Ruoka on olennaisinta kaikessa

Minulla on harvinaisen kova pää sillä tavoin, etten tahdo millään muistaa miten tärkeää on syödä säännöllisesti ja hyvin. Voin silloin paljon paremmin myös henkisesti. Aloin tänään asetella rytmejä uomiinsa, ja koitin pitää kiinni ruoka-ajoista. Ihan täsmällisesti en pystynyt syömään, mutta tarpeeksi selkeästi kuitenkin. Se tuo turvaa. Sallin itselleni kello seitsemän iltapalaksi jäätelöä, mutta ajattelin että aluksi koitan järkeistää rytmini selkeäksi, sen jälkeen alan syynätä laatua. En tietenkään mätä pizzaa ja hampurilaisia ruoaksi, vaan ihan oikeaa ruokaa, mutta yksi herkku päivässä ei ole mielestäni turmioksi tässä kohtaa. Jos heittäytyisin täysin "pupunruoalle" samaan aikaan kun yritän löytää rytmejä, tulisin hulluksi. Yksi iso asia kerrallaan. Ja tiedän, että minusta on siihen, koska olen pitkään noudattanut kohtalaisen terveellistä ruokavaliota, ei sokeria, ei vehnää, huonoja rasvoja, tai mitään herkkuja oikeastaan ollenkaan. Ja olo oli hyvä, todella voimaantunut. Tiedän pystyväni siihen, ja nyt minulla on taas aikaa ja voimaa paneutua asiaan. Olen luottavainen ja tyytyväinen. (En usko, että tämä ajatteluni olisi itsepetosta; että palkitsisin itseni jotenkin kerran päivässä herkulla sen varjolla kun koitan rakentaa rutiinia syömiseen. Tiedostan eron sen suhteen milloin on itsepetosta ja milloin tarvitsen vain hellempää kättä jotta pääsen eteenpäin. Tämä on jälkimmäistä.)

Vielä on pohdittava sitä onko viisi vai kuusi ateriaa järkevämpi. Ajankäytöllisesti olisin tyytyväinen viiteen kertaan, koska kuudesta tulee sellainen olo että olen koko ajan syömässä enkä ehdi muuta tehdä. Pyrin aiemmin työpäivinä syömään klo 7, 11, 15, 19 ja 22. Noin neljän tunnin väli on minulle ehkä parempi, sillä kun yritin syödä kolmen tunnin välein meinasin raivostua siihen jatkuvaan mussuttamiseen. Täsmäsyöminen ja rutiini tuo turvaa, kuten jo mainitsin. Ensinnäkin se saa minut ajattelemaan ruokaa sekä nautintona että polttoaineena. Minulla on samalla lupa että velvollisuus syödä, siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa. Kun rytmit ovat mitä sattuu eikä oikein tiedä syökö huvikseen tai nälkäänsä, sitä syömisen oikeutusta tulee myös kyseenalaistaneeksi. 

Tällä hetkellä olen jopa onnellinen. Kotona on rauhallista, on tulossa mukava viikko, sain lomarahat. Aion panostaa johonkin hemmotteluhoitoon, käytän huomisen sellaisen etsimiseen. Sen lisäksi alan koota hiljalleen syksyn opintojani kasaan, se tulee olemaan oma juttunsa, mutta päivä kerrallaan. 

Tässä moodissa olen onnellisimmillani. Koen keveyttä, läsnäoloa, toiveikkuutta, hyväksyntää. On hyvä vain olla. Nautin siitä kun koti on puhdas ja rauhallinen. Vain minua varten. 

(Menin ilmoittautumaan sellaiselle kurssille. Minun täytyy siis mennä säännöllisesti koko syksyn pieneen luokkahuoneeseen vieraiden ihmisten kanssa ja vuorovaikuttaa. Koko homma alkoi todella lupaavasti, sössin ilmoittautumistietojen kanssa niin, että minulla ei ole tulostettuna tarvittavaa todistusta osallistumisestani, vaikka kurssin maksoinkin, ja joudun nyt soittamaan työväenopistolle. Sekin jännittää, mutta aivan sama - olen tämän päivän uroteon tehnyt. Eikä edes sattunut. )

Minä selviän mistä vain

Menneisyys on takanani jossain taivaanrannassa, se ei tavoita minua. Päinvastoin, se loittonee. Minun lisäkseni kukaan nykyhetken tärkeistä ihmisistä ei tiedä mitä siellä on tapahtunut, vain minä itse voin sen heille halutessani kertoa. Kukaan ei tiedä, kukaan ei näe menneisyyteen. Siispä olen vain tässä ja nyt. Ja minä selviän siitä. Minä pärjään vaikka menettäminen sattuu, sillä oikeastaan vain tulevaisuuden ajattelu saa sen sattumaan. Jos olen vain, ei satu. 

En haluaisi enää hokea itselleni olevani vahva, jos en sitä ole. Selviän silti, olematta vahva. 

Täällä ollaan

Hereillä klo neljä. Tiesin tämän kyllä jo kun asettauduin nukkumaan pari tuntia sitten. Nukuin pitkällisen odottelun jälkeen pinnallisesti ehkä kolme varttia kun havahduin tuttuihin kauhukuviin siitä kuinka asunnossani, tuossa sängyn vieressä seisoo joku. Mies. Tällä kertaa sain todellisuudesta otteen nopeasti, ehkä sen vuoksi etten ollut nukkunut syvää unta, eikä minun tarvinnut kokea sitä halvaannuttavaa pelon ja uhkan tunnetta kuin mitä yleensä niissä tilanteissa. Koko sen ajan mitä olen asunut yksin olen kokenut näitä kammottavia painajaisia, ainoastaan silloin kun olen asunut jonkun kanssa tämä kurja ilmiö ei ole ollut aktiivisena. En tiedä mistä se johtuu, en yleensä näe herkästi painajaisiakaan, tämä on oikeastaan ainoa muoto siitä, enkä uskoakseni silloinkaan (ehkä) näe unta aiheesta, havahdun kesken minkä tahansa unen siihen pelkotilaan.

Työt stressaavat. Ovat stressanneet jo useita viikkoja. Tekisi mieli sanoa, että minulla on liikaa töitä, mutta se ei pidä paikkaansa. En osaa vain organisoida niitä, enkä tee niitä tarpeeksi ahkerasti. En myöskään osaa rajata tehtäviäni, koska kilttinä miellyttäjänä pelkään mitä siitä seuraisi. En vain pysty. Eli ehkä minulla on liikaa töitä jossain mielessä. Pieni 8-vuotiaani herää sisimmässäni ja koittaa hoitaa hommat, mutta se hätääntyy koska ei aina hahmota kaikkea tarvittavaa (miten se voisikaan, kun minäkin olen välillä aivan pihalla) ja sitten nousee valtava häpeä siitä kuinka se on ylitarmokas ja pikkuvanha. Yrittää esittää enempää, suurempaa ja parempaa kuin onkaan. Jostain syystä se hävettää minua sanoinkuvaamattomalla tavalla. Minua hävettää jos teen virhearvioita enkä osaa. Pelkään, että joku suuttuu, turhautuu ja ivaa kun en selviydy.

Syksy tulee. Olen yksin. Ei se haittaa. En jaksaisikaan nyt mitään. Joku sanoi että pitää osata rakastaa ensin itseään ennen kuin voi rakastaa toista. Tavallaan totta. En ole rakastanut itseäni kovinkaan paljon kesän aikana. Tapasin ihmisen, joka säikäytti minut tunkeutumalla kuoreni läpi ja sen alle, enkä tiennyt mitä tehdä. Hädissäni tein sen mikä tuntui luontevimmalta eli pakenin. En halunnut viettää aikaani tässä maailmassa vaan mieluummin jossain ulottumattomissa. Se onnistui kunhan välttelin kaikkea mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen ja tunteisiin. Siitämseurasi syömistä, tietokoneellaoloa, syömistä, pelaamista, vielä lisää netissä aikaa. Lopetan rutiinit kuin seinään. Toivon tämän ihmisen poistuvan, jotta saan rauhan huolehtia taas itsestäni. En muista milloin olisin edellisen kerran syönyt edes yhtä päivää asianmukaisesti. Myönnän, että minulla on ongelma syömisen kanssa, suurikin ongelma. Tunne-elämän ongelmat heijastuvat välittömästi suhteessani ruokaan, menetän otteeni siihen. Tiedän, että rutiinit ovat minulle hyväksi, nyt en vain jaksa noudattaa niitä. Tämä unettomuuskin liittyy tähän kokonaisuuteen. 

Silti jaksan toivoa syksyltä enemmän. Otan sen aidon positiivisesti vastaan. Enää en pelkää sitä, en masentumista. Saan olla luvan kanssa sisäänpäin kääntynyt epäsosiaalinen ja säälittävä ihmisraunio. Pyhitän tämän syksyn itselleni ja opinnoilleni. Tuntuu pahalle, mutta samaan aikaan hyvälle. Pahalta tuntuu siksi, että elämäni on aivan päinvastaista kuin olin joskus toivonut ja ajatellut, mutta hyväksi se kääntyy ehkä siinä mielessä, että ehkä tämä on kuitenkin enemmän aitoa minua, eikä suinkaan sitä aiempaa valeminääni. Minä en jaksa teeskennellä, minä en jaksa kiinnostua. Minä haluan vain olla.

Sulkeudu, käperry itseesi

Joku minussa mietti kuinka raukkamaista minulta on edelleen vedota lapsuuteeni mitä tulee tämän hetkisiin ongelmiini. Onko minulla edes ongelmia? Ei, koska ei ole sellaisia ihmissuhteita joissa ne tulisivat esille. Kartan ihmisiä, koska selitän itselleni tarinaa traumatisoivasta menneisyydestä ja se tarina antaa tekosyyn tälle välttämiskäyttäytymiselle.


Minä olen kiinnittynyt siihen tarinaan. Yhtälailla se tarina tai toinen tarina sen rinnalla voisi olla, että olen geneettisesti vierastilanteita välttelevä yksilö, joka reagoi ensisijaisesti pelolla uuteen ja tuntemattomaan. Sen vuoksi stressistä aiheutuu dissosiaatiota. Jotain normaalia siis. Tarinaan voisi sisältyä erilaisia merkityksenantoja myös herkkyydelle, erityisherkkyydelle.


En tiedä mitä haluaisin tässä postauksessa käsitellä. Sosiaalisuuden ja erityisherkkyyden aikaansaamaa ristiriitaa vai sitä, että olen sekaisin kaikesta. Että en saa kiinni todellisuudesta. Onko todellisuutta, tai oikeastaan yhtä hyvin voisi kysyä vain että kuinka monta rinnakkaistodellisuutta on. Dissosiaatio, jos nyt sitä sanaa haluan käyttää, on kuin päihtymys. Tässä tilassa voisin tehdä mitä vain. Mitä vain. Minä olen erillinen kehostani. Tunnistan kehoni, se on tuttu, mutta samalla tavalla tuttu kuin veljeni tuossa vieressä. Sillä mitä pääni sisällä ja mielessäni tapahtuu, ei ole linkkiä kehoon.


Ehkä tiedän mistä tämä nyt johtuu. Katsoin hetken Blockfesteja kun tv sattui olemaan auki. Valtavat ihmismassat fiilistelemässä ja pitämässä hauskaa. Paljon nuorisoa. Omaa ainutkertaista elämäänsä eläviä ihmisiä, bailaamassa ja nauttimassa, välittämättä niistä muista siinä ympärillä. Minä humpsahdin menneisyyteen. Siihen miten dissosioimalla suojasin itseäni ihmisjoukoissa, ensin herätyskokouksissa, sitten koulussa ja lopulta joka paikassa. Ihmiset vain vaikuttavat minuun niin. Olipa siinä jotain geneettistä taustaa tai ei. Mutta näin pieni asia laukaisi tämä olon.


Pitäisikö näiden pirstaleiden antaa elää omaa elämäänsä, vai olisiko syytä koittaa löytää itsestään se "pääpersoona", joka johtaa? Minulla on se, tiedän oikeastaan 90 % ajasta kuka olen ja millainen olen. Mutta kaksi merkittävintä asiaa, jotka saavat minut raiteiltaan ovat ihmiset ja ihastuminen. Eli vuorovaikutus ja kiintyminen. Helvetti. Voi helvetti. Ne asiat, joita ilman elämä on silti tuskaa.

Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Ei vain etene

En saa sanottua terapiassa mitä haluan. Kotona istun illat pohtimassa kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta terapiaan saakka en saa niitä saatettua. Sitten siellä pohditaan syömisiäni ja rytmejäni ja onko univajetta. Totta vitussa kaikki vaikuttaa, mutta haluaisin puhua muustakin kuin säästä. Tämä ei auta nyt mitään. 

Nyt on pakko. Herätys. Todella pakko tehdä jotain. Ihan hanurista tämä. 

En tunnista itseäni peilistä. Tiedän kuvajaisen olevan minä, mutta se ei tunnu tutulta. En hahmota minkä kokoinen olen. Olen mielestäni pienempi kuin olen. En vain tunne kehoani. 

En pelkää tätä tunnetta, koska se on epätodellinen. Siinä ei ole mitään pelättävää. Tässä sumussa olen ollut vuosia. Ehkä kaikki on lähtenyt liikkeelle jo murrosiässä, koska en muista siitä mitään. 

Epätodellisuuden todellisuus iski päälle koska puhuin sellaisen ihmisen kanssa. Sellainen ihminen laukaisee kaiken vaikka uskottelen että ei laukaise. Sellainen ihminen saa minut johonkin yli- ja alivireyteen samanaikaisesti. En kestä olla hänen lähellään, mutta silti haluan luokse. Havainnoin häntä väärin, tänään tajusin hänen olevan muistikuvissani jotenkin paljon kookkaampi kuin mitä hän todellisuudessa on. Hän on oikeasti aika pieni. Kuvani hänestä vääristyy. En pysty kertomaan hänestä enempää koska en pysty. Hän on minulle jotain hyvin paljon, mutta silti ei mitään. Hän on elämässäni tietyn ajan kunnes jatkan loppuelämäni ilman häntä. Hän muistuttaa minua siitä mitä on kaipaus.

Arki normalisoituu

Nyt periaatteessa moni asia on paremmin kuin vielä viime viikolla. Olen yrittänyt levätä ja harrastaa itsehavainnointia. Olen purkanut tuntojani kirjoittamalla auki ne pelot, jotka tällä hetkellä lamaavat ja saavat defenssirumban pyörimään. Mitä vähemmän energiaa, sitä herkemmin lankeaa tuttuun ja totuttuun.

Töissä on kiire. Aivan jumalaton härdelli. Siksi yritän juoda kahvini rauhassa ja vetäytyä edes pieniksi hetkiksi olemaan hiljaisuudessa ja yksin. Tarvitsen taukoja. Usein. Jatkuva sosiaalisuus ja saatavillaolo stressaa, vaikka nautin yhteisöllisyydestä. Eikö ole kummallista, koska samaan aikaan uuvun ja inhoan ryhmiä? Jotenkin minulle on kuitenkin valaistunut se, että yritän haalia kasaan jotain sellaista mitä en ole saanut. Juuri sitä yhteisöllisyyttä. Olen ollut niin monesta ulkopuolella.

Ajatukseni eivät nyt jäsenny kirjoittaakseni enempää. Lähden ihmettelemään miksi uni ei tule vaikka nukuin viime yönä vain neljä tuntia. Nukkuminen on edelleen se heikko kohta. En tiedä millä sen korjaan. 

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Voi kamala. Aloitin jokasyksyisen sosiaalisten tilanteiden altistusharjoitteeni. Pähkäilen menenkö jollekin työväenopiston kurssille tai muuhun ryhmäharrastukseen. Tämä projekti on agendalla joka syksy. Näihin ryhmätoimintoihin liittyy minulla valtavat pelot ja tunnelataukset. Minulla on niistä kammottavia kokemuksia, luonnollisesti yliopiston massaluennot ja vieraat ihmiset ovat lisänneet katastrofin sävytteisiä tuntemuksia.

Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.

Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en  pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.

Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.

Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.

Itsensä häpeämisestä

On se kummallista miten en saa kiinni itsestäni. Olen ollut ihan täysin ylikierroksilla suurimman osan viikkoa. Ja silloin en tavoita itseäni, ja koen tämän oireilun olevan dissosiaatiota. Ehkä olen joskus joutunut häpeämään omaa spontaania ja äänekästä reagointiani, ja häpeä saa edelleen aikaan dissosiaation. Häpeän lisäksi se voi olla myös epämääräinen tunne takautumasta lapsuuteen. Tietyssä tunnetilassa (ylikierrokset, hössöttäminen, holtiton nauraminen, vitsailu, kikattaminen, muutoinkin motorinen levottomuus) on jotain tuttua lapsuudesta, miten olin vilkas ja saatoin olla tästä syystä aikuisten huomion kohteena. Minuun saatettiin suhtautua vähättelevästi, torjuvasti tai huvittuneesti. Jotain kamalan läpitunkevaa siinä tuntemuksessa ja kokemuksessa kuitenkin on... Sillä nyt kun mietin missä tilanteissa reagoin tuolla tavoin, niin se on silloin kun koitan peitellä jotain. Yritän päästä pakoon jotain pohjimmiltaan epämukavaa tunnetta. Tällä viikolla olen koittanut paeta tunteita, kyllä. Ja tietynlainen liikkeelläolo auttaa välttelemään omia syvimpiä tuntojaan, kaiken alkulähdettä. Kyllä minä sen tiedän, minä välttelen hylätyksitulemisen ja merkityksettömyyden tunnetta.

Yksi pointti vielä. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, mutta minusta tuntuu että se aikuisten kuvaama tomera tyttönen joka lapsuudessa olen "ollut", on ollut jonkinlainen kuori. Olen käyttäytynyt kuten aikuiset ovat olettaneet. He ovat havainneet minussa tietynlaisia piirteitä, joita ihan varmasti minussa on, ja puhuneet minusta tietyllä tavalla, alkaneet puheessansa rakentaa minulle ihan omaa ekolokeroani jossa elää. Ja siitä eroon pääseminen on ollut vaikeaa. Siihen lokeroimiseen on liittynyt myös aikuisten "oikeus" torjua ja mitätöidä minun sanomani ja kokemukseni, koska hehän ovat "tienneet" paremmin millainen olen.

Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta, puhun vain joistain hailakoista muistoista. En tiedä ovatko ne totta, en tiedä keksinkö vain tilkkeitä aukkoiseen tarinaani. En todella tiedä. Minä en osaa sanoa kuinka paikkansa pitäviä nämä tarinani ovat. Jotenkin minä haluaisin ajatella, että tällainen tarina minulla on. Mutta en tiedä onko se totta. Totuudella tarkoitan sitä, että tulkintani ja kokemukseni olisi totta minulle. Mutta ne tuntuvat epätosilta, epätodellisilta. En jaksa enkä uskalla tuntea niitä tapahtumia. Ehkä pelkään ettei mikään ole totta. Etten minäkään ole totta.

Kiteytymät

Valeminä. Dissosiaatio. Vieraantuminen. Kuori. Tunnottomuus. 

Minä tunnistan ne hetket kun humpsahdan johonkin vieraalta tuntuvaan moodiin. Johonkin mikä on huono. Jumala vainoaa minua taas. Ei, ei jumala. Ne minua lapsena traumatisoineet kipeät, vinoutuneet ihmiset, jotka tuomitsivat minutkin pahaksi. Nyt vasta tajuan, että minä imin sen itseeni, minä yritin miellyttää mutten koskaan onnistunut. Minä en koskaan onnistunut saamaan täydellistä isän rakkautta, hän oli lopulta saavuttamattomissa, siinä uskossansa. Siispä koitin olla uskovainen. En minä ollut. Mutta edelleen elän rajoittunutta elämää osaksi sen vuoksi, että pelkään muiden arvostelua ja omaa kelpaamattomuuttani.

Niin se vain menee.