Mistä saisi kiinni

Ihan paskaa on se, että fiilikseni vaihtelevat näin paljon. En ole edelleenkään mikään pirteyden ruumiillistuma ja olen vieläkin kiukkuinen terapeutille, en ole ehkä ajatellut asiaa tänään niin paljon kuin muutoin tällä viikolla. Mutta kun en saa otetta niistä tunteista mitä olen käynyt läpi, ja se tarkoittaa vähän niin kuin sitä, että niitä ei ole edes ollut ja minä tarvitsen sen tunteen, sen olotilan jotta voin käydä asioita läpi.

Noh, minä saan rauhan terapiatauon ajaksi. Olen nyt jotenkin vain vakaasti päättänyt, että terapeutti ei ymmärrä minua ja minua ärsyttää sekin kun minusta tuntuu niin kuin hän aliarvioisi minua. Se, että hän ei kerro mitä ajattelee minusta ja ongelmistani on ehkä hoidollisesti viisasta, koska järkeistän ja ulkoistan kaiken ja käytän tietoa väärin. Jos hän alkaisi analysoida kanssani asioita väärällä tavalla, kuin olisin hänen kollegansa tai yhdenvertainen, menisi hoito varmasti metsään. Mutta jostain syystä, jostain täysin mystisestä ja käsittämättömästä syystä en saa rauhaa jos/kun tiedän, että tuo toinen ihminen voi ajatella minusta mitä vain. Se voi vain esittää. Osaan itse esittää hyvin. Minä aistin nämä asiat, ja vaikkapa parisuhteissa olen aina viimeiseen saakka piinannut poikaystäviä jos olen kokenut, että heillä on joitain ajatuksia joita he eivät ole kertoneet. Niitä ajatuksia on ja saa olla kaikilla, mutta minulla joku ongelma sen suhteen.

Tulen epävarmaksi ja pelokkaaksi kun mietin toisen ihmisen päänsisäistä elämää. Se on uhka ja toisen mielenliikkeet voivat olla arvaamattomia. En tiedä miksi näin, voiko vanhemman arvaamattomuus olla ainoa (kun se kerran on niin ilmiselvä) syy? Voiko kyse olla jostain varhaisemmasta ongelmasta kuin leikki- ja kouluikäisen raivoavasta äidistä? Ehkä jo vauvavaiheessa äiti on ollut jotenkin omituinen, ehkä hänellä on ollut ikäviä ajatusia minuun liittyen, ehkä hän on käsitellyt minua huonosti. Hoitanut hyvin, mutta pitänyt huonosti. Ajatellut ikäviä asioita hoitaessaan minua. 

Tulipa vain mieleen kun olen nähnyt videonauhaa miten äiti hoitaa vauvaa. Siinä hän kyllä on aurinkoinen, aidon iloisen ja hymyilevän oloinen, pirteä ja lempeä, hellä. Kaikkea mitä äiti voi olla. No kiva juttu. Ja sitten tuli mieleen miten eräs tuttavani hoiti vauvaansa: tunnollisesti ja huolella, jutteli niitä mitä vauvalle jutellaan. Mutta aika tunteettomasti. Äänessä ei ollut sitä iloa kun vauva oli iloinen, ei surua kun vauva oli surullinen, ei myötäelämistä ja aitoa peilaamista. Toisaalta, hän on aina reaktioiltaan aika... laimea. Ei mitenkään eläväinen, vilkas ja vahvasti tunteita osoittava. Ehkä hänellä oli myös synnytyksenjälkeistä masennusta, en ole varma. En tiedä miten nämä liittyvät nyt toisiinsa. Sen uskon, että on varmasti vaikea olla äiti. 

On vaikea olla edes hitusen täysjärkinen ihminen. Joku muu joka tunnistaa itsensä tästä; miten kahelilta joskus tuntuu kun ymmärtää ymmärtävänsä elämästä jotain ja elävänsä aikuisen elämää - elämässä ei oikeasti ole edes järkeä.

Järki. Tunteet. Minä huomaan... tai haluaisin tulkita sen niin, että erään ihmisen puheessa minulle on lämpöä ja välittämistä. Hieman liikaa. Toivon sitä. Toisaalta en toivo. Sen puheeksi ottaminen olisi kiusallista ja ehkä myös tuhoisaa. Liian monen elämälle. Ja minä tiedän: minä en voita tätä. Olen pelleillyt liikaa miessuhteissani ja aina kaikissa joku on saanut turpaansa, ehkä vuoronperään molemmat osapuolet. Minun pitäisi vain osata olla yksin, eikä hämmentää asioita. Minulla on ollut eräs viritelmä, joka on pysynyt hengissä mutta ei kovin eloisana silti. Tilanne ja ihminen, jota en osaa tulkita sitten yhtään. Osaan tulkita hänen käytöstään useimmiten, mutta pinnan alla on jotain mitä hän välttelee eikä kerro. Se voi olla, että asia ei edes liity minuun (ei todennäköisesti liitykään) vaan on joku hänen oma juttunsa. Tai sitten vain olen keksinyt kaiken.

Mutta kunpa osaisin lakata odottamasta tietoja hänestä. Kunpa voisin olla työpäivän ja illan vahtimatta puhelinta, sen inahdusta. Kunpa voisin nukkua yöni niin etten heräilisi muutamaa kertaa katsomaan puhelinta ja kunpa voisin aamulla nousta katsomatta puhelinta toiveikkaasti. Minä toivon sitä, että osaisin luovuttaa kun sen aika on. Mutta kun minä tarvitse pinnalla pitäjän. Joku jota varten olla.