Auh

Olen fyysisesti aika poikki ja mitä pidemmälle päivä on kulkenut sitä enemmän minua unettaa. Haluaisin vain lukea kirjaa ja nukahtaa siitä pitkille unille, mutta täytyy yrittää sinnitellä pystyssä ainakin yhdentoista hujakoille. Muutoin nukun vain parin tunnin päiväunet ja valvon aamuneljään. 

Olen henkisesti myös uupunut. Tajusin nyt miten surullinen olen. Suru tuo uupumusta ehkä sen vuoksi, että en jaksaisi surra enää, olen tehnyt sitä tarpeeksi elämässäni. Olen väsynyt itkemään, ikävöimään ja suremaan. En aina jaksaisi tunteikasta luonnettani ja temperamenttiäni. Siihen ratkaisuksi olen keksinyt tämän jonkun muka-jaksavan moodin - en tiedä miksi sitä nimittäisi, mutta olen siinä sinnittelevässä tilassa aina vaan, enkä pysähdy kuuntelemaan itseäni. Rauhallisempi meininki ja läsnäolo tekisivät varmaan ihmeitä minun psyykeelleni. 

Toisaalta elämä on rauhallista, mutta mielensopukoissa pyörii jotain mikä haluaa tulla huomatuksi. Kai se on se suru. Sen terapeutti auttai minua huomaamaan, ja vihani laantui heti muutaman asteen. Ehkä hän sittenkin on empaattinen, ehkä minun toipumisellani on sittenkin hänelle väliä. Tämä surun uudelleen keksiminen on aika kurjaa. Sydänalassa on sellainen heikko, etäinen muisto siitä miltä tuntuu surra niin kovasti että luulee (toivoo?) jo kuolevansa. Kunhan vain tuska lakkaisi. Se on aikuisen ja murrosikäisen minun surua, mutta on siinä myös pienen lapsen surua.

Muistan äkkiseltään kolme minua hyvin, hyvin voimakkaasti ravistellutta kokemusta, joissa jokaisessa menetin tavalla tai toisella minulle erittäin tärkeän henkilön. Kuolemalle, sairaudelle ja toiselle naiselle. Siitä ensimmäisestä, kuolemasta, jäi kai kytemään se suru, joka on toistunut aina uudelleen. 

Suru, sinä tunteiden herpes. Perkele. Mene pois. Mutta eihän se mene kuin ennalta määrittämättömäksi ajaksi, kunnes se viruksen lailla syöksähtää uusin voimin taas esiin. Jotenkin se on koodautunut minuun. Suru. Herpeksestä ei ole kokemusta.