Parisuhteiden päättymisistä

Ilta on ehtinyt jo pitkälle, juuri sain muutaman mieltäni vaivanneen asian päätökseen. Nyt näyttää siltä, että ex-poikaystäväni ja minä voisimme olla hyvissä väleissä tulevaisuudessa. Olisin siitä todella todella iloinen!

Eräs vaikea asia muutaman vuoden takaa liittyy vanhempieni avioeroon. Ero oli kaikinpuolin likainen ja katkera, ja siinä valjastettiin kyllä kaikki mahdolliset ihmiset mukaan toisen osapuolen mollaamiseen. Meille lapsille kerrottiin aina se oma versio tapahtuneesta, ja juuri kun oli kyennyt uskomaan yhden tarinan, kuulikin sitten toisen version. Siinä sitten kuljettiin kahden kodin väliä sovittelemassa, tulkkaamassa ja tulkitsemassa toisen sanomisia ja tekemisiä: "Mutta oletko ajatellut, että ehkä se tarkoittikin asian näin?".

Yksi minua eniten etova ja raivostuttava asia lapsiperheen vanhempien erossa on se, että kun puolisot ovat päässeet eroon toisistaan, he alkavat ajatella kumpikin vain itseään. Molemmat osapuolet syyttelevät toisiaan, ja lapset ovat siinä jossain välissä. Ymmärrän sen, että entiset puolisot voivat inhota toisiaan, mutta toisen totaalinen leimaamimen huonoksi ja pahaksi  on vain oikeutus omalle vihalle, jolloin myös oman edun tavoittelu eroprosessissa on oikeutetumpaa. Suutuspäissään on helpompi esittää vaatimuksia lasten ja omaisuuden suhteen, eikä tarvitse itse surra miten se toinen saa ne hoidettua. Mutta lapsetpa kokevat sen. Helpompi se on aikuisten olla tunteeton ja vihata entistä puolisoa, kun hänen kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä, mutta lapset ovat osa molempien elämää. Lapsiin vaikuttavat suoraan ne vaikeudet, mitä ex-puolisot toisilleen järjestävät. Helppoa se on vaikkapa esittää eräpäiviä ositussummille, ja hykerrellä odotellessa, mutta lapsia siinä ei ajatella yhtään. Lapset menevät kun kulkevat vanhempien kodin väliä, he saavat osansa vanhempien riitelyistä molemmpissa paikoissa.

Olipa negatiivista. Tässä oli kuitenkin jonkin verran kärjistystä. Huom. jonkin verran :)

Lääkärin kanssa keskustelua ja lääkkeitä

Kävin oikein ihanan naislääkärin luona tänään. Oli helppo jutella hänelle viimeaikaisista tapahtumista, koska hän vaikutti olevan aidosti kiinnostunut ja kiireetön siinä tilanteessa. Sain reseptin rauhoittaviin lääkkeisiin, ja se helpotti jo ihan ajatuksenakin.

Niin. Osasin kertoa hänelle paljon paremmin taustastani, voinnnistani ja oireista kuin mitä esimerkiksi osasin psykologille kertoa terapiassa. (Lyhytterapiani on nyt lopuillaan 9 kertaa 10:stä takana). Terapiassa olen puhunut lapsuudenaikaisista tapahtumista, suhteistani läheisiini, nyt jo päättyneistä seurustelusuhteistani. Taisin viimein tänään ymmärtää jotain merkittävää omasta oireilustani, ja ne oivallukset tulivat tämän lääkärin kanssa käydystä keskustelusta.

Ehkä pohdin näitä asioita kuitenkin myöhemmin. Olen nyt Opamox-pilleripurkin onnellinen omistaja, ja tarvittaessa lääke auttaa minua selviytymään kehon reaktioiden kanssa, rentoutumaan ja nukkumaan silloin jos tunnen etten siihen muutoin kykene. Lääkkeet eivät ole aina joka tilanteessa hyväksi, mutta ei se lääkkeettömyyskään saa olla itseisarvo. Näistä lääkitystä vai ei- jutuista onkin paljon pohdittavaa, mutta jääköön se toiseen kertaan.

Blogini syntymän kunniaksi pohdintaa avunhakemisesta ja sen vaikeudesta

Tämän blogin luominen ja muokkaaminen on ollut mielenkiintoista ja jännittävää. Mietin pitkään onko mitään järkeä alkaa pitää tällaista, koska maailma pursuaa ns. turhia tekstejä. Tulin sitten siihen lopputulokseen, että ehkä julkinen "päiväkirja" helpottaisi oloani, kun saisin - vaikkakin tunnistamattomana -  jakaa ajatuksiani ja tunteitani toisille ihmisille. Tämä varmaan on hyvin yleinen syy julkisen blogin pitämiselle. Tai tiedä häntä...

Blogi tuntuu myös melko luonnolliselta tavalta purkaa tuntoja, koska pidän kirjoittamisesta. Toisekseen en koskaan puhu tosielämässä omista todellisista tunteistani kenellekään. Näin on jatkunut vuosia. Eilen pohdin asiaa, kun kävin terveydenhoitajan vastaanotolla, ja hän myötätuntoisesti kuunteli "tilitystäni" siitä, miten en uskalla luottaa ihmisiin, en paljasta todellisia ajatuksiani ja minääni edes lähimmäisilleni. Minulla on aina suojaus päällä.

Se miksi sinne terkan vastaanotolle menin, juontaa juurensa toissapäiväiseen. Jouduin käymään silloin päivystyksessä hakemassa - ensimmäistä kertaa elämässäni - rauhoittavia lääkkeitä ahdistuksen vuoksi. Jätetyksi tuleminen kirpaisi jälleen niin pahasti, etten halunnut kokea enää samaa tuskaa erorulianssin vuoksi. Itkin päivystävälle lääkärille pahaa oloa, ja yritin selittää sekoamisen pelkoani. Ei minulla vain ole sellaisia ystäviä, joihin voisin tukeutua tällaisessa tilanteessa, ja vaikka olisikin eivät he voisi rauhoittaa minua. Halusin vain saada kehon ahdistusreaktiot loppumaan.

Olen vuosia sitten kokenut vastaavanlaisen tapahtuman, jossa seurustelusuhteen päättyminen otti niin koville, että tunsin eläväni sekoamisen rajamailla yli puoli vuotta. Jotenkin aavistin, että voisin joutua nyt samanlaiseen kierteeseen, joten toivoin saavani jotain rauhoittavaa voidakseni nukkua. En kestä enää ikinä niitä hirveitä pelkotiloja, joissa tunnen hajoavani palasiksi ja tippuvani jonnekin pimeään, pohjattomaan kuiluun.

Avun hakeminen on joskus vaikeaa ja saattaa aiheuttaa ristiriitaisia tunteita. Itsekin pohdin vuosia olenko "tarpeeksi" huonossa kunnossa ottaakseni yhteyttä mielenterveystoimistoon. Ajattelin, että veisin paikan sellaiselta joka tarvitsisi sitä ehkä paljon enemmän kuin minä. Toisekseen vointini ja oireeni ovat olleet niin vaihtelevan jaksottaisia ja epämääräisiä, etten tiennyt osaisinko koskaan ilmaista avuntarvettani uskottavasti. Tilanteeni akutisoitui kuitenkin keväällä, ja päätin että nyt saa riittää nämä vuosikymmenen ajan jatkuneet tunteet ahdistuksesta peloista masentuneisuudesta turtumuksesta ja yksinäisyydestä. Perustelin asiaa myös sillä, että opintoni eivät etene (fakta) enkä pysty koskaan työskentelemään auttamisammatissa ellen selvitä ensin omia asioitani ja ongelmiani.

Kuinka pitkään ihminen voikin jaksaa esittää rooleja ja suorittaa elämää, vaikka hänestä on vain kuoret jäljellä? Sisällä ei ole mitään mikä antaisi mielekkyyttä elämään. En mielestäni tavoittele taivaita, sillä elämäänhän kuuluvat kipu ja suru, arkisuus, mutta jos menettää ilon ja uskon että niistäkin voi selvitä... silloin on pahasti asiat.