymistä, jolla pyristelin pois siitä olotilasta. Tiedostaminen helpottaa oloani ja vie ainakin osan kivusta pois. Kaikenlaiset jätetyksitulemisen tilanteet ovat kamalimpia, mutta niitäkin osaan ehkä paremmin nyt käsitellä kun on jonkinlainen tunne tulevaisuudesta ja siitä että aika parantaa haavat. Sitä aikaa on oltava valmis antamaan itselleen.
Nyt yhtenä suurena kysymyksenä on se miten lopettaa menneisyyden vatvominen. Miten saisi tietyt tunnetilat pois päältä, koska ne eivät vastaa todellisuutta enää. Ehkä asiat täytyy saada käydä läpi päässään niin monta kertaa, että ne eivät enää vaivaa. Ensimmäistä parisuhdettani kelasin mielessäni hyvin pitkään ennen kuin muistikuvat alkoivat haalistua ja menettää merkitystään. Nyt sanoisin, että siihen suhteeseen liittyvät asiat häiritsevät vain harvoin. Tyypillistä minulle on se, että koen vastuun suhteesta olevan minulla, minun täytyy olla tarpeeksi ihana ja upea jotta mies voi välittää ja suhteen hyvinvointi on kokonaan minun harteillani. En kestä sitä painetta (oletukset toisen odotuksista yhdistettynä huonoon itsetuntoon) ja sitten nuppi sekoaa.
On ihana tunne kun "kelpaa" sellaisena kuin on. Olen ensimmäistä kertaa saanut samanlaisia vastauksia kuin miten olen itsekin asiat aina ajatellut; "Pidän sinun epäkohdistasikin koska ne ovat juuri sinun."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti