Uni tulee

Nyt olen syönyt melatoniinia joka ilta ehkä jopa parin viikon ajan. Menen nukkumaan ajoissa arkisin (viime viikolla yksi valvottu yö laittoin vähän pakkaa sekaisin), mikä tuntuu mukavalta. Saan unen ihan  hyvin vaikka en olisi täysin simahduskunnossa sänkyyn mennessä ja ajatukset hiukan laukkaisivatkin siellä täällä. Uni on ollut siis jonkinlainen kaverini viime aikoina, olen tavallaan nauttinut illoista kun on voinut mennä ilman pelkoja petiin.

Mutta aamut tahtovat venähtää pitkiksi ja itse heräisin luonnostaan vasta 10 tunnin unien jälkeen. Tavallaan harmittaa nuo pitkät yöunet, koska olen lukenut että silläkin voi olla riskinsä kuten liian vähäisilläkin unilla. Olen tosi väsynyt, jos unet jäävät 8 tuntiin. Joku 9 tuntia voisi olla hyvä, mutta silti haluaisin torkuttaa kelloa. Terapeutti on sanonut, että unentarve on hyvin yksilöllistä, joten ei kai sitten kannata vertailla omia tarpeitaan muiden tarpeisiin ja tuntea siitä huonommuutta. 

Olen miettinyt myöskin sitä, mitä kaikkea kivaa ehtisin vaikka kolmen "ylimääräisen" tunnin aikana päivässä puuhata. Mutta en ehkä jaksaisi niin pitkää hereilläoloa ja painetta aktiivisuuteen. Saisin aikaiseksi varmaan hurjasti, mutta en silti saisi. Muistan kun pahin masennus alkoi jäädä taakse, ja kroppa toimi taas joutuisammin; nukkuminen ja makoilu vähenivät silloin ja ihmettelin mitä tekisin kaikilla niillä tunneilla kun olen ylhäällä. 

Olen pyöritellyt noita ikäviä ja unohdettuja muistoja, joista kirjoitinkin. Toivon voivani pitää ne muistissa nyt seuraavan terapiakertaan saakka, jos vaikka niiden kautta saataisiin joitain asioita eteenpäin. Muutoin tässä mennään samalla vanhalla välinpitämättömällä asenteella etiäpäin...

Suhdekiemuroita

Olen ollut nyt pari päivää hieman poissa tolaltani, kun jälleen eräs ihmissuhde kaatuu ja maatuu jättäen jälkeensä taas tyhjän olon. Olen itkenyt holtittomasti, mutta kyennyt ihme kyllä nukkumaan viime yön. Tiesin, että tässä käy näin. En saa pitää mitään itselläni, en ketään. Ehkäpä tämä antaisi uutta pontta terapiaan, kun jälleen käytäntö näyttää missä minulla ne ongelmat on.

Ongelmakohdat elämässäni, jotka näkyvät myös terapiassa, ovat jatkuva itse-epäily, ja yhteyden puute eri "osien" välillä. En tavoita tunteita kovin helposti, vaan olen niin pinnallisessa järki-moodissa, että puhun vain höpöjä juttuja näennäisen syvällisesti. Pelkään kai menettäväni kontrollin, jos tuntisin terapiassa jotain. Terapiaistunnot myös kaikkoavat mielestäni todella nopeasti, enkä välttämättä muista mitä edellisellä kerralla on puhuttu.

Nyt on jotenkin helpompi olla kuitenkin, koska olen pystynyt nimeämään tunteitani ja jollain tapaa validoimaan niitä, että on ihan ok ja normaalia tuntea näin- kukaan ei voi sitä kyseenalaistaa, arvostella ja estää. Minä saan olla sellainen kuin olen. Jotenkin paradoksaalista, että joskus vastoinkäymiset saavat minussa aikaan myös jotain hyvää. 

Hämmentäviä muistoja

Pakko kirjoittaa ylös tämä ettei se vain unohdu. Jostain piilosta puski esiin toinen väkivaltainen tunnemuisto lapsuudesta. En tiedä miksi se tuli nyt esiin, ehkä siksi että olen pitkästä aikaa oikeasti itkenyt (lähestulkoon koko illan) ja koitin hetkellisesti lukea jotain skeematerapiaan liittyvää kirjallisuutta. Plus että jälleen eräs ihmissuhde on kai tiensä päässä, mikä vituttaa ja suututtaa ja tuo ikäviä muistoja mieleen.

Kuitenkin, hetkellisesti mieleen tuli kuvia siitä miten a) minä hakkaan jotakuta b) joku hakkaa minua c) minä katson vieressä jonkun muun pieksentää. Eli hyvin sekava ja äkkiä vaihteleva välähdys - en osaa sanoa, että mikä näistä pitää paikkansa vai pitääkö mikään. Itse asissa, luulin aiemman tukistusepisodin olleen äitini tekosia, mutta en ole enää varma siitäkään. Isä on joskus lyönyt minua (vain koska näytin hänelle hampaat ovatko ne puhtaat, ja hän luuli minun irvistelevän ja pläts tuli avari naamaan... hyvin hyvin epätyypillistä isälleni, ja siksi epäilenkin onko muisto totta...) Muistan myös tukistuksia ja risulla/vyöllä lyömistä, vaikka aiemmin en olekaan muistanut. Muistan tunteen niistä tilanteista kun minua "kasvatettiin" lyömällä, mutta en osaa pukea sanoiksi sitä mitä tapahtui minulle - mihin se vaikutti, mitä tunteita tunsin vanhempia kohtaan sen jälkeen... 

Minulla vain on sellainen olo, että jotain väkivaltaista ja aggressiivista on tapahtunut minulle, en vain tiedä olenko ollut tekijä vai kohde. Kai lapset aina painivat ja kiusaavat toisiaan? Muistot ovat ajalta ennen vanhempien uskoontuloa, luultavasti. Onko isäni ollut paha ja halunnut tehdä parannuksen siitä? Kodin ilmapiiri onkin ollut pelkoa siitä mitä vanhemmat tekevät jos ei tottele?

Olen aivan umpikujassa. Tiedän, että selviän elossa mutta säilynkö elävänä - tuntevana ja muutenkin toimivana. Oksettaa kamalasti. Haluaisin olla hetken rauhassa kaikista vaateista ja velvollisuuksista. Ehkä asiat alkavat selventyä kun pääsen terapiaan ja menen lääkärille. Täytyy laatia joku suunnitelma. Mutta toivoin, että tämä pommi räjähtäisi nyt ja voisin viimeinkin vain käydä kaiken paskan läpi.

Tämän päivän huomioita

Tänään on ollut sellainen päivä, että en ole osannut tehdä muuta kuin istua sohvalla katselemassa sateeseen. Oli jotenkin irrallinen olo, asioiden merkitykset muuttuivat epäselviksi ja tuntui niin yksinäiseltä. Aivan kuin en enää koskaan saisi yhteyttä kehenkään. 

Ajattelin, että elämässä ei ole mitään järkeä vaan kaikki on jollain tapaa kyseenalaista. Mikään ei ole pysyvää vaan kaikelta pettää pohja jossain vaiheessa. Tunsin sen saman yksinäisyyden, mitä olen tuntenut koko elämäni. Minä elän kuplassa, en tavoita muita. Se ei ole sitä etteikö ympärilläni olisi ihmisiä, mutta silloinkin minä olen ulkopuolinen ja yksin.

Olen pitkän aikaa miettinyt, että nuo ulkopuolisuuden tunteet voivat juontua jo varhaisemmilta ajoilta kuin nuoruusiästä. Ehkä olen jo pienenä kokenut, että parempi vetäytyä oman pään sisällä yksinäisyyteen ja pois todellisuudesta. Nyt en osaa lopettaa sitä, tulla takaisin ihmisten luo.

Se tuntuu pahalta kun pelkää jäävänsä aina yksin. Ei ole koskaan ollut tunnetta, että joku tajuaisi. Vaikka monet ovat tajunneet. Vanhemmat vain eivät ole. Haluaisin päästä tuon yksinäisyyden tunteen alkulähteelle, luulen että äitini ei ole osannut rakentaa isän kanssa minulle vauvana ja taaperona maailmaa jossa olen henkisesti turvassa. Ehkä äiti on itse dissosioinut ja ollut ahdistunut, en tiedä. Ainakin hänen raivokohtauksensa ovat olleet pelottavia ja ajaneet minut vain kaemmaksi. On epäoikeudenmukaista purkaa omaa väsymystään, raivoaan ja pettymystään lapsiin vaikka me olisimme kuinka tapelleet ja sotkeneet.

Muutoinkin olen taas tavoittanut mielessäni äidin mielialanvaihteluita, raivareita ja epäjohdonmukaista käytöstä. Hänen käytökselleen ei ole oikein kuvaavia sanoja, mutta hän on jollain tapaa hukassa itsensä ja omien tunteidensa kanssa. Mikäpä muu selittäisi sen, että hän suuttui niin usein - todennäköisesti hän koki lasten uhman liian voimakkaana ja itsensä uhatuksi ja voimattomaksi. Miten hän olisi voinut antaa jotain mitä ei ollut itse saanut? Äiti ei keskustellut eikä selittänyt, en ainakaan muista sellaisia tilanteita. Hän vain halusi vauvoja, mutta ei kai sitten isompia lapsia.

Nyt on taas hieman taukoa terapiassa, mutta sieltä toivoisin apua. Suhteessa terapeuttiinkin toisaalta näkyy nämä ongelmat; en luota vaan pelkään vilppiä ja petetyksi tulemista. Hieno homma.

Opiskelukin sujuu jo

Viimeistelen vielä paria rästissä olevaa opiskelutehtävää, muuten olen vapaa velvollisuuksista tältä keväältä. Nyt on jo hieman optimistisempi fiilis, ja on pitkästä aikaa kivaa kirjoittaa koulujuttuja. Patoan itselleni yleensä aina se kilometrin korkuisen esteen sille aloittamiselle, ja siksi tehtävät tuppaavat valmistumaan vasta viimeisillä hetkillä. 

Opiskeluunkin pitäisi kehittää joku rutiini (kuten syömiseenkin), mutta kaikkina päivinä se rutiinin ylläpitäminen ei onnistu. En vieläkään pysty hahmottamaan ja jäljittämään sitä, miksi välillä erilaiset häiritsevät tunnetilat ryöpsähtävät ja ahdistava ajatuskehä on valmis. Usein päässä tykyttää kamala häpeän tunne, enkä pysty keskittymään mihinään. Tulee lamaannus. Sellaisina päivinä haluaisin vain maata peiton alla tai surffailla koneella. Mitään ajatustyötä en pysty tekemään, koska hävettävät muistot ovat vallanneet mielen.

Tuossa pari tuntia sitten meinasin taas pyörähtää käyntiin joku ajatusten vuoristorata, mutta onneksi se jotenkin laantui ennen kuin ahdistuskohtaus voimistui. Kiva, että kerrankin näin päin. Mietin toki terapiassa taas entistä poikaystävää, ja mietin seurusteluamme ja vauvojen nimiä, joita hänelle ehdottelin - vaikka kyse oli leikkimielisestä heittelystä, testailin silläkin varmaan itseäni että voisinko olla vakavassa suhteessa ja haluta niitä lapsia. Kuten todettua, itsetuntoni ei ole niin hyvä eikä omakuva kovin selkeä - en vain jotenkin osaa olla olemassa, joten ei sellaisesta ihmisestä ole äidiksi. En osaisi olla niin hyvän ihmisen kanssa kuin ex oli. Ehkä suojasin itseäni vetäytymällä pois kiintymyksen ja rakkauden tunteista, en halunnut altistaa itseäni sille mille en koe olevani valmis. Haluan mieluummin rypeä huonossa itsetunnossa ja itsesäälissä.

Viimeiset vuodet ovat menneet niin nopeasti. Tänään en haikea olo, syystäkin. 

Mistä nämä ruokaongelmat tulivatkaan... ...

Jos hetken viivyn muistelemassa näitä nyt mielessä pyöriviä ruokailutottumuksiani ja rutiinejani, niin on todettava, että säännöllisestä ruokarytmistä huolimatta lapsuudessani opin jollain tapaa suhtautumaan ruokaan "vihollisena". Meillä syötiin periaatteessa terveellisesti: aamupala (koululounas) päivällinen ja iltapala. Ihan peruskotiruokaa saimme aina ja olimme tyytyväisiä. Sen suhteen ei ollut muistaakseni mitään ongelmia.

Ongelmat tulivat äidin syömisissä ja laihdutuskuureissa. Hän oli oikeastaan jatkuvasti jollain dieetillä, ja puheissa toistui koko ajan se miten hän on lihava, läski ja paisunut. Hänellä pyöri sellainen ikuinen noidankehä, kuten yleensäkin ihmisillä, jotka eivät jotain toimintaa kykene hallitsemaan; asia on mielessä koko ajan, välillä siitä yritetään eroon, tulee repsahdus ja repsahdus muuttuu taas siksi pysyväksi asiantilaksi, jonka jälkeen muutosta valmistellaan jälleen ja yritetään eroon ongelmasta. Äidillä oli tarkoitus laihtua, koska laihdutettavaa oli, mutta hän haki tukea liiaksi perheeltään. Tai ehkä hän ei aktiivisesti hakenut, mutta kauhisteli itseään ja painoaan jatkuvasti, ja minä kilttinä ja vastuuntuntoisena lapsena sitten koin velvollisuudekseni tsempata häntä aina uudelleen ja uudelleen. Tunsin, että minun pitää olla todella vakuuttava ja kannustava, koska muuten hän repsahtaa taas epäterveelliseen ruokavalioon. (Eli otin vastuuta asiasta mistä ei todellakaan olisi tarvinnut sitä ottaa, ja kuvittelin äidin laihdustussaavutusten olevan jotenkin linjassa ja kytköksissä omaan osuuteeni; minä olin taas vastuullinen muiden teoista, tunteista ja reaktioista.) 

Äiti veti itsensä todella tiukille. Hän kokeili eri laihdutusohjelmia ja menetelmiä, laski tarkkaan kalorit. Ja laihtui paljonkin. Välillä. Muistan sellaisenkin tilanteen, että äidin pudotettua aika paljon jo painoa, laihtuminen ei enää onnistunutkaan vähistä kalorimääristä huolimatta. Hän ihmetteli ja pähkäili asiaa ja kiristi vain kalorinsaantia. Hänellä ei käynyt mielessä, että laihdutus ei tapahtunut enää kehon ja fysiikan ehdoilla ja että kroppa oli tuolloin sanomassa sopimusta irti. Hänen kohdallaan siis tavalliseenkin ruokailuun ja syömiseen liittyi "pahan" ruoan leima, kaikki suuhun pistettävä oli vihollinen nro 1. 

Äiti ei koskaan ole vaikuttanut olevan sinut kehonsa kanssa. Häneltä olen oppinut ajattelun, että "kunhan olen 10 kiloa laihempi, olen kaunis ja onnellinen". Kaikki haaveiden toteuttamiset siirtyy siihen aikaan ja siihen saakka, kunhan paino on alhainen. Eikä se koskaan tapahdu, ehkä juuri siksi että ei ole sitä todellista yhteyttä ja hyväksyntää omaan kehoon. Sitä tulisi rakastaa, ja kokea se omakseen, toisaalta sen ei pitäisi antaa määrittää liikaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Minä yritän rakentaa jotain toimivaa ja hyväksyvää suhdetta ulkomuotooni, ja silti asettua hieman siitä sivuun ajattelemalla, että tämä painoluokka ei ole se missä haluan pysyä, mutta lievä ylipaino ei tee minusta kuitenkaan vastenmielistä ja huonoa ihmistä. Tällä hetkellä olen tällainen, mutta silti sisin merkitsee enemmän. 

Paradoksaalista, mutta sen saa mistä luopuu. Toivottavasti. Haluan luopua hoikkuusihanteestani ja oppia syömään oikein ja hyvää ravintoa, koska sitä kautta voi sitten paino pudota terveellisesti. Olen vieläkin hieman varovainen ulkonäköön liittyvissä asioissa, mitä tulee äitiini. Olen oppinut häpeämään itseäni ja ulkomuotoani. En muista esimerkiksi murrosiästäni ja sen tuomista fyysisistä muutoksista mitään. Äiti ignoorasi tietyt muutokset eikä nähnyt tarpeelliseksi hankkia minulle vaikkapa hyviä rintsikoita, vaan jouduin tyytymään joihinkin epäsopiviin ja halpoihin rytkyihin. Ajatus mikä ällöttää ja hävettää jälkikäteen hirveästi, mutta kuvastaa mielestäni sitä miten äiti ei vain osannut ottaa esille tyttären kehittymistä ja varttumista - ei puheen eikä mielensä tasolla. Hän ei osannut ottaa ohjia omiin käsiinsä ja toimia opastajana ja neuvojana, vaan minä jouduin huomauttamaan, että ehkä minun kuuluisi saada rintsikat ja tottahan toki ihan summittaisesti nekin ostettiin jostain nettikaupasta - ja kuinka monta vuotta käytinkään vääränkokoisia sen vuoksi. Mutta kun ei meillä voinut ottaa tällaisia asioita esille, vaikka olisi selkeästi tarvinnut jotain paremmin itselle sopivaa, sitä vain kärsittiin. Meidän vanhemmillemme ei ilmaistu oikeita tarpeita.

Toisaalta ymmärrän äitiäni sen vuoksi, että hänen oma äitinsä taas oli nöyryyttänyt häntä joskus liittyen tällaisiin naiseksi kasvamisen kysymyksiin. Mikä taas kuulosti niin selvästi mummoltani, hän on aika kamala suustaan jos niin haluaa. Hirveää, että herkkiä murrosikäisiä kohdellaan pilkkaavasti ja vähättelevästi, vaikka päinvastoin pitäisi olla hienotunteinen ja ymmärtävä. Käsittämätöntä.

Tuntuu siltä, että kaikki liittyy kaikkeen. Ehkä omiakin ongelmia selittää osaltaan se, että se naiseksi kasvaminen ja omaan kehoon suhtautuminen on ollut niin vääristynyt. Koska totta kai meidän perheen kasvatukseen kuului myös kosketuksen demonisointi; vastakkainen sukupuoli tuli pitää kaukana avioliittoon saakka jne. Kosketus ja fyysinen hyvänä pitäminen oli riski (sitä ensisijaisesti). Miten voi sitten yhtäkkiä avioliitossa oppia että se ei olisikaan kiellettyä. Himo on rikos ja synti ennen avioliittoa (vaikka himoaisit tulevaa puolisoasi), mutta yksi aamen sitten taikookin tuon mustasta valkoista. En ihan ymmärrä tätä, en koskaan ymmärtänyt. Mutta se on niitä uskovaisten kotkotuksia, eivät taida kaikki olla ihan terveemmästä päästä muutenkaan mitä tulee tunteiden käsittelyyn...

Jopas taas vuorokausi ja viikko vaihtuu vauhdilla. Unirytmit ovat taas kääntyneet biletyksen ja jatkojen vuoksi, joten saa nähdä miten tästä selviäisi. Hieman olen jo alkanut tottua siihen, että menisin sänkyyn ennen puolta yötä, eikä nukkuminen pelota. Joudun vaan lataamaan taas melatoniinia, mistä saan kaupanpäällisiksi aika erikoisia unia... Mutta ehkä sekin sivuvaikutus on vähenemään päin, toisaalta niin myös unettava vaikutus. Aluksi sammuin aika tehokkaasti yhdelläkin pillerillä, nyt otan kaksi ja kukun ylhäällä tunnin sen jälkeen eikä väsytä juurikaan sen enempää kuin normaalistikaan. Toisaalta alussa saattoi ehkä olla myös psykologista vaikutusta pillerin nappaamisella, tiedä siitä... Mutta nyt kuitenkin unta yrittämään.

Tahto voitti

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet hieman masentavia, koska raha-asiat alkavat painaa päälle. En tiedä mistä saan kesällä rahaa, en ole saanut yhtään työtarjousta vaikka olen pitänyt yhteyksiä entisiin työpaikkoihini. En osaa sanoa, mitä Kela päättää hakemuksestani ja se mietityttää.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että eilisilta meni jotenkin hyvin. En jäänyt pyörimään koneelle koko yöksi vaan menin puolilta öin nukkumaan. Minulla kävi mielessä kaikkea turhaa mitä olisin halunnut netissä tehdä (esimerkiksi stalkata ihmisiä ja niiden elämää), mutta tiesin että siitä tulee paha olo. Vaikka ne stalkkaamani ihmiset eivät paljastuisikaan miksikään elämän lellipennuiksi ja huippumenestyneiksi uratykeiksi, niin tutut naamat masentaisivat silti. Jotenkin minulle on vaan vaikeaa ymmärtää se, että elämä menee eteenpäin, ihmiset menevät eteenpäin ja heillä on oma elämänsä ja maailmansa. Ajattelin tietokoneella istuessani sitä, että voidakseni paremmin, minun on elettävä elämääni omasta näkökulmastani. Aikani ei voi mennä siihen, että mietin mitä muut tekevät tai että murehdin saavutanko itse mitään. Siksi pistin tietokoneen kiinni ja menin nukkumaan. Olen tyytyväinen siihen.

Syömistottumusten miettiminen on vaikuttanut myös olotilaan. Olen huomannut, että miellän itseni jo jollain tapaa kontrolliin kykeneväksi, ja että pystyn palaamaan ruotuun herkuttelupäivän jälkeen. Putki ei jää päälle kahdeksi viikoksi, kuten aiemmin. Avainasemassa ovat olleet säännölliset ruoka-ajat sekä kaiken syöminen. Olen pyrkinyt eroon joidenkin ruokien ja raaka-aineiden demonisoinnista, ja olen ottanut motokseni hyvää kotiruokaa kohtuudella. Ehkä saisin tuloksia paremmin karppaamalla tai muulla ihmeruokavaliolla, mutta minä en pysty. Himoitsen kaikkea ruokaa, joten koitan körötellä tällaisella kultaisella keskitiellä. Ainoastaan herkut kiellän itseltäni arjessa, kun olen huomannut miten järjettömästi niistä tulee kaloreita. Oikeaa ruokaa saa syödä aika paljon yhden suklaalevyn edestä. 

Päällimmäisenä minulla on tavoite oppia syömään oikein ja ilman sitä ruoka- ja nälkäpeliä. Aiemmin olen aina kokenut syyllisyyttä syömisestä, vaikka olisin syönyt tavallista ruokaakin. Olen laskenut salaatista fetan palaset ja kastikkeen kalorit, ja todennut että liian kaloripitoista, hyi minua läskiä ja voisin syödä kevyemminkin eli enpä syö tuota ollenkaan. Sitten kun hyvää ruokaa ei ole löytynyt niin nälästä on tullut niin kiljuva, että järki sumenee ja suuntana on kaupan suklaahylly. Siinä vaiheessa ei sitten millään ole ollut enää mitään väliäkään... 

Painonputoaminen olisi itsessäänkin hyvä ja toivottava asia, mutta pitää nyt seurata hetki kärsivällisesti että tapahtuuko sille mitään. Yritän pitää mielessä, että kroppani on muutenkin tällä hetkellä sekaisin ja jokin mättää hormonitoiminnassa, joten en tiedä onko se painon putoaminen niin yksinkertaista... Olen joskus kyllä näistä samoista kiloista laihtunut paljonkin, enkä tiedä mitä tein toisin. Muuta kuin se, että stressi väheni huomattavasti.

Terapiaan olin hieman pettynyt. Terapeutti perui edellisen käynnin yllättäen (hänen unohduksensa), ja lupasi hyvittää sen, mutta nyt hän ei enää maininnut mitään asiasta. Tiedän, että minun pitäisi ottaa asia esille, mutta haluan kai rypeä tässä passiivis-aggressiivisessa tunteessani ja sääliä itseäni. Välillä tuntuu, että saamme hyvän kontaktin mutta välillä taas on paska olo eikä terapeutti tajua yhtään. Lähtee johdattelemaan väärille polulle (omasta mielestäni) enkä minä osaa sanoa mitään. Ei minulla saa olla omaa tahtoa...

Tällainen lauantaipäivä.

Nyt minä lähden

Olen pyörinyt tämän viikon kummallisissa tunnetiloissa. Välillä tunteet ovat olleet intensiivisiä ja voimakkaita, välillä taas latteampia ja huomaamattomia. Joka tapauksessa, nykyhetki on herättänyt taas menneisyyden "eloon", ja olen pohtinut mitä on jäänyt kesken ja elämättä. Nyt ymmärrän oikeasti, että ulkopuolisuuden ja häpeän tunne ovat olleet merkittäviä tunteita elämässäni ja estäneet osan normaalia kehitystä.

Muistin erään vanhan tuttuni, jonka kanssa kävin samaa lukiota, ja joka itse asiassa asuu nytkin samalla paikkakunnalla kanssani. Googletin hänet, ja tämän henkilön kautta muistiini alkoi virrata lukioaikaisia muistoja; ihmisiä ja tunteita. Minä olen dissosioinut käytännössä koko lukion ajan itseni pois sosiaalisista tilanteista, ainakin alkuajan kun en vielä tuntenut kaikkia uusia ihmisiä. Minä kestin sen esittämällä jotain roolia, ja pelkäsin aivan hirveästi vanhempia oppilaita ja tilanteita, joissa joutuisin nöyryytetyksi. Minä en kelvannut mihinkään, olin todella epävarma itsestäni. Häpesin itseäni paljon enkä osannut lukioaikana luoda ihmissuhteita. Minä olin masentunut, sulkeuduin huoneeseeni nukkumaan ja sitten... koulussa etäännyin itsestäni, tunteeni olivat jotenkin jäässä ja tarkkailin tilanteita jotenkin etäältä. Tai ehkä paremminkin en tunnistanut enää itseäni, kehoni oli vieras, samoin ääneni ja kaikki tapahtumat olivat epätodellisen tuntuisia. Oikeastaan moni asia oli jo yläasteella samalla tavalla, mutta ehkä lievempänä. Silloin minua koulukiusattiin.

Eli keskeiset kokemukset kouluajasta yläasteiässä ja sen jälkeen keskittyivät häpeään, itseinhoon ja jonkinasteiseen dissosiaatioon. Koska en pystynyt pakenemaan konkreettisesti, poistumaan koulusta ja tilanteista, pakenin pääni sisällä. Ja tätä olen soveltanut myöhemmissäkin elämänvaiheissa. En ole läsnä, oma itse ja tilanne ovat epätodellisia.

Myös kodin ilmapiiri on ollut minua mietityttävä asia. Olen tullut siihen lopputulokseen ihan myös järjellä ajatellen, että meillä on asiat olleet huonosti. Minä tiedän sen siitä, että olen täysin hukassa sen suhteen mitä haluan elämältäni ja parisuhteilta. Minä voin kiinnostua vain sellaisista ihmisistä, jotka ovat saavuttamattomia. Minä haaveilen onnellisesta parisuhteesta ja ehkä perheestäkin, mutta silti niiden toteuttaminen tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vastenmieliseltä. Aina jos teenkin aloitteen siihen suuntaan, että olen jonkun kanssa vakavasti, niin alan heti jotenkin dissosioimaan. Elän etäällä omasta elämästäni.

Olen elänyt itse etäällä perheestäni. Emme ole tehneet arjessa juuri mitään yhdessä. Minä olen elänyt omassa huoneessani. Minä en tiedä mitä rakastava parisuhde on. Itken ikävääni eksäni perään, jota rakastin. No, rakastan. Mutta tunteet ovat enemmän kaverillisia. Mutta jälleen olen siinä tilanteessa, että etäällä ollessa haluaisin olla yhteydessä, tai jotain. Mutta kun olen lähellä, en tunne sitä tunnetta. Enkä enää tiedä missä on vika, tunteissani vai menneisyydessäni enkä pysty tuntemaan mitä oikeasti tuntisin. Sabotoinko omat tunteeni jottei minun tarvitse kiintyä läheisesti, eikä muuttaa yhteen ja perustaa perhettä? En koe ansaitsevani niitä, minä en ole tasavertainen ihminen ja kumppani kenellekään. Kukaan ei voi haluta olla minun kanssani, ja jos haluaa niin se ei vain tunne minua.

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on jälleen ollut mielenpäällä. Erityisesti tuosta vanhempien suhteesta olen löytänyt paljon märehtimisen aihetta viime viikkoina. En osaa täsmällisemmin selittää asiaa, mutta jollain tapaa heidän välinsä ja kodin ilmapiiri ovat vaikuttaneet voimakkaasti minun kehitykseeni ja tulkintaani itsestä, suhteista ja perheestä. Minulla ei ole uskoa perheeseen, minulle tärkeät ihmiset saattavat menettää yhtäkkiä merkityksensä ja koen itseni vieraaksi. Minä olen kai ollut riippakivi, ehkäpä olen syntyny väärään aikaan, liian myöhään mutta silti liian... väärään aikaan. Ehkäpä vanhempani olisivat olleet eroamassa, ja olisivatkin halunneet erota, mutta kun minä satuin pullahtamaan maailmaan.

Ymmärrän nyt oikeasti, että minulla on käsittelemättömiä asioita koko elämäni varrelta. Olen jämähtänyt vaiheeseen, jossa tarvitsisin jonkun joka kannattelee etäältä minua sen sijaan että voisin siirtyä läheiseen ja aikuiseen suhteeseen. Tämä on... sekasotkua.

Pitää raapustaa asioita ylös ennen seuraavaa terapiaa. Koska olen tottunut selittelemään asiat parhainpäin ja unohtamaan ne sitten, voi olla että menetän nämä oivallukset heti seuraavassa hetkessä... Tuntuu, että pari vuotta terapiaa on mennyt vain johonkin mitä en edes tavoita. Mutta nyt on pakko lähteä tutkimaan noita asioita menneisyydessä, koska ne vaikuttavat niin voimakkaasti. Joku matka sinne on pakko tehdä.

Nälkäpeliä

Yritän syödä hyvin, täsmällisesti ja kohtuullisesti. Välillä kuitenkin tuntuu, että tämä on riippuvaisen "puleeraamista" ja repsahdus tulee väistämättä. Ehkä pitäisi unohtaa se kontrollin elementti tästä ja yrittää päivä kerrallaan suunnitella syömisensä. Olen kyllästynyt siihen lohdutus-palkinto- peliin, jossa ruokaa voi mättää naamaan millä tahansa tekosyyllä. 

Tunteisiinhan se kaikki liittyy. On joku tunne, josta ei saa selvää, ja sitten haluaa lohduttautua. Kun ei muuta keinoa itsesäätelyyn ole (kaveria, muuta läheistä) niin sitten syön suklaata tai sipsiä. Oikeasti en tarvitsisi niitä, koska kerran kun on päässy siitä vuoristoradasta irti ja kaikki menee ok, niin ei tee edes mieli. Kunnes tulee "repsahdus", ja mieli haluaa palata vanhaan tapaan...

Mietin päivän mittaan tuota eilistä olotilaa, jossa tuntui niin pahalta olla yksin. Nyt en enää tavoita niitä tunteita, ja olin valmistautunut asiasta puhumaan terapiassa kunnes terapeutti perui käynnin melko lyhyellä varoitusajalla. Eipä sitten mennä terapiaan. En osannut oikein tuntea mitään tuon peruutuksen johdosta. Toki siitä tuli mielipaha, mutta vain tietoisella tasolla. En minä osannut tuntea pettymystä... Milloinhan sitä oppisi tuntemaan jotain? 

Ehkä sitten kuitenkin olen kovin yksinäinen. Mutta sitä voi tuntea vain silloin kun taustahälinä katoaa ja olen ihan konkreettisestikin yksin. Mutta koko ajan olen syvällä sisimmässäni yksin. Tylsää.

Heti parempi päivä

Fyysinen olo on tänään parempi, menin eilen nukkumaan jo klo 23 ja heräsin tänään kohtalaisen virkeänä 9n aikaan. Uni tuli kun ei muuta voinut siinä olotilassa :) Nyt on kohtalainen fiilis, kun tiedän näkeväni ihmisiä taas päivän tauon jälkeen. Uskomatonta, että yhdestä vaivaisesta päivästä tulee niin ikävä olo. Joskus aiemmin saatoin olla monta päivää ihan keskenäni ja se oli kivaa. No, siitä ajasta taitaa nyt olla kyllä jo useita vuosia, ja silloin oli poikkeuksellinen olotila muutenkin - olin kriiseillyt poikaystävästä eroamisen vuoksi useita kuukausia, ja kun aloin päästä siitä yli niin tykkäsin viettää aikaa vain kotona pötkötellen, lukien ja miettien. Nautin hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Nyt voi olla, että joudun hetken totuttelemaan ennen kuin osaan nauttia vain olemisesta.

Vien kyllä terapiaan nämä ärsytyksen ja kiukun tunteet, kun alan hahmottaa jo itsekin mistä ne syntyvät. Valtavasta häpeästä ja siitä kun ei omasta mielestään pysty saavuttamaan sitä mitä muut. Ei minulla aina ole ongelmaa asian suhteen, aikuisminä pystyy käsittelemään tällaiset asiat ja olemaan sinut itsensä kanssa, mutta välillä kai tapahtuu jotain joka laukaisee tai päästää pintaan ne syvimmät säröt. Lapsuusajan hylkäämiset.

Toivon, että terapia menisi eteenpäin tai siis että minä menisin. Jotain uutta välillä tuleekin, mutta sitten taas tuntuu että hukkaan aikaani. Tämä itsensä epäileminen on kait tyypillistä epävakaalle, kun ei ole oppinut validoimaan omia kokemuksiaan ja tunteitaan. Aina menee pohja kaikelta.

Olen palannut taas pohtimaan epävakautta ja sitä, onko se diagnoosi oikea minun kohdallani. Eipä sillä kai väliä muuten olisi, mutta pidän luokitteluista koska ne tekevät elämäni helpommaksi - on jotain muuta mihin luottaa kuin itsensä. Siksi varmaan haen paljon tietoa aiheesta, ja minun on tärkeä tietää ilmiöiden ja asioiden puitteet. Siitä esimerkki on se, että haluaisin selkeästi tietää mitä lapsena on vaikka tapahtunut, mutta en uskalla lähteä selvittämään sitä seuraamalla tunteitani.

Nyt alkaa olla päivä jo sen verran pitkällä, että lounastan ja alan opiskella. Jos jaksan.

Suru vaan on

Tekee pahaa ja särkee kovaa. Kevätmasennus sai yliotteen tänä sunnuntaina, ja olen pettynyt kaikkeen. On niin mielettömän paha olla yksin, en uskonut kokevani näin. Mutta ensimmäistä kertaa vuosiin olen oikeasti yksin ilman mitään sitoumuksia mihinkään suuntaan. Enkä osaa olla. Ehkä olen ollut aiemminkin masentunut koska olen ollut yksin? Jonkun kanssa voi yrittää peittää ja ohittaa ongelmansa, koska uskon ongelmani olevan myös jotain muuta kuin se itse yksinäisyys... Siltikin, tunnen surua ja yksinäisyyttä, ne eivät päästä otteestaan vaikka tällä hetkellä elämä on muuten ihan kohtalaisissa uomissa. Ehkä olen vain taas herännyt katselemaan asiaa omasta näkökulmastani, enkä vain siitä että miten se päällisin puolin on...

Olen vihainen joillekin ihmisille, koska he ovat ärsyttäviä ja tuovat esiin minun puutteeni - he paljastavat bluffini jolla yritän pärjätä ihmissuhteissa. Haluan pienelle tauolle elämästäni ja elämästä nyt yleensäkin, on raskasta olla olemassa. 

Huominen tuo varmasti helpotuksen sekä fyysiseen että psyykiseen olotilaan. Nyt pitäisi alkaa taas kirjoittaa tunnepäiväkirjaan auki mitä tuntee ja mistä se kertoo. Se nimittäin auttaa kun opettelee tunnistamaan ja nimeämään tunteita, ei ole enää vain yksi iso paha möykky sisällä vaan sitä saa hajotettua pienempiin ja helpommin sulateltaviin osiin. 

Ehkä pakenen nyt tätä oloa menemällä nukkumaan mahdollisimman pian.

Ei, en ole valmis

Talsin tuossa joku hetki sitten kotiin. Katsoin isoa, tyhjää asuntoa niin hiljaisena. En tiedä kumpi hiljaisuus oli kamalampaa, oman kodin vain pään sisäinen. Mietin, mitä tekisin parisuhteella. Nyt ajatus ahdistaa, minun pitäisi taas jakautua olemaan useampi. On vaikea selittää edes itselleen, miksi en pysty suhteeseen. Ehkä en vain ole koskaan rakastunut tarpeeksi? Ehkä en ole rakastanut tarpeeksi? Minulla on vain liikaa eri ääniä pään sisällä, jotka argumentoivat toisiaan vastaan. Vie itse aina pohjan kaikelta, sabotoimalla omat tunteet ja suhteet. 

Minä en jaksaisi suhteen arkea nyt. Pelkäisin koko ajan, että milloin alkaa tuntua siltä kuin vanhemmista. Milloin alan haluta pois - en pysty vakuuttumaan siitä, että joskus on ihan normaalia olla kyllästynyt ja onnetonkin ja turhautunut. Jotenkin olen kauhuissani ja oloni on merkityksetön, kun mietin vanhempieni keskinäistä suhdetta ja lapsuudenkodin ilmapiiriä. Minulle se merkitsee loppua, minun itseni loppua ja tuhoa.

Mietiskelin, että onkohan vanhemmillani ollut pahoja ongelmia jo minun lapsuusaikanani. Jotain sellaista minkä olen sisäistänyt koskemaan itseäni. Pelkään, että olisin puolisona (ja erityisesti vanhempana) kyllästynyt ja todellisuuspakoinen. Pelkään sitä, että alkaisin pelätä ja menisin paniikkiin kaikesta. 

Koskan pohdin tällaisia asioita, en todennäköisesti ole valmis mihinkään suureen juttuun. Koska vaikka sekoaisin jostain hormonimyrskystä, menisi se kuitenkin ohi ja omat ongelmat olisivat edelleen olemassa - kummalliset, vääristyneet skeemat ja käsittelemättömät tunteet ja traumat. Ne harvemmin hoituvat ihastuspiikillä pysyvästi. 

Yritän nyt tasata unirytmiän unilääkkeellä. Koitan myös pitää säännöllisyydestä ja rutiineista kiinni, toivon sen tuovan turvallisuuden tunnetta kun tähän saakka ne ovat tuoneet turhautuneisuutta ja kiukkua. Mitä jos kehoni alkaisikin pitää aikatauluista, ja oppisin tulkitsemaan sen viestejä. Välillä olen hukassa itseni kanssa, olo on kuin vauvalla ettei tiedä eikä osaa itse sanoa mikä vaivaa ja miten tyynnyttää itsensä. Olipa kyse sitten emotionaalisista tai fyysisistä jutuista. 

Mutta, nyt viikonloppua viettämään!

Rutiineja taas hetkeksi

Yritänpä tässä taas kokeilla saada jotain järkevää ruokailu- ja unirytmiä aikaiseksi. Ihan hillittömäksi tuo valvominen ei ole vielä ryöstäytynyt, mutta pientä toivomisen varaa on jos pitää takarajana klo 4 aamulla... Söin tänään pitkästä aikaa "oikein", ja nyt on nälkä. Menee pari päivää, että tottuu sokerittomaan elämään. Pulla ja suklaa ei ole ravintoa. Mutta hetkellisen hyvän mielen niistä saa.

En ole päässyt vieläkään kärryille siitä miksi minun on niin vaikea ylläpitää rutiineja. Tykkään varmaan sitten tempoa sinne ja tänne ja luulla sitä "vapaudeksi". Noh, mitä luultavimmin rutiinit tekisivät hyvää monenkin elämän osa-alueen kannalta, saisin varmasti enemmän opintojakin aikaiseksi jos vaan laatisi itselleen (realistisen) aikataulun. Yritetään sitä, taas. Ainakin se on hivenen voimauttavaa, kun huomaa että voikin ihan itse vaikuttaa siihen tunkeeko sitä patonkia ja pizzaa pataan niin paljon kuin ehtii...

Tuli jälleen tänään (tai eilen) todettua se miten eri tavalla ihmiset voivat vetää puoleensa. Miten voisi löytää ihmisen, joka vetäisi puoleen useammalla tavalla? Vai olenko sitten itse lohkoutunut niin selkeästi moneen eri osaan, että jokaista osaa viehättää oman tyyppisensä miehet? Pitäisi varmaan kuroa sitä eroa kiinni niin ei tarvitsisi hakea sitä tyydytystä eri tarpeille niin monesta. En osaa selittää ja avata ajatustani kunnolla, ehkä sen pitää kypsyä vielä.

Jospa tänä yönä saisin nukuttua hyvin. Lääkitsen unihäiriöitäni ihan rehellisillä reseptilääkkeillä, mutta saatan nähdä vähän eriskummallisia unia niiden seurauksena, eikä olo ole aamulla välttämättä varsinaisesti levännyt... Pää alkaa käydä raskaaksi, joten koitan rentoutua jos uni tulisi. Vaikkakin maha kurisee, mutta käsken sitä olla hiljaa. Tai ehkä lohdutan sitä sanomalla että kurjaa olla nälkäinen, mutta aamulla tulee taas herkku ruisleipää ja raejuustoa :)

Kiukkua kiukusta

Olin tänään jälleen tilanteessa, jossa tunsin monia negatiivisia tunteita. Yritin tsempata, mutta silti koin olevani huono ja paha. Yritin esittää iloista ja pärjäävää. Sitten ärsyynnyin yhtäkkiä eräästä kommentista ja siitäkin tuli huono omatunto. Tai ehkä se oli vain muistutus taas omasta äkkipikaisuudesta ja siitä, etten kestä nöyryytystä, aliarviointia ja vähättelyä yhtään. (En osaa sanoa oliko juttu tarkoitettu sellaiseksi.) Oikeasti niitä ei tarvitsekaan kestää, mutta en ole aina varma omien tulkintojeni paikkansapitävyydestä. Psykiatrin kommentista jäi tunne kuin hän olisi ajatellut, että vastahan sinulle pari kuukautta sitten kirjoitin bentsoreseptin, miksi nyt taas. Siksi, että haluan. En tarvitse mutta olen mukavuudenhaluinen.

Mietin seurustelu- ja exäasioita tosiaan eilen. Huomaan olevani perustavanlaatuisesti ulalla seurustelusuhteista ja joku kamaluus pari- ja perhesuhteisiin liittyy. Joku mörkö siellä tunteissa piilee, mutta en tiedä vielä mikä. Todennäköisesti joku lapsuudenperheen ilmapiiriin liittyvä. En osaa kuvitella itseäni parisuhteeseen, en elämään arkea. Oikeasti nämä asiat ovat toteutuneet ja joskus ihan kohtalaisella menestyksellä - pystyn olemaan normaali välillä. Mutta jossain kohtaa menee usko siihen touhuun, alan pelätä hylkäämistä ja kaiken menevän päin helvettiä. Jonkun on pakko kusta siinä hommassa. Ehkä olen traumatisoitunut niin paljon siitä, että vanhemmat ovat vuoronperään halunneet lähteä lätkimään suhteestaan. Sanoinkin joskus terapeutille, että mikä on voinut olla niin kamalaa, että on halunnut vain ottaa ja lähteä omien lapsiensa luota. Ei varmaankaan me lapset, vaan vanhempien keskinäinen suhde. Meitä he ovat rakastaneet ja olemme olleet kuulemma helppoja lapsia (vilkkaita, mutta kilttejä ja helppoja). Joten oma tulkintani tosiaan on se, että he eivät ole saaneet toisiltaan voimaa, tukea, läheisyyttä ja rakkautta vaan jotain päinvastaista - jos on joskus kokenut vastenmielisen ja vailla tunteita olevan parisuhteen, niin tietää millaista on joutua olemaan toisen kanssa samassa tilassa. Riitoja tulee ja on kamalaa.

Minä olen alkanut riidellä yleensä niissä tilanteissa kun pinnan alla (jossain tiedostamattomassa, sanojen tavoittamattomissa) on ollut kasaantuneita, käsittelemättömiä möykkyjä. Jotain mitä ei uskalla edes ajatella, vaikka se saattaakin jossain tajunnan porteilla ehkä käydä, aavistuksena. Silloin alkaa vahvistua se kierre, että en haluakaan sopia -ei ole pakottavaa tarvetta saada toista ymmärtämään miksi näin ja ihanaa saada taas se yhteys toiseen ja harrastaa sovintoseksiä. Seksistä alkaa tulla velvollisuus.

En jaksa uskoa, että rakkaus kestää. Se on ensimmäinen ajatukseni. Sitten taas uskon siihen, että jos sen eteen tekee töitä, niin se on mahdollista. Ihan huoltoa se ei varmaankaan kestä. Mitä tehdä sillon kun ei jaksaisi uskoa parisuhteeseen ja rakkauteen? Pitääkö pakottaa itsensä siitä yli, kestämään hetki niin tuntuu jo paremmalta. Terapian myötä olen alkanut huomata kuin monimutkaista ja vaativaa ihmissuhteisen vaaliminen ja hoitaminen oikeasti on, ja mitkä kaikki asiat siihen vaikuttaa. Mutta eipä niihen ole ainakaan minun kasvuympäristössäni hirveästi tietoisesti panostettu, asioiden on katsottu hoituvan "omalla painollaan" kuten ne on "aina ennenkin hoituneet." Eli lastenkasvatus ja avioliitto. Kyllä vanhempani eron jälkeen ymmärsivät, että olisi ehkä kannattanut satsata yhteiseen aikaan.

Nyt alkaa väsyttää, pitää pohtia rakkautta joskus toiste. Minulla vain on ikävä turvassa olemista, välittämistä ja sitä että joku on minua varten. Vielä en kai pysty vastavuoroiseen rakkauteen, muuta kuin "kevyemmällä", kaverillisella tasolla. Ikävä kyllä.

"Koko kuva"

Luultavasti en ole ihan ainoa pallontallaaja, jolla on tämä ongelma. Välillä minulla jaa päähän soimaan joku laulu, mutta se saattaa soida tuntikausia enkä voi sille mitään. Se keskeyttää ajatuksetkin. Mistähän se johtuu? 

Olen muutenkin ajatusteni ja ajatusrakennelmieni kanssa joskus hukassa, pääni alkaa kehitellä jotain täysin älyvapaata juttua, ja lopulta alan vakuuttua siitä, että sekoan. Ajatukseni voivat mennä niin absurdeiksi ja olla irrallaan arkitodellisuudesta. No se varmaan on hyvä, että osaa päiväunelmoida, mutta jossain kohtaa alan dissosioida ikävästi. En tiedä onko se varsinaisesti sitä, mutta minä käytän siitä yhdestä tietystä tunteesta sanaa dissosiaatio. Silloin tunnen itseni todella vieraaksi, tuntuu kuin tarkastelisin kaikkea jostain lintuperspektiivistä ja voisin liikkua ajassa ja paikassa. Se on pelottavaa. Nimenomaan tuo otteen menettäminen tähän hetkeen.

Olen tällä hetkellä iloinen, koska olen kerrankin tehnyt jonkun asian ennakoidusti ja hyvissä ajoin. Pelkästään siitä on tullut kiva fiilis, että ei tarvitse viime hetkillä rynnätä hoitaman hommaa. Pienestä se on kiinni. Nyt pitäisi jotenkin chillata tämä viikko ja suunnitella opiskelu- ja työjuttuja. Ehkä jaksan hoitaa muitakin asioita yhtä esimerkillisesti kuin tänään.

Olisi psykiatriaika taas edessä. Mitähän sitä tällä kertaa lurittelisi. Ehkä heitä läppää näistä maailmanmatkaajakokemuksista ja entisistä elämistä, mitähän se siihen sanoo... 

Olen tullut siihen lopputulokseen, että rauhoittavat lääkkeet on hyvin jees. On ihanan levollinen ja leppoisa olo, mikään ei vaivaa. Miksi tällaista olotilaa ei voisi olla aina, aina, aina. Ymmärrän kyllä päihteidenkäyttäjiä, voisin itse olla potentiaalinen sellainen. Pitiköhän tuohon laittaa keskelle lisäys "väärin"?  Päihteiden väärinkäyttäjä. En tiedä. Onko tämä nyt oikeaa elämää sitten kipuilla? 

Exä-kaipuu osa III. Kuuntelin Irinan tuoreimmalta levyltä sinkkua Koko kuva. Tämä itkettää ihan sairaasti. Miten jotain ihmistä voi rakastaa ja haluta silti pois? Vika on minussa, kokonaan minussa. Mutta itseään ei voi pakottaa. Kiintymys on vaarallista, tuntea joku läheiseksi ja koittaa luottaa siihen, mutta sitten kaikki vain.. poksahtaa.

Ehkä postaus aiheesta joskus kun kykenen.

- Pieni lisäys vielä muistin aikana -
Minulla ja terapeutilla oli pieni väärinymmärrys sen lausunnon suhteen. Kelalla ne töppäilee, lausunto on siellä, mutta eihän ne osaa sitä yhdistää että sama lausunto toimii molempiin hakemuksiin. Hiillyin taas turhasta, mutta se kertoo siitä että pelkään terapeutin olevan samanlainen epäluotettava ihminen kuin muutkin. 

Miksi pitää sopia tapaamisia heti aamulle?

Olisin mennyt nukkumaan (Opamoxin voimalla) jo pari tuntia sitten, mutta aloin väsäillä blogille uutta ilmettä. Se on sellainen ajanviete ja harrastus, että en malta jättää sitä kesken vaikka mikä olisi. Nyt on vähän sitten mustaa ja valkoista. On jotenkin synkkä ja mustavalkoinen olo. Ei mitään vaaleanpunaisen hempeää tai kaunista kevään vihreää. 

Minä pidin tänään tunnepäiväkirjaa, ihan siihen oikeaan käsinkirjoitettavaan versioon. Luettelin siihen joitain tunteita ja fiiliksiä. Missioni on alkaa kuulostella ja tunnistaa tunteita, antaa niille (tai itselleni) aikaa. Pitää uskaltaa tuntea. Nyt olen sen ymmärtänyt. Pikkaisen pipipäällä se on olennaisen tärkeää, koska puurot ja vellit menevät niin helposti sekaisin kun ei ole sellaista pohjaa tunnetaidoilla.

Palaan mindfulness-kirjallisuuden pariin, kunhan ehdin. Onneksi kohta ehtii :) 

Mietin ajoittain erästä ihmissuhdetta, johon haluaisin selvyyden. Menen paniikkiin, kun yritän alkaa puhua asiasta. En tiedä mikä sen paniikin saa aikaiseksi - luultavasti pelkään tämän toisen henkilön suuttuvan ja hermostuvan. Otan liikaa vaikutteita hänestä, aistin kielteisen ja torjuvan suhtautumisen tunteista puhumiseen. Menen itse siihen mukaan, jätän huomiotta ja taka-alalle omat tarpeeni ja toiveeni. Loppujen lopuksi, kuukausien jahkailun myötä olen onnistunut vaipumaan harmaaseen välinpitämättömyyteen, enkä jaksa tai edes halua toivoa mitään. Mutta tämä voisi olla yksi oppimisen paikka; ottaa puheeksi asiat vaikka ne vaikealta tuntuvatkin (minulle se puhuminen ei olisi vaikeaa, mutta siitä tulee koska aistin että toiselle osapuolelle on ja sitten alan kai mukautumaan hänen tuntisiinsa ja asenteisiinsa.)

Kello on puoli 4. Loistavaa. Ei pitäisi istua koneella näin kauan ennen nukkumaanmenoa. Toivon, että alkava viikko olisi yksi kurssinmuutos, voisin tarttua asioihin hanakammin ja saada jotain aikaan. Vaikka kouluhommia ei enää juuri ole, niin jotain rästejä sentään kuitenkin. Ja toivon, että saan jonkin selvyyden näihin eipäs-juupas- ihmissuhteisiin.

Ja terapia alkaa. En tiedä sekoanko, mutta pakko jatkaa siitä mihin jäätiin. Ehkä siitä kirjoittelen lisää kun on aikaa ja kykenen siihen. Vaikken usko siihen, että minulle olisi konkreettisesti tapahtunut mitään järisyttävää ja että olisin ollut fyysisesti turvassa, tiedän että valtavia tunteita olen menneisyydessäni kokenut ja niiltä yrittänyt suojautua. Ja herra tietää että mihin myllerrykseen joudun kun niitä aletaan taas tökkiä. Ne eivät ole hävinneet, niitä ei ole oikeasti käsitelty vaan ne muhivat jossain.

Surua ja pelkoa, siinäpä se

Pari päivää ilman enempiä ihmiskontakteja saa lievän ahdistuksen iskemään. Yksinäisyys on kurjaa. Se pelottaa ja surettaa. Näen unia entisistä poikaystävistä ja ihastuksista, ja hereillä koen jotain heiveröisiä takaumia lapsuudesta. Tulee jotain tunteita, jotka on liian tuttuja. Terapia pelottaa, että nyt sitten alkaa tulla jotain kamalaa. Pelottaa, ihan hirveästi, mutta se pelko ei ole minun vaan jonkun muun... Luulen, että pienen lapsen pelko on patoutunut, se on ollut käsittelemättömänä pitkään. Sen päälle on pitänyt rakentaa vahva kuori. 

Olen töllötellyt Greyn anatomiaa pari tuntia putkeen. Syönyt jotain mistä tuli paha olo. Tuleva sunnuntai masentaa. Ehkä valun tästä takaisin masennukseen, en vain masentuneisuuteen. Pitäisiköhän aloittaa mielialalääkkeet uudelleen? Haluaisin vain olla tyytyväinen ja onnellinen. Tai kokea edes olevani turvassa ja tietoinen siitä minne olen menossa.

Kunpa nukuttaisi. Voisinpa vain nukkua hyvin ja ilman heräämisiä tai outoja unia. Taidan kokeilla mennä vain pötköttämään sänkyyn. Ei vaan jaksa.

Onnen sirpaleita

Jep, täällä valvotaan. Klo 4 reikä reikä. Jossain kohtaa nuo rytmit taas repsahti tähän että uni ei tule ennen aamua ja päivät menee nukkuessa. Hetken ehdinkin jo nauttia iltarutiineista ja unesta jopa ennen puoltayötä. Nyt ei toisaalta ole mitään aamumenoja enää kuin satunnaisesti eli miksi en saisi valvoa oman rytmini mukaisesti. Tosin tiedän, että tämä ei ole hyväksi ja tällä menolla en ehtisi nähdä kavereitakaan.

Kuuntelin Leevi and the Leavingsia yksi päivä, ja jossain biisissä (Pohjois-Karjalassa?) lauletaan, että oman onneni sirpaleita säilytän. En nyt osaa pukea sanoiksi fiilistäni sen tarkemmin, mutta tuossa ajatuksessa on jotain haikeaa. Ajattelen kai itse, että minulla on mukanani sen vanha elämä, jonka sitten kuitenkin päätin rikkoa. En osaa luopua menneestä kokonaan, ja joskus saatan konkreettisestikin säilyttää jotain hajonnutta asiaa pitkään ennen kuin tajuan, että en saa tätä enää ehjäksi. 

Mikä saisi minut ehjäksi? Rakkaus? Terapia? Raha? Harrastus? Rakkautta on yritetty, terapiaa yritetty. Rahalla voisin ostaa itselleni kaikki kivat harrastukset ja terapiamuodot, mutta sitä on nyt vain perusmenoihin ja hieman hauskanpitoon. Ei tuhlattavaksi kuitenkaan. No mutta kuitenkin... tulee vain tunne, että olen tyhmä kun koitan enää mitään. En kestä arkea. En kestä vain tavallista, tylsää elämää. Joinain hetkinä taas se on äärimmäisen tyydyttävää, olla vaan ja tehdä jotain rutiininomaista. Tiskata. Äärimmäisen huono esimerkki, mutta pyykinpesy tai siivous ovat ihan kivoja juttuja. 

Olisi vain niin "helppoa" tuudittautua siihen, että on joku kohtalo. Se olisi ennalta määrätty, ja asiat vain menisi niin kuin menisi. Ei tarvitsisi uhrata aikaa ja energiaa sen ajatteluun, että mitä voisin itse tehdä.

Hei, nyt alkoi nukuttaa! Kone kiinni valot pois pää tyynyyn taju kankaalle. 

Kello käy

Taasko tiedossa uneton jakso? Kellojen siirto ei hirveästi auttanut asiaa, nyt sitten menee varmaan ilman nukahtamislääkkeitä lähemmäs kolmea. Olen ahkeroinut viimeiset tunnit koulutöiden parissa, vaikka tosiaan mitään erikoista ei ole sillä suunnalla edessä. Tentissä tai parissa voisi ja pitäisi myös käydä. 

Niskat ja hartiat on kyllä aika jumissa tällä hetkellä. Hampaita tulee purtua yhteen ihan huomaamatta. Näitä kivoja ongelmia minulla ei pitkään aikaan ole ollutkaan, mistähän lie kertovat. Pitäisi kai muistutella taas itselleen niitä rentoutumisen ja läsnäolon taitoja. Viime yönä onnistuin kyllä nukahtamaan sillä konstilla, että en antanut ajatusten lähteä harhailemaan ja liitelemään ties missä vaan sinnikkäästi vain palautin itseni aina takaisin tunnustelemaan kehon tuntemuksia. Niin uni voitti, paljon nopeammin kuin antamalla ajatuksen vaeltaa tapahtumissa, ihmisissä ja muistoissa. Tai haaveissa, niissä ehkä enemmän tällä hetkellä. Keho vain kiihtyy ja jää kierroksille ajatuksista.

Miksi omien ajatusten ja tuntemusten kanssa on niin vaikea olla? Miksi aisteja pitää turruttaa kaikella ylimääräisellä ja mielen viestejä sotkemalla? Kuten sillä, että yhtäaikaisesti pitää päällä TV:tä, soittaa musiikkia ja surffaa netissä. Itse teen usein niin, että laitan television auki koska sitten tulee kotoisampi olo kun on puhetta taustalla. Odotan myös kovasti joitain ohjelmia, mutta odotuksesta huolimatta en pysty keskittymään niihin sitten kun ne tulevat. Ehkä pitäisi välillä ihan tarkoituksella laittaa kaikki nämä hämäävät oheishärpäkkeet pois päältä, ja tunnustella että mitä sitä on yrittänyt piilotella sinne äänien, värien ja liikkeen maailmaan - miksi haluaa kyllästää aistinsa jollain ulkoapäin tulevalla? 

Joskus on toki päinvastoin, haluan olla hiljaisuudessa. Silloin mieli on yleensä levollinen tai surullinen. Voi mennä useita päiviä, jopa viikkoja etten kuuntele juuri musiikkia. Pystyn keskittymään paremmin, saatan seurata sarjoja (ilman jatkuvaa kanavasurffailua, joka on yksi oire levottomuudesta). Ehkä kyse tosiaan on siitä, että ennen kuin tietyt tuntemukset ja tunteet ehtivät tulla pintaan ja tietoisuuden tasolle, ehdin jo joistain vihjeistä vetäistä häiriötekijöitä ympärilleni - kätevää, sillä tavalla mielellä on koko ajan jotain puuhattavaa ja huomio kiinnittyneenä milloin mihinkin eikä tarvitse pohtia sisäisiä asioita. 

Lepoja rauhoittuminen tuntuvat välillä omituisilta etuoikeuksilta. Oma koti, josta olenkin kirjoittanut, on ihana asia ja mahdollisuus säädellä päivärytmiään on luksusta. Voin itse päättää milloin luen tenttiin ja milloin kirjoitan esseetä, menen lounaalle tai leffaan tai kävelylle tai kaverille. Asialle kuitenkin sokeutuu kun sitä tilannetta jatkuu vuosikaudet. Minun olisi hyvä alkaa pohtia ja havainnoida sitäkin tarkemmin. Elämä maistuu paljon paremmalle kuin ajattelee sitä mitä juuri silloin tekee ja yrittää nauttia siitä - vaikka yliopisto-opiskelijalle monesti tietyt vapaudet ovat itsestäänselviä, en itse haluaisi suhtautua niihin ylimielisesti. Päinvastoin, pitäisi olla nöyrä ja arvostaa sitä kuinka hyvin asiat ovat. Itsellänikin on oikeasti melkoisen hyvin pullat ja bagelsit uunissa vaikka vingunkin välillä. Eri päivät ovat erilaisia.

Tällainen elämä vain on hämmentävän... rauhallista ja seesteistä hetkittäin. Olen aiemmin postannut siitä, että nyt kotonani on rauhallista ja turvallista. Ehkä perusolettamukseni on aiemmin ollut jotain muuta, koska oikeastaan koko elämäni on perustunut ajatukselle uhrautumisesta ja itsensä vähättelystä. Nyt koen, että minulla on jonkinlainen merkitys ja valta elämässäni. Minä saan olla olemassa. Kukaan ihminen tai olento ei yksinkertaisesti ole toista ylempi ja korkeampiarvoinen sanomaan, että jotkut eivät saa olla. Minulla on oikeus olla onnellinen. Se on erikoista, se tuntuu erikoiselta. Se ei ole keneltäkään toiselta pois. Tätä asiaa olen pyöritellyt mielessäni pitkään, ja palaan siihen aina uudelleen.

Terapiassa harjoitellaan sitä, että voisin luottaa omiin tunteisiin. Etten pelkäisi niitä vaan oppisin tulemaan niiden kanssa toimeen ja ymmärtämään niitä. Luulen, että paljon pahaa jälkeä tulee sillä kun haluaa väistää niitä ensisijaisia tunteita. Niitä pelkää tai häpeää jotenkin, kokee ne asiattomiksi tai vääriksi. Tätä olen tehnyt parisuhteissa ja kaverisuhteissakin paljon, kun olen tuntenut jotain mitä en haluaisi: vastenmielisyyttä (jopa inhoa), kiukkua, hämmennystä, epämukavuutta. Olen koittanut selittää asiat jotenkin toisin ja peittää tunteet. Aina löytyy joku syy ja tapa viedä huomio pois ikävistä asioista. Ne voivat olla lyhyellä tähtäimellä ikäviä, mutta pitemmän päälle olisi parempi käsitellä asiat mielessään tai yhdessä jonkun muun ihmisen kanssa.

Tämä tunteiden vääristely on peräisin varmasti kotoa, mutta ei siitä nyt taas. En ole miettinyt lapsuusasioita hetkeen, ja se on ihan hyvä. Enää niissä ei tarvitse velloa joka päivä tai joka viikkokaan. Käsittelemättömät asiat tulevat mieleen sitten kun on oikea aika - tai mitenkä sen ajan oikeellisuutta mittaa, en tiedä. Mutta ehkä pitäisi vain opetella hyväksymään sitä, että antaa omille tunteille, muistoille ja kokemuksille tilaa silloin kun niitä tulee mieleen.

Jotenkin ärsyttää tuo terapeutti

Varmistelin Kelasta hakemukseni tilaa jokin aika sitten. Olin siinä luulossa, että terapeuttini on kirjoittanut sinne oman lausuntonsa, mutta sitä ei ollut. Olen hieman hämilläni, eikä tämä ole ensimmäinen kerta. 

Huomioni on kiinnittänyt pariin otteeseen hänen tapansa puhua lausuntojen kirjoittamisesta, että hän on juuri aloittamassa tai aikeissa kirjoittaa sitä, tai ei ole saanut ihan vielä valmiiksi, tekee ensi viikolla loppuun... Niiden lausuntojen laatiminen kuulostaa minun korvaani epämääräiseltä, eikä (valikoivasti) pedantti luonteeni oikein pidä siitä. 

Nyt sitten en tiedä mitä pitäisi ajatella tai tuntea; luotin siihen, että hän lähettää lausunnon, siinä ymmärryksessä olin. Odotinkin sitä, että hänen lausuntonsa tukisi tai jopa paikkaisi hieman "heikkoa" B-lausuntoa. Mutta nyt kun hän ei ole laittanut lausuntoa menemään, hakemus on vain lääkärin suppean todistuksen ja minun perustelujeni varassa. Eikä terapeutti ehkä ehdi lomansa vuoksi laatia lausuntoa ennen kuin asia on  jo ratkaistu!

Olen pettynyt ja suuttunut vaikka ne tunteet eivät pääsekään täysin esiin suojauksen alta. En uskalla tuntea kiukkua terapeuttia kohtaan, pitäisi olla vain rationaalinen ja käsitellä kypsän viileästi nämä "tunteet". Jotka ovat siis vain järjellisellä tasolla. Ehkä hetken päästä kykenen tuntemaan kiukkua. Minua myös pelottaa, koska raha-asiani ovat nyt täysin kiinni tuosta päätöksestä, voinko saada kuntoutusrahaa vai joudunko menemään sossuun. 

Työt eivät houkuttele, koska yritän nyt pinnistellä opintojeni eteen ja työt katkaisisivat taas kaiken. Työrupeaman jälkeen opintoihin palaaminen on aina vaikeaa ja kestää aikansa, koska joudun palautumaan työkuormituksesta. En sitä itse aina tiedosta vaan posmitan eteenpäin kunnes tulee stoppi - mitäs en osaa olla läsnä kehossani ja tuntemuksissani, en osaa lukea omaa vointiani ja arvioida jaksamistani.

Huolestuttaa kyllä todella, ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin mietin taas näitä raha-asioita vaikka tiedän, että asiat järjestyvät aikanaan. Nyt vain täytyy odottaa päätös ja tarvittaessa koittaa saada se terapeutin lausunto Kelaan. Sitten päätöksen saamisen jälkeen... niin, kaikki on kiinni siitä onko se päätös myönteinen vai kielteinen.

Vanha tekstin pätkä

Lueskelin joskus jonkin verran skeematerapiaan liittyvää kirjallisuutta, koska sieltä löytyi minuun kolahtavaa kuvailua epävakaasta persoonallisuudesta. Miksipä se ei koskisi myös muita ihmisiä, niitäkin joilla ei ole diagnoosia? Kai ihmisellä voi olla saman tyyppistä problematiikkaa ilman, että se kuitenkaan vaikuttaisi normaaliin elämään ja mielenterveyteen - diagnoosiin tarvitsee olla jo jotain suurempaa ongelmaa, joka haittaa arkielämää. Mutta onhan meitä monenlaista heilujaa täällä... Mutta ehkä pointti on kuitenkin se, että ongelmia syntyy silloin kun on selkeät erilliset moodit eikä ihminen ole kyennyt integroimaan eri puolia itsessään aikuiseksi persoonaksi. Löysin tässä erään vanhan keskeneräisen kirjoituksen, en tiedä olenko siitä jonkun version postannut. Teksti on varmaankin suoraa lainausta, oletettavasti Youngin Skeematerapia-kirjasta... Omaa ajatteluani siinä ei ole. Tunnistan kyllä tuosta tuon suojautujan moodin hyvin.

"Haavoittuneen tai hylätyn lapsen moodi kuvaa hyvin turvatonta, vaille jäänyttä ja tarvitsevaa puolta persoonallisuudessa. Tässä moodissa yksilö kaipaa  turvaa, lohdutusta ja hoivaa, mutta usein  hän  samanaikaisesti pelkää sitä.  Moodi  pitää sisällään myös traumamuistot,  joiden aktivoitumista henkilö yleensä pelkää. Hylätyksi tulemisen pelko voi joinakin hetkinä vaikuttaa psykoottistasoiselta. Tässä moodissa potilas voi vahingoittaa itseään vaimentaakseen tunteidensa intensiteettiä.  Hän  voikin viettää suurimman osan ajasta suojautujan moodissa välttyäkseen  kokemasta lapsimoodin tuskaa. Suojautuja näyttää ”normaalilta” muttei tunne mitään. Henkilö  käyttää psykologista (tunteiden poissulkeminen, ajattelun estäminen) ja konkreettista (kotiin jääminen, nukkuminen, puhumattomuus) vetäytymistä selviytymiskeinonaan, koska tunteminen ja ihmissuhteet tuntuvat  pelottavilta.  Tässä moodissa hän voi vahingoittaa itseään yrityksenä tuntea edes jotakin, sillä suojautujan moodin tyhjyys ja turtuneisuuskin  voivat  tuntua sietämättömiltä." 

Terapiataukoa olisi vielä viikko jäljellä. Olin helpottunut tauosta sen viimeisen kerran jälkeen, koska siellä tuli tosiaan se kummallinen fyysinen tunne - turtuminen ja pyörrytys. Ajattelin, että pääsen lepäämään hetkeksi terapiasta eikä tarvitse miettiä mitään katsekontakteja ja -yhteyksiä. Voi olla aika haipakkaa tuo viimeinen vuosi, jos uskallan olla kritisoimatta ja käskemättä itseäni - antaisi vain tulla sen mitä on tullakseen. Nyt se lähinnä pelottaa, että muistuu kaikkea ei niin kivaa mieleen.

Tällä viikolla ei olisi tiedossa sitten mitään. Joku luento, mutta ei muuta vakavaa. Aion nauttia olemisesta. Piste.