Mistä saisi kiinni

Ihan paskaa on se, että fiilikseni vaihtelevat näin paljon. En ole edelleenkään mikään pirteyden ruumiillistuma ja olen vieläkin kiukkuinen terapeutille, en ole ehkä ajatellut asiaa tänään niin paljon kuin muutoin tällä viikolla. Mutta kun en saa otetta niistä tunteista mitä olen käynyt läpi, ja se tarkoittaa vähän niin kuin sitä, että niitä ei ole edes ollut ja minä tarvitsen sen tunteen, sen olotilan jotta voin käydä asioita läpi.

Noh, minä saan rauhan terapiatauon ajaksi. Olen nyt jotenkin vain vakaasti päättänyt, että terapeutti ei ymmärrä minua ja minua ärsyttää sekin kun minusta tuntuu niin kuin hän aliarvioisi minua. Se, että hän ei kerro mitä ajattelee minusta ja ongelmistani on ehkä hoidollisesti viisasta, koska järkeistän ja ulkoistan kaiken ja käytän tietoa väärin. Jos hän alkaisi analysoida kanssani asioita väärällä tavalla, kuin olisin hänen kollegansa tai yhdenvertainen, menisi hoito varmasti metsään. Mutta jostain syystä, jostain täysin mystisestä ja käsittämättömästä syystä en saa rauhaa jos/kun tiedän, että tuo toinen ihminen voi ajatella minusta mitä vain. Se voi vain esittää. Osaan itse esittää hyvin. Minä aistin nämä asiat, ja vaikkapa parisuhteissa olen aina viimeiseen saakka piinannut poikaystäviä jos olen kokenut, että heillä on joitain ajatuksia joita he eivät ole kertoneet. Niitä ajatuksia on ja saa olla kaikilla, mutta minulla joku ongelma sen suhteen.

Tulen epävarmaksi ja pelokkaaksi kun mietin toisen ihmisen päänsisäistä elämää. Se on uhka ja toisen mielenliikkeet voivat olla arvaamattomia. En tiedä miksi näin, voiko vanhemman arvaamattomuus olla ainoa (kun se kerran on niin ilmiselvä) syy? Voiko kyse olla jostain varhaisemmasta ongelmasta kuin leikki- ja kouluikäisen raivoavasta äidistä? Ehkä jo vauvavaiheessa äiti on ollut jotenkin omituinen, ehkä hänellä on ollut ikäviä ajatusia minuun liittyen, ehkä hän on käsitellyt minua huonosti. Hoitanut hyvin, mutta pitänyt huonosti. Ajatellut ikäviä asioita hoitaessaan minua. 

Tulipa vain mieleen kun olen nähnyt videonauhaa miten äiti hoitaa vauvaa. Siinä hän kyllä on aurinkoinen, aidon iloisen ja hymyilevän oloinen, pirteä ja lempeä, hellä. Kaikkea mitä äiti voi olla. No kiva juttu. Ja sitten tuli mieleen miten eräs tuttavani hoiti vauvaansa: tunnollisesti ja huolella, jutteli niitä mitä vauvalle jutellaan. Mutta aika tunteettomasti. Äänessä ei ollut sitä iloa kun vauva oli iloinen, ei surua kun vauva oli surullinen, ei myötäelämistä ja aitoa peilaamista. Toisaalta, hän on aina reaktioiltaan aika... laimea. Ei mitenkään eläväinen, vilkas ja vahvasti tunteita osoittava. Ehkä hänellä oli myös synnytyksenjälkeistä masennusta, en ole varma. En tiedä miten nämä liittyvät nyt toisiinsa. Sen uskon, että on varmasti vaikea olla äiti. 

On vaikea olla edes hitusen täysjärkinen ihminen. Joku muu joka tunnistaa itsensä tästä; miten kahelilta joskus tuntuu kun ymmärtää ymmärtävänsä elämästä jotain ja elävänsä aikuisen elämää - elämässä ei oikeasti ole edes järkeä.

Järki. Tunteet. Minä huomaan... tai haluaisin tulkita sen niin, että erään ihmisen puheessa minulle on lämpöä ja välittämistä. Hieman liikaa. Toivon sitä. Toisaalta en toivo. Sen puheeksi ottaminen olisi kiusallista ja ehkä myös tuhoisaa. Liian monen elämälle. Ja minä tiedän: minä en voita tätä. Olen pelleillyt liikaa miessuhteissani ja aina kaikissa joku on saanut turpaansa, ehkä vuoronperään molemmat osapuolet. Minun pitäisi vain osata olla yksin, eikä hämmentää asioita. Minulla on ollut eräs viritelmä, joka on pysynyt hengissä mutta ei kovin eloisana silti. Tilanne ja ihminen, jota en osaa tulkita sitten yhtään. Osaan tulkita hänen käytöstään useimmiten, mutta pinnan alla on jotain mitä hän välttelee eikä kerro. Se voi olla, että asia ei edes liity minuun (ei todennäköisesti liitykään) vaan on joku hänen oma juttunsa. Tai sitten vain olen keksinyt kaiken.

Mutta kunpa osaisin lakata odottamasta tietoja hänestä. Kunpa voisin olla työpäivän ja illan vahtimatta puhelinta, sen inahdusta. Kunpa voisin nukkua yöni niin etten heräilisi muutamaa kertaa katsomaan puhelinta ja kunpa voisin aamulla nousta katsomatta puhelinta toiveikkaasti. Minä toivon sitä, että osaisin luovuttaa kun sen aika on. Mutta kun minä tarvitse pinnalla pitäjän. Joku jota varten olla.

Kiukkua kiukusta

Olin tänään jälleen tilanteessa, jossa tunsin monia negatiivisia tunteita. Yritin tsempata, mutta silti koin olevani huono ja paha. Yritin esittää iloista ja pärjäävää. Sitten ärsyynnyin yhtäkkiä eräästä kommentista ja siitäkin tuli huono omatunto. Tai ehkä se oli vain muistutus taas omasta äkkipikaisuudesta ja siitä, etten kestä nöyryytystä, aliarviointia ja vähättelyä yhtään. (En osaa sanoa oliko juttu tarkoitettu sellaiseksi.) Oikeasti niitä ei tarvitsekaan kestää, mutta en ole aina varma omien tulkintojeni paikkansapitävyydestä. Psykiatrin kommentista jäi tunne kuin hän olisi ajatellut, että vastahan sinulle pari kuukautta sitten kirjoitin bentsoreseptin, miksi nyt taas. Siksi, että haluan. En tarvitse mutta olen mukavuudenhaluinen.

Mietin seurustelu- ja exäasioita tosiaan eilen. Huomaan olevani perustavanlaatuisesti ulalla seurustelusuhteista ja joku kamaluus pari- ja perhesuhteisiin liittyy. Joku mörkö siellä tunteissa piilee, mutta en tiedä vielä mikä. Todennäköisesti joku lapsuudenperheen ilmapiiriin liittyvä. En osaa kuvitella itseäni parisuhteeseen, en elämään arkea. Oikeasti nämä asiat ovat toteutuneet ja joskus ihan kohtalaisella menestyksellä - pystyn olemaan normaali välillä. Mutta jossain kohtaa menee usko siihen touhuun, alan pelätä hylkäämistä ja kaiken menevän päin helvettiä. Jonkun on pakko kusta siinä hommassa. Ehkä olen traumatisoitunut niin paljon siitä, että vanhemmat ovat vuoronperään halunneet lähteä lätkimään suhteestaan. Sanoinkin joskus terapeutille, että mikä on voinut olla niin kamalaa, että on halunnut vain ottaa ja lähteä omien lapsiensa luota. Ei varmaankaan me lapset, vaan vanhempien keskinäinen suhde. Meitä he ovat rakastaneet ja olemme olleet kuulemma helppoja lapsia (vilkkaita, mutta kilttejä ja helppoja). Joten oma tulkintani tosiaan on se, että he eivät ole saaneet toisiltaan voimaa, tukea, läheisyyttä ja rakkautta vaan jotain päinvastaista - jos on joskus kokenut vastenmielisen ja vailla tunteita olevan parisuhteen, niin tietää millaista on joutua olemaan toisen kanssa samassa tilassa. Riitoja tulee ja on kamalaa.

Minä olen alkanut riidellä yleensä niissä tilanteissa kun pinnan alla (jossain tiedostamattomassa, sanojen tavoittamattomissa) on ollut kasaantuneita, käsittelemättömiä möykkyjä. Jotain mitä ei uskalla edes ajatella, vaikka se saattaakin jossain tajunnan porteilla ehkä käydä, aavistuksena. Silloin alkaa vahvistua se kierre, että en haluakaan sopia -ei ole pakottavaa tarvetta saada toista ymmärtämään miksi näin ja ihanaa saada taas se yhteys toiseen ja harrastaa sovintoseksiä. Seksistä alkaa tulla velvollisuus.

En jaksa uskoa, että rakkaus kestää. Se on ensimmäinen ajatukseni. Sitten taas uskon siihen, että jos sen eteen tekee töitä, niin se on mahdollista. Ihan huoltoa se ei varmaankaan kestä. Mitä tehdä sillon kun ei jaksaisi uskoa parisuhteeseen ja rakkauteen? Pitääkö pakottaa itsensä siitä yli, kestämään hetki niin tuntuu jo paremmalta. Terapian myötä olen alkanut huomata kuin monimutkaista ja vaativaa ihmissuhteisen vaaliminen ja hoitaminen oikeasti on, ja mitkä kaikki asiat siihen vaikuttaa. Mutta eipä niihen ole ainakaan minun kasvuympäristössäni hirveästi tietoisesti panostettu, asioiden on katsottu hoituvan "omalla painollaan" kuten ne on "aina ennenkin hoituneet." Eli lastenkasvatus ja avioliitto. Kyllä vanhempani eron jälkeen ymmärsivät, että olisi ehkä kannattanut satsata yhteiseen aikaan.

Nyt alkaa väsyttää, pitää pohtia rakkautta joskus toiste. Minulla vain on ikävä turvassa olemista, välittämistä ja sitä että joku on minua varten. Vielä en kai pysty vastavuoroiseen rakkauteen, muuta kuin "kevyemmällä", kaverillisella tasolla. Ikävä kyllä.

Olisin halunnut

tehdä jotain minulle epätyypillistä. Olisin halunnut siteerata raamatusta erästä kohtaa, mutta en nyt sitä löydä mistään. Kyllä, minulla on olemassa pitkä litannia lainauksia ko. kirjasta, joskus vuosia vuosia sitten koin niistä löytyvän helpotusta. 

Kuten löytyikin. Ei sillä tavalla kuin mitä päähäni oli yritetty tuputtaa ja tolkuttaa, mutta jollain lempeällä ja anteeksiantavalla, armahtavalla tavalla niistä välittyi viesti, että ehkä asiat ovat jonkun minua suuremman kädessä ja ettei minun tarvitse huolehtia.

No niin, sitten päästään taas lähemmäs todellista minua. En usko sillä tavalla kuin "uskovaiset" uskoo. Sain tietyistä viisauksista ja kauniista sanoista itselle lohtua, koska vaikka en usko persoonallisen jumalan olevan niiden taustalla, tulin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että on niin paljon asioita joihin en vain voi vaikuttaa. Minun siis täytyy jollain tasolla antaa niiden olla, olla murehtimatta turhaa. Ehkä joku siis sanoisi, että antaa herran haltuun tai olla jonkun suuremman johdateltava.

Asiat menevät omalla painollaan, kun kuuntelee omaa sydäntään ja miettii mitä se sanoo ja miksi. Huomaan nyt miten onnekas olen tavallaan; minulla ei ole (oikeaa) parisuhdetta eikä lapsia. Se pelottaa, etten ole saanut sitä mikä mielletään normiksi ja onnen edellytykseksi. Mutta olen halunnut kääntää sen toisin päin; olen onnekas että minulla on mahdollisuus ja tilaa käsitellä omia ongelmiani, ilman että siinä  rinnalla olisi viattomia ihmisiä jotka kärsisivät. Minulla on mahdollisuus panostaa vain itseeni, siihen että löydän oman tieni, joka tuntuu hyvälle ja oikealle. Kun katson läheisiäni, joilla on perhe; he ovat paljon kovemmalla kaikkien velvollisuuksien ja odotusten ristipaineissa. Eivät he ole sen parempia, onnellisempia ja ongelmattomampia ihmisiä. Lasten- ja parisuhteenhoidon keskellä heillä on vielä omat henkilökohtaiset ongelmansa, jotka he joutuvat työntämän syrjään. Niiden käsittely saa odottaa, joskus jopa monia vuosia.

Vaikka haaveilen perheidyllistä, tiedostan sen pohjaavan pitkälti perhe- ja äitimyyttiin. En minä omia ongelmiani pääsisi karkuun vaikka tekisin 10 lasta. Olen oikeutettu tervehdyttämään itseni nyt, olen sen velkaa "tuleville lapsilleni". Eli jos joskus olisin vanhempi, haluaisin tehdä sen onnellisena ja tasapainoisena. Etteivät oma lapsuustraumat vaikuttaisi niin paljoa, vaan osaisin rakastaa omia lapsiani vailla pelkoa.

Uusi vuosi ja - lähes varmasti - vanhat kujeet?

Toivon, että tänä vuonna voisin onnistua haluamissani asioissa - ja toivon, että osaisin ottaa hyvin vastaan sen, jos taas en onnistukaan niissä. Pieni pelko minulla kuitenkin on, että toistan samoja vanhoja kaavoja kuten tähänkin saakka. Ahdistun, takerrun ihmisiin, sulkeudun kotiin, syön, menetän kaiken toivon ja lamaannun. 

Mutta siispä, tavoitteeni ja toiveeni on päästä tänä vuonna pitkäkestoiseen Kelan tukemaan psykoterapiaan, ja jatkaa ongelmieni käsittelyä. (Tai oikeastaan en haluaisi olla niin ongelmakeskeinen ja pohtia mikä "kaikki" on vialla, joten jospa ilmaisen asian uudemman kerran näin: toiveeni on että pystyisin vahvistamaan sitä positiivista ja tervettä puolta itsessäni, jotta oppisin nauttimaan elämästä ja käsittelemään elämän stressitilanteet luuhistumatta ihmisraunioksi. Siinäpä haastetta.)

Muuta tälle vuodelle kaavailtua ohjelmaa: pitkän sivuaineen "viimeistely", työharjoittelu ja koiran hankinta. Näistä nuo kaksi ensimmäistä ovat ihan todellisia tavoitteita, koiranpentu taas on ennemmin sellainen pitkäaikainen haave, jonka toteuttamiseen ei varmaan koskaan löydy "oikeaa aikaa" ellei sitten vain päätä järjestää sitä. Aina on tekosyitä että miksi ei voi tavoitella jotain asiaa minkä uskoisi parantavan elämänlaatua ja tekevän ainakin vähän onnellisemmaksi. 

Tämä "onnellisuuden jarruttelu" on minulle tuttua jo lapsuudesta. Sieltä minulle on jäänyt jotenkin vahva tunne siitä, että "kaikki" hauskuus ja innostuminen ammuttiin alas ja lytättiin jollain kyynisellä kommentilla - siis vanhempien puolelta, erityisesi isän. Kannustusta tuli hyvin harvoin mihinkään, enemmän se oli sitä, että halujani pidettiin ilmanaikuisina haihatuksina, ja usein minulle sanottiin, että "et sinä itse tuota halua vaan taas ne kaverit on laittaneet sun päähän kaikkea." Muistan isän pilkallisen, säälivän ja harmittelevan ilmeen kun innostuneena menin kertomaan lennokkaista ajatuksistani ja suunnitelmistani. Mikä ihme siinä on, että lapset on haluttu kasvattaa odottamaan ja kohtaamaan aina pahinta mahdollista - sillä tavalla kai säästyy pettymyksiltä! Epäluottamus omaan selviämiseen on saanut alkunsa jo siitä, kun lapset on haluttu "valmistaa väistämättömään kurjuuteen, mikään hyvä ei kuitenkaan tule toteutumaan". Nyt kun olen aikuinen ja minun kuuluisi toimia itseohjautuvasti, pelkään asettaa tavoitteita enkä ole vuosikausiin uskaltanut toivoa itselleni mitään hyvää - siis odottaa, että minuakin voisi onnistaa joskus. Ei, parempi nimittäin on vain istua sisällä kämpillä erityksissä kaikesta, etäällä elämästä.

On aivan eri asioita opettaa lapselle pettymyksen sieto- ja käsittelykykyä kuin opettaa, että pettymys on väistämätön ja alistava kokemus ja sitä kautta tehdä siitä "luonnollista". Ehkä tällainen alistumisen näkökanta on vain helpompi ottaa omakseen, jos kokee ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä? Mielestäni pieni lapsi tarvitsisi vanhemmiltaan ja ympäristöltään terveen itsetunnon lahjan, häntä kannustettaisiin yrittämään eikä passivoitumaan, ja nöyrtymään mutta ei antautumaan. Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan? 

Parisuhteiden päättymisistä

Ilta on ehtinyt jo pitkälle, juuri sain muutaman mieltäni vaivanneen asian päätökseen. Nyt näyttää siltä, että ex-poikaystäväni ja minä voisimme olla hyvissä väleissä tulevaisuudessa. Olisin siitä todella todella iloinen!

Eräs vaikea asia muutaman vuoden takaa liittyy vanhempieni avioeroon. Ero oli kaikinpuolin likainen ja katkera, ja siinä valjastettiin kyllä kaikki mahdolliset ihmiset mukaan toisen osapuolen mollaamiseen. Meille lapsille kerrottiin aina se oma versio tapahtuneesta, ja juuri kun oli kyennyt uskomaan yhden tarinan, kuulikin sitten toisen version. Siinä sitten kuljettiin kahden kodin väliä sovittelemassa, tulkkaamassa ja tulkitsemassa toisen sanomisia ja tekemisiä: "Mutta oletko ajatellut, että ehkä se tarkoittikin asian näin?".

Yksi minua eniten etova ja raivostuttava asia lapsiperheen vanhempien erossa on se, että kun puolisot ovat päässeet eroon toisistaan, he alkavat ajatella kumpikin vain itseään. Molemmat osapuolet syyttelevät toisiaan, ja lapset ovat siinä jossain välissä. Ymmärrän sen, että entiset puolisot voivat inhota toisiaan, mutta toisen totaalinen leimaamimen huonoksi ja pahaksi  on vain oikeutus omalle vihalle, jolloin myös oman edun tavoittelu eroprosessissa on oikeutetumpaa. Suutuspäissään on helpompi esittää vaatimuksia lasten ja omaisuuden suhteen, eikä tarvitse itse surra miten se toinen saa ne hoidettua. Mutta lapsetpa kokevat sen. Helpompi se on aikuisten olla tunteeton ja vihata entistä puolisoa, kun hänen kanssaan ei tarvitse olla tekemisissä, mutta lapset ovat osa molempien elämää. Lapsiin vaikuttavat suoraan ne vaikeudet, mitä ex-puolisot toisilleen järjestävät. Helppoa se on vaikkapa esittää eräpäiviä ositussummille, ja hykerrellä odotellessa, mutta lapsia siinä ei ajatella yhtään. Lapset menevät kun kulkevat vanhempien kodin väliä, he saavat osansa vanhempien riitelyistä molemmpissa paikoissa.

Olipa negatiivista. Tässä oli kuitenkin jonkin verran kärjistystä. Huom. jonkin verran :)