Nyt minä lähden

Olen pyörinyt tämän viikon kummallisissa tunnetiloissa. Välillä tunteet ovat olleet intensiivisiä ja voimakkaita, välillä taas latteampia ja huomaamattomia. Joka tapauksessa, nykyhetki on herättänyt taas menneisyyden "eloon", ja olen pohtinut mitä on jäänyt kesken ja elämättä. Nyt ymmärrän oikeasti, että ulkopuolisuuden ja häpeän tunne ovat olleet merkittäviä tunteita elämässäni ja estäneet osan normaalia kehitystä.

Muistin erään vanhan tuttuni, jonka kanssa kävin samaa lukiota, ja joka itse asiassa asuu nytkin samalla paikkakunnalla kanssani. Googletin hänet, ja tämän henkilön kautta muistiini alkoi virrata lukioaikaisia muistoja; ihmisiä ja tunteita. Minä olen dissosioinut käytännössä koko lukion ajan itseni pois sosiaalisista tilanteista, ainakin alkuajan kun en vielä tuntenut kaikkia uusia ihmisiä. Minä kestin sen esittämällä jotain roolia, ja pelkäsin aivan hirveästi vanhempia oppilaita ja tilanteita, joissa joutuisin nöyryytetyksi. Minä en kelvannut mihinkään, olin todella epävarma itsestäni. Häpesin itseäni paljon enkä osannut lukioaikana luoda ihmissuhteita. Minä olin masentunut, sulkeuduin huoneeseeni nukkumaan ja sitten... koulussa etäännyin itsestäni, tunteeni olivat jotenkin jäässä ja tarkkailin tilanteita jotenkin etäältä. Tai ehkä paremminkin en tunnistanut enää itseäni, kehoni oli vieras, samoin ääneni ja kaikki tapahtumat olivat epätodellisen tuntuisia. Oikeastaan moni asia oli jo yläasteella samalla tavalla, mutta ehkä lievempänä. Silloin minua koulukiusattiin.

Eli keskeiset kokemukset kouluajasta yläasteiässä ja sen jälkeen keskittyivät häpeään, itseinhoon ja jonkinasteiseen dissosiaatioon. Koska en pystynyt pakenemaan konkreettisesti, poistumaan koulusta ja tilanteista, pakenin pääni sisällä. Ja tätä olen soveltanut myöhemmissäkin elämänvaiheissa. En ole läsnä, oma itse ja tilanne ovat epätodellisia.

Myös kodin ilmapiiri on ollut minua mietityttävä asia. Olen tullut siihen lopputulokseen ihan myös järjellä ajatellen, että meillä on asiat olleet huonosti. Minä tiedän sen siitä, että olen täysin hukassa sen suhteen mitä haluan elämältäni ja parisuhteilta. Minä voin kiinnostua vain sellaisista ihmisistä, jotka ovat saavuttamattomia. Minä haaveilen onnellisesta parisuhteesta ja ehkä perheestäkin, mutta silti niiden toteuttaminen tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vastenmieliseltä. Aina jos teenkin aloitteen siihen suuntaan, että olen jonkun kanssa vakavasti, niin alan heti jotenkin dissosioimaan. Elän etäällä omasta elämästäni.

Olen elänyt itse etäällä perheestäni. Emme ole tehneet arjessa juuri mitään yhdessä. Minä olen elänyt omassa huoneessani. Minä en tiedä mitä rakastava parisuhde on. Itken ikävääni eksäni perään, jota rakastin. No, rakastan. Mutta tunteet ovat enemmän kaverillisia. Mutta jälleen olen siinä tilanteessa, että etäällä ollessa haluaisin olla yhteydessä, tai jotain. Mutta kun olen lähellä, en tunne sitä tunnetta. Enkä enää tiedä missä on vika, tunteissani vai menneisyydessäni enkä pysty tuntemaan mitä oikeasti tuntisin. Sabotoinko omat tunteeni jottei minun tarvitse kiintyä läheisesti, eikä muuttaa yhteen ja perustaa perhettä? En koe ansaitsevani niitä, minä en ole tasavertainen ihminen ja kumppani kenellekään. Kukaan ei voi haluta olla minun kanssani, ja jos haluaa niin se ei vain tunne minua.

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on jälleen ollut mielenpäällä. Erityisesti tuosta vanhempien suhteesta olen löytänyt paljon märehtimisen aihetta viime viikkoina. En osaa täsmällisemmin selittää asiaa, mutta jollain tapaa heidän välinsä ja kodin ilmapiiri ovat vaikuttaneet voimakkaasti minun kehitykseeni ja tulkintaani itsestä, suhteista ja perheestä. Minulla ei ole uskoa perheeseen, minulle tärkeät ihmiset saattavat menettää yhtäkkiä merkityksensä ja koen itseni vieraaksi. Minä olen kai ollut riippakivi, ehkäpä olen syntyny väärään aikaan, liian myöhään mutta silti liian... väärään aikaan. Ehkäpä vanhempani olisivat olleet eroamassa, ja olisivatkin halunneet erota, mutta kun minä satuin pullahtamaan maailmaan.

Ymmärrän nyt oikeasti, että minulla on käsittelemättömiä asioita koko elämäni varrelta. Olen jämähtänyt vaiheeseen, jossa tarvitsisin jonkun joka kannattelee etäältä minua sen sijaan että voisin siirtyä läheiseen ja aikuiseen suhteeseen. Tämä on... sekasotkua.

Pitää raapustaa asioita ylös ennen seuraavaa terapiaa. Koska olen tottunut selittelemään asiat parhainpäin ja unohtamaan ne sitten, voi olla että menetän nämä oivallukset heti seuraavassa hetkessä... Tuntuu, että pari vuotta terapiaa on mennyt vain johonkin mitä en edes tavoita. Mutta nyt on pakko lähteä tutkimaan noita asioita menneisyydessä, koska ne vaikuttavat niin voimakkaasti. Joku matka sinne on pakko tehdä.