Alisuoriutuja

Kirjoitan seminaarityötä puhtaaksi. Olen lopen uupunut  ja kyllästynyt itseeni ja omiin pelkoihini siitä etten pärjäisi ja osaisi. Tuonkin työn olisin osannut tehdä niin paljon paremmin ja taidokkaammin, mutta nyt minulla on käsissäni pala paskaa. Minä pelkään niin paljon itseni ja omien ajatusteni näyttämistä, että olen koko prosessin ajan käynyt ohjauksisa ja seminaareissa esittämässä jotain pätevää opiskelijaa, jonka tärkein päämäärä on ollut pitää kulissia yllä. Se kulissiminä on tehnyt suurimman osan tästä työmäärästä (mikä ei kovin paljoa ole). Oikea, aito minä on ollut läsnä paljon vähemmän. Aito minä on tullut esiin kaikkien niiden tapaamisten jälkeen, kun kodin ovi on sulkeutunut perässäni, kotona aito minä on hävennyt niin paljon ja ahdistunut kaikesta, ettei se ole kyennyt... minä en ole kyennyt... tekemään mitään. Aukaisemaan tiedostoa, lukemaan tekstiä, lukemaan lähdeaineistoa, miettimään, pohtimaan. Minä olen yrittänyt pitää koko työtä mahdollisimman kaukana tietoisuudestani. Ja koska olen vältellyt työtä viimeiseen saakka, halunnut niiden ahdistavien tunteiden pysyvän mahdollisimman kaukana, on työkin jäänyt huonosti suunnitelluksi ja rakenne todella nurinkuriseksi. Nyt, prosessin keskivaiheen jälkeen, alan nähdä mitä kaikkea työ olisi vaatinut - aikaa, paneutumista, ajattelua, omaa näkökulmaani ja sen perustelua. Tästä olisi tullut hyvä työ, jos minä olisin uskaltanut antaa itsestäni jotain ja luottaa omaan näkemykseeni. Minä en ole kyennyt (tai halunnut), vaan laittanut pääni pensaaseen. 

Muistan kun tein tehtävään kuuluvaa haastattelua ja esitystä. Minä olin niin niin huonosti valmistautunut. Minulla oli aikomus lukea ohjeita ja materiaalia, ja tein aikataulunkin sitä varten. Jotta olisin valmis ja skarppina. Minä en jaksanut. En vain jaksanut. Nyt vasta olen alkanut miettiä miksi näin oli. Ajattelin ensin, että minulla kai oli jokin kevätmasennus, raskasta töissä, uusia juttuja. Näillä selityksillä yritin perustella ja selitellä aikaansaamattomuuttani. Kunnes aloin pohtia miksi tämä sama kuvio toistuu vuodesta toiseen, vaikka mitä tapahtuisi, vaikka en olisi töissä tai mitään, niin silti kaikki opiskeluun liittyvät tehtävät jäävät minulta tekemättä, sysään ne jonnekin kauas tulevaan, ja lopulta kun viimeinen mahdollinen hetki on käsillä, sutaisen ne ajattelemattomasti, dissosiatiivisen turtuneisuuden vallassa, ja koitan pitää häpeän tunnetta mahdollisimman loitolla itsestäni. Aloin ymmärtää asioiden yhteyksiä: koulutehtäväni eivät jää tekemättä sen vuoksi että minulla olisi masennus, ja jota hoitamalla suoriutuisin koulusta tuosta vaan. Ei, vaan asia on päinvastoin; ne koulutehtävät aiheuttavat minulle sen lamaantumisen ja sumuisen olon, koska niitä tehdessä minun pitäisi alkaa olla olemassa, paljastaa lahjani tai lahjattomuuteni opettajille ja muille opiskelijoille. Tuskastun alitajuisesti tästä niin paljon, että yritän elää elämääni niin kuin minulla ei mitään opiskelutehtäviä olisikaan. 

Pelkään niin paljon kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa minun pitäisi tehdä tai sanoa jotain eli tulla nähdyksi. Mutta menen niistä läpi tuon kulissin ja sosiaalisten taitojeni avulla. Kykenen vakuuttamaan ihmiset puhumastani, vaikka minulla ei olisi mitään sanottavaa. Seminaarin alkaessa olin pääasiassa tässä moodissa; energiani meni siihen, että esitin lukeneeni tekstit (en ollut lukenut), että minulla olisi jotain sanottavaa (ei ollut koska en ollut lukenut). Ongelmani on kai aina ollut se, että kotona vaivun johonkin tilaan, jossa en kykene ymmärtämään ajan kulumista ja ulkomaailma lakkaa olemasta - näin ollen en myöskään täysin käsitä tarvetta valmistautua ensi viikon tai huomisen tehtäviin ennalta. On varmasti ihan tärkeä havainto huomata, että oma tyylini suhtautua vaikeisiin tunteisiin on lamaantuminen, ja yritys olla kuin mitään ei olisi. Varmaan tyypillistä lapsen käytöstä, fantasiointia, todellisuuden kieltämistä. Näinhän meillä lapsuudenperheessä toimittiin, kiellettiin totuus. 

On taistelun takana rakentaa itselleen sitä selkärankaa, jonka turvin tarttua tekemättömiin töihin. Ja vanhemmoida itseään niiden pintaan nousevien vaikeiden tunteiden ja päässä jyskyttävien ajatusmallien suhteen. Minä vain yhä edelleenkin pelkään paljastaa itseni, tulla nähdyksi. 

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Tämä on minua

Toki olen tämän aiemminkin todennut, mutta elämänpiirin pienenä pitäminen on auttanut minua välttelemään tunteiden kohtaamista. En ole harrastanut mitään, en tutustunut kovinkaan paljoa uusiin ihmisiin, en ole etsinyt itseäni kiinnostavia aktiviteetteja. Pelkoni on ollut, etten kestäisi hyvänolon ja voimautumisen tunteita, jotka itsensä toteuttamisesta voi saada. Pelkään edelleen nautinnon ja omien rajojen rikkomisen vyöryttävän mieleeni yksityiskohtaisesti ajat, jotka olen menettänyt ahdistukselle, häpeälle ja pelolle. En haluaisi ja jaksaisi surra, mutta ehkä asia nyt vain on niin etten kuitenkaan ole surrut tarpeeksi. Vieläkään. Tekemättömyys toimii defenssinä.

Ahdistun katsoessani teini-ikäisiä tai nuoria aikuisia ja heidän huolettomuuttaan elämän suhteen. Minä en ole koskaan saanut olla huoleton ja vapautunut. Minä en ole saanut kokea, nähdä ja tehdä virheitä sillä vanhempien taakka ja synnintunto ovat seuranneet minua. Itken koska olen niin kateellinen heille, jotka ovat voineet lähteä maailmalle pelkäämättä elämää, puhtaasti oma nautinto ensisijalla kaikessa. 

En minä sitä sure etten saanut toteuttaa haaveitani kielikurssista tai vaihto-opiskeluvuodesta lukiossa tai yliopistossa. Suren yhä hiljaa itsekseni sitä pelkoa, jonka vanhemmat -tai oikeastaan mitä suurimmassa määrin isä- ja uskonto minuun juurruttivat. Vanhempien näkökulmasta asia oli yksinkertainen: kun asuin heidän kattonsa alla heidän rahoillaan, elin myös heidän sääntöjensä mukaan, mutta omille muutettuani olisin saanut tehdä mitä huvittaa; "mennä mailmaan", bilettää, matkustella, hankkia kaikkea mitä omilla rahoillani olisin halunnut ja kyennyt. Nyt ymmärrän, että vanhempani olivat yksinkertaisia ja heidän ohjeensa olivat yksinkertaisia. Ilman itsevarmuutta, itsetuntemusta ja luottamusta elämään ei tehdä mitään noista. Silloin pelätään vieraita ihmisiä, omia tunteita, katastrofeja ja halutaan sulkeutua piiloon kaikelta pahalta. Silloin ei olla emansipoituneita maailmanmatkaajia. Silloin ollaan masentuneita, ahdistuneita, lamaantuneita, voimattomia mielenterveyspotilaita. 

Suru on ollut uuden vuoden aikana läsnä jälleen. Hetkellisesti. Arki kantaa kuitenkin, ja hetkeen kiinnittyminen. Surua on kuitenkin kunnioitettava, sille on annettava aikaa ja tilaa, mutta sen ei saa antaa määrittää elämää. Minä en voi mitään menneisyydelleni, se on osa minua, niin epäreilulta kun tietyt tapahtumat ja kokemukset tuntuvat. Mutta, ne voivat tehdä minusta ehkä vahvemman.

Tervetuloa uusi vuosi 2016, olen odottanut sinua. Odotan, toivon ja uskon sinun tuovan mukanasi minulle hyviä ja onnellisia asioita. On ilo kyetä sanomaan, että odotan tulevaa avoimin ja rauhallisin mielin. 

Tänään en jaksa

Paska päivä. En ymmärrä mikä osa aivoista pitää sisällään niitä pakkoajatuksia huonommuudesta, kelpaamattomuudesta ja tyhmyydestä. Ne ajatukset hakkaavat päässä kuin taottaisiin lekalla takaraivoon, siltä se tuntuu. Yhtäkkiä ne vain jysähtävät tajuntaan. Ja kyyneleet nousee silmiin ja tekisi mieli vain huutaa ja romahtaa keskelle katua. Joku siinä on, että jään kiinni hylkäämiskokemuksiin ja siihen että minua ei ymmärretä. Tuskastuttaa. 

Olen terapiassa yrittänyt puhua vanhemmista ja heidän suhteestaan, ja kertoa miten isäni suhtautui minuun. Mutta tuntuu kuin puhe kiertyisi aina johonkin muuhun, eikä terapeuttikaan muista mistä olen halunnut puhua. Ja minä en raaski sanoa, että en jaksa tätä paskanjauhantaa vaan puhua oikeista asioista. Siitä miten yksi keskeisimpiä tunteita elämässäni on se, etten kelpaa. En ole tarpeeksi. 

Minkälaiseksi elämäni tekisin

Pyörin toissaillan ja alkuyön pahoinvointikohtauksen kourissa. Niskani ja hartiani olivat jumissa, ja luulin aluksi saavani migreenikohtauksen, mutta sitten lopulta en tuntenutkaan päänsärkyä oikeastaan ollenkaan. Vain epämääräistä kuvotusta ja päässä painontunnetta. Oksensin kerran tai pari, sitten pakotin itseni lepäämään. Itkeskelin pienen hetken, olisin niin kovasti kaivannut, että vierellä olisi ollut joku pitämässä huolta ja toki sillä hetkellä maalailin itselleni myös yksinäistä tulevaisuutta, unohdettuna, hyljättynä. Mietin mitä kehoni yritti minulle viestittää pahoinvointikohtauksella.

En ole tällä hetkellä elämääni erityisen tyytyväinen enkä tyytymätön. Arki vain on. Pidän yllä säännöllistä ruokailurytmiä ja pyrin nukkumaan tarpeeksi. Joskus olen saanut niistäkin hyvää oloa, nyt en mitenkään erityisesti. Ehkä jossain mielentilassa kaipaan vanhemmointia ja itsestä huolehtimista enemmän. Tällä hetkellä kaipaisin jotain muuta, jotain enemmän, mutta en osaa tai uskalla haluta sitä, vaan patoan syvimpiä tarpeita ja halujani sisimpääni. Käyn uuvuttavaa taistelua opintojeni kanssa, en tiedä haluaisinko lyödä hanskat tiskiin ja unohtaa koko maisteritutkinnon. Pieni perfektionisti minussa sanoo, että olen tuhlannut parhaat vuoteni ja sössinyt opintoni, joten miksi saattaa niitä loppuun kun en ole onnistunut yliopisto-opiskelijan roolissani? Sama perfektionisti (tai joku sen vittumainen sukulainen?) yrittää laittaa kapuloita rattaisiin ja ummistaa silmänsä siltä tosiasialta, että aika kuluu, vuodet ja lukuvuodet vierivät, minä en nuorene, mikään aikamatkaa vähäpätöisempi ei auta minua menneisyyteen muuttamaan mitään.

Tuohon perfektionistiin en ole pitkään aikaan kiinnittänyt huomiota - pitkään aikaan saattaa tarkoittaa vuotta tai kahta viikkoa, tuo ajantajuni kun ei ole kaikista paras ja luotettavin. Perfektionisti on ehkä väärä sana kuvaamaan piirrettä/moodia, koska en oikeastaan koskaan käytännössä korjaa sen osoittamia puutteita. Se on ääni, joka huomauttelee kaikesta mitä olen, teen ja sanon. Kaikessa on huomautettavaa. Lähes kaikessa. En ole päässyt käsiksi siihen miksi en kuitenkaan pyri korjaamaan niitä asioita, jotka ovat mukamas niin väärin ja huonoja. Miksi joku ihminen rääkkää, piinaa ja venyttää itsensä mitä ihmeellisimpiin ja rankimpiin suorituksiin korjatakseen ja oikoakseen puutteitaan, ollakseen täydellinen, mutta minä en koskaan? En tarkalleen ottaen tiedä. Siinä kohtaa kun pitäisi tehdä aktiivisesti jotain, minä häpeän ja katoan. Passivoidun ja katoan omaan maailmaani. Syön itseni lihavaksi. Lukkiudun kotiin. Vien ajatukseni muualle, en suostu tiedostamaan itseäni, kehoani, ympäristöäni. Minä kytken itseni pois päältä. Sen minä osaan hyvin, koska sitä olen joutunut harjoittelemaan koko lapsuuteni. Mitä luultavimmin erinäisissä traumaattisissa tilanteissa jo aivan pienenä, lähes taaperona, sittemmin ahdistavissa herätyskokouksissa, koulukiusaamistilanteissa ja muuten vain ahdistavissa olosuhteissa. Ei sellaisissa tilanteissa olla läsnä ja aktiivisesti tekemässä mitään, päinvastoin.

Minun on äärimmäisen vaikea aidosti uskoa siihen, että pystyisin vaikuttamaan elämääni. Että minä, minä, voisin asettaa itselleni tavoitteita, luotsata itseäni niitä kohti saavuttaen jotain. Minä voisin tehdä oman elämäni. Sen sijaan odotan vuodesta toiseen jotain mikä avaisi portit uuteen ja onnelliseen elämään. Ei taida tapahtua. Tuntuu vain pahalta ajatuskin, että avautuisin tästä sykkyrästä, ojentelisin jäseniä ja katsoisin silmät aristaen kohti valoa. Haluan elää omaa luolanaisen elämääni. 

Pinnan alta

Käytyäni viime viikolla lounaalla ystäväni kanssa kiinnitin keskusteluissamme huomiota yhteen suureen eroon itseni ja hänen välillään. Meitä yhdistää tietty kriittisyys omaa toimintaamme ja itseämme kohtaan, mutta ystäväni pystyy myös armahtamaan itseään. Hän ei häpeä. Minä jäin miettimään miten armoton olen itselleni. Haluaisin olla moitteeton ja virheetön, ja haluaisin ettei kellään olisi huomautettavaa minusta. Ensimmäinen oma ajatus kaikesta tekemästäni ja sanomastani on jollain tapaa negatiivinen ja tuomitseva. Jollain tapaa tuomitsen itseni jo ennalta ettei tarvitsisi kokea muiden tuomitsemista, tai ainakin se tuntuisi lievemmältä silloin.

Kuin odottaisin tuomiota. Minä olen edelleen täydellisyyttä vaativa uskovainen tyttö, joka luulee ettei osaa ja kelpaa. Ja tyhmyydestä ja epäkelpoisuudesta seuraa pahuus. Ja sitä kautta kadotus ja ikuisuus helvetissä.

Tällä logiikalla. Minä en koskaan kelpaa enkä ole tarpeeksi. Minulla on hurjan paljon työtä tehtävänä, että jaksaisin uskoa itseeni ja hoitaa itseni kuntoon, siinä määrin kuin se on edes mahdollista. Pelkoja kohti on vain mentävä. Minun pelkoni ei ole enää tervettä. 

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Voi kamala. Aloitin jokasyksyisen sosiaalisten tilanteiden altistusharjoitteeni. Pähkäilen menenkö jollekin työväenopiston kurssille tai muuhun ryhmäharrastukseen. Tämä projekti on agendalla joka syksy. Näihin ryhmätoimintoihin liittyy minulla valtavat pelot ja tunnelataukset. Minulla on niistä kammottavia kokemuksia, luonnollisesti yliopiston massaluennot ja vieraat ihmiset ovat lisänneet katastrofin sävytteisiä tuntemuksia.

Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.

Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en  pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.

Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.

Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.

Itsensä häpeämisestä

On se kummallista miten en saa kiinni itsestäni. Olen ollut ihan täysin ylikierroksilla suurimman osan viikkoa. Ja silloin en tavoita itseäni, ja koen tämän oireilun olevan dissosiaatiota. Ehkä olen joskus joutunut häpeämään omaa spontaania ja äänekästä reagointiani, ja häpeä saa edelleen aikaan dissosiaation. Häpeän lisäksi se voi olla myös epämääräinen tunne takautumasta lapsuuteen. Tietyssä tunnetilassa (ylikierrokset, hössöttäminen, holtiton nauraminen, vitsailu, kikattaminen, muutoinkin motorinen levottomuus) on jotain tuttua lapsuudesta, miten olin vilkas ja saatoin olla tästä syystä aikuisten huomion kohteena. Minuun saatettiin suhtautua vähättelevästi, torjuvasti tai huvittuneesti. Jotain kamalan läpitunkevaa siinä tuntemuksessa ja kokemuksessa kuitenkin on... Sillä nyt kun mietin missä tilanteissa reagoin tuolla tavoin, niin se on silloin kun koitan peitellä jotain. Yritän päästä pakoon jotain pohjimmiltaan epämukavaa tunnetta. Tällä viikolla olen koittanut paeta tunteita, kyllä. Ja tietynlainen liikkeelläolo auttaa välttelemään omia syvimpiä tuntojaan, kaiken alkulähdettä. Kyllä minä sen tiedän, minä välttelen hylätyksitulemisen ja merkityksettömyyden tunnetta.

Yksi pointti vielä. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, mutta minusta tuntuu että se aikuisten kuvaama tomera tyttönen joka lapsuudessa olen "ollut", on ollut jonkinlainen kuori. Olen käyttäytynyt kuten aikuiset ovat olettaneet. He ovat havainneet minussa tietynlaisia piirteitä, joita ihan varmasti minussa on, ja puhuneet minusta tietyllä tavalla, alkaneet puheessansa rakentaa minulle ihan omaa ekolokeroani jossa elää. Ja siitä eroon pääseminen on ollut vaikeaa. Siihen lokeroimiseen on liittynyt myös aikuisten "oikeus" torjua ja mitätöidä minun sanomani ja kokemukseni, koska hehän ovat "tienneet" paremmin millainen olen.

Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta, puhun vain joistain hailakoista muistoista. En tiedä ovatko ne totta, en tiedä keksinkö vain tilkkeitä aukkoiseen tarinaani. En todella tiedä. Minä en osaa sanoa kuinka paikkansa pitäviä nämä tarinani ovat. Jotenkin minä haluaisin ajatella, että tällainen tarina minulla on. Mutta en tiedä onko se totta. Totuudella tarkoitan sitä, että tulkintani ja kokemukseni olisi totta minulle. Mutta ne tuntuvat epätosilta, epätodellisilta. En jaksa enkä uskalla tuntea niitä tapahtumia. Ehkä pelkään ettei mikään ole totta. Etten minäkään ole totta.

Kiteytymät

Valeminä. Dissosiaatio. Vieraantuminen. Kuori. Tunnottomuus. 

Minä tunnistan ne hetket kun humpsahdan johonkin vieraalta tuntuvaan moodiin. Johonkin mikä on huono. Jumala vainoaa minua taas. Ei, ei jumala. Ne minua lapsena traumatisoineet kipeät, vinoutuneet ihmiset, jotka tuomitsivat minutkin pahaksi. Nyt vasta tajuan, että minä imin sen itseeni, minä yritin miellyttää mutten koskaan onnistunut. Minä en koskaan onnistunut saamaan täydellistä isän rakkautta, hän oli lopulta saavuttamattomissa, siinä uskossansa. Siispä koitin olla uskovainen. En minä ollut. Mutta edelleen elän rajoittunutta elämää osaksi sen vuoksi, että pelkään muiden arvostelua ja omaa kelpaamattomuuttani.

Niin se vain menee.

Jatkuvuuden tunnetta ei ole

Huomaan jälleen kuinka vaikeaa minun on muistaa ihan vain muutaman päivä sitten tapahtuneita asioita. En muista mitä olen kirjoittanut tänne blogiin, en muista mitä työviikolla tapahtui. Mieleenpalauttaminen on niin vaikeaa.

Yksi syy on varmasti pikkuruisen aivokapasiteettini ylikuormittuminen. En ehdi prosessoida kaikkea tapahtunutta. Se ei tarkoita että olisin tyhmä tai jotenkin vajaa, se vain on ominaisuuteni että prosessoin hitaasti. Tavallaan. Koska välillä käsittelen asiat nopeasti, mutta se on tiedollisella tasolla se. Tunnetasolla olen iänikuinen hinkuttaja. En ole varmasti vieläkään sisäistänyt kaikkia minulle kevään ja kesän aikana tapahtuneita juttuja. Ja kuinka kauan niiden ymmärtämiseen meneekään.

Hetkittäin voin jo hyväksyä sen, että tarvitsen paljon omaa aikaa. Rauhallista, yksinäistä, hiljaista, levollista. Minä en jaksa olla jatkuvasti ihmisten kanssa, eikä minun tarvitse. Se kuitenkin jollain tapaa vahvistaa omaa käsitystäni itsestäni ulkopuolisena ja hylättynä. Siinä on suuri ristiriita. Miten saisin sen merkityksen karisemaan yksinolemisesta? Minua ei ole hylätty, kyse ei ole siitä. Minulla on elämässäni tärkeitä ihmisiä, osa kaukana, mutta läsnä silti. Pidän itseäni kuitenkin jonkinasteisena luuserina, koska en ole sosiaalinen ja verkostoituvaa tyyppiä. Tiedostan kuitenkin käyväni läpi teiniaikojen ulkopuolisuuden tunnetta; sitä kun olin erilainen ja outo, vanhempien usko eristi minua vielä lisää. 

Ulkopuolisuuden lisäksi elämääni on leimannut pelko. Pelko on laajentunut koskemaan kaikkea mahdollista. En pääse siihen käsiksi ehkä vieläkään, tavallaan tiedän mistä tekijöistä lapsuuden ja nuoruuden aikaiset pelkoni ovat kasvaneet, mutta silti ne ovat etäisiä edelleen. Ehkä joku traumaosa kantaa niitä eikä minulla ole nyt niihin pääsyä. Silti pystyn nimeämään pelon olevan yksi läheisimpiä ja pitkäaikaisimpia ja leimallisimpia tunteita elämässäni. Minä olen pelännyt paljon. Ja sitä ei kukaan pysty ymmärtämään, koska minulla ei ole ollut "aihetta" pelkoon. Siksi en halua menneisyydestäni paljoa kertoakaan, koska ihmiset eivät ymmärrä. Tämä on ehkä yksi syy sille miksi koen olevani yksin yhä edelleen; vain harvat ihmiset ymmärtävät ja pystyvät sen viestittämään. Heidän seurassaan olen kotonani. En kenenkään muun. Enkä niihin muihin haluaisi elämääni uhratakaan. 

Nyt muistan työviikon lopusta sen, että ahdisti hirveästi. Joku ääni piti meteliä taas siitä miten en ole tarpeeksi mitään ja etten kelpaa. Se katsoi asiakseen muistuttaa jälleen niistä tilanteista ja keskusteluista, jotka osoittivat (omassa päässäni, oman tulkintani mukaan) miten mitätön ja merkityksetön paska olen. Etten osannut, en kelvannut, en ollut haluttu. Nyt viikonlopun levättyäni olen saanut ääntä hieman hallintaan, ja osia balanssiin. Olen yrittänyt pitää itseni tässä hetkessä, ennen tätä päivää se ei oikein onnistunut, mutta tänään olen saanut rutiinien kautta juurrutettua itseäni tähän hetkeen. 

Työni on aika hektistä ja vaatii monien asioiden hallitsemista yhtä aikaa. Se vaatii paljon henkisesti, koska koko ajan tapahtuu. Minulla on myös paljon työtovereita, joiden kanssa on tehtävä välillä yhteistyötä itensiivisestikin, riippuu työn vaiheesta. En pysy aina perässä omien tunteiden ja reaktioiden kanssa, en pysy kärryillä siitä mitä minulle tai minussa tapahtuu, ja sitten vieraannun itsestäni. Tämä muistuttaa dissosiaatiota, ja tekee olosta epämukavan. En tunnista itseäni, en ääntäni, en kehoani. En ole läsnä itsessäni. Olisin paljon onnellisempi jos pystyisin siihen, läsnäoloon ja itseni kuuntelemiseen, mutta se vain täytyy kai hyväksyä ettei se ole aina ajallisesti mahdollista. 

Tervetuloa uusi viikko ja työt, ehkä ne pitävät kuitenkin pinnalla.

The end

Tää oli tässä. Olen jälleen niin surullinen ja ahdistunut. Joku ääni huutaa ja kirkuu pään sisällä että mikään ei ole korjattavissa mikään ei ole korjattavissa. Ahdistun ihmisjoukoissa. Pelkään etten osaa käyttäytyä. Pelkään mokaavani. Pelkään tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni paljastuvan. Heti kun tulee enemmän kuin viisi-kuusi ihmistä ja joukko hajoaa pienempiin osiin, jään väliin enkä tiedä keihin kuulun. Sulkeudun sisäiseen yksinäisyyteen. Mykkyyteen.

Kun kuuntelen muita ikäisiäni, olen kateellinen. Kateellinen nuoruudesta ja yhteisöllisyyden kokemuksista. Harvalle voisin kertoa mistä taustoista tulen ja millaista vinoutunutta aivopesua olen saanut osakseni. Toisaalta voisi olla eheyttävä kokemus jakaa itsestään jotain tämmöistä koska uskon tiettyjen ihmisten kykenevän sen tasaiseen empatiaan että he kunnioittaisivat ja hyväksyisivät minut, he tukisivat. Tulisin ymmärretyksi.

Olen vihainen etten ole saanut rohkaisua mennä muiden nuorten mukana, ulkomaailma on ollut niin demonisoitu ja minä olen varmasti ollut myös herkkä stressaantumaan sosiaalisuudesta ja olen sitten jännityksen myötä luovuttanut ja ollut vaatimatta pääsyä muiden ikäisteni seuraan. 

Minulla on jäänyt tärkeä vaihe kokonaan väliin. Se on elämättä. Nyt aikuisena kun muut perustavat jo perheitä, minä vain mietin millaisen elämän haluaisin millaisista pojista tykkään kuka minä olen. Kukaan ei ole edelleenkään elämässä sitä vaihetta kanssani nyt kun olen siihen vihdoin päässyt.

Kaiken lisäksi minulla on vahva tunne siitä että en ole yksin. Pääni sisällä. Käsittämättömät syyttelevät häpäisevät ja rankaisevat äänet huutavat minulle aina kun varovaisesti haaveilen tai toivon jotain. "Miksi menit idiootti kuvittelemaan että se voisi pitää sinusta? Siis aivan absurdia, katso nyt itseäsi vitun lehmä!" 

Tässä postauksessa ei ole järkeä. Minun piti kirjoittaa siitä miten vaikeaa ihastuminen ja siitä luopuminen on. Ja miten se pirstoo. Siitä tässä viikonlopussa on ollut kysymys. Masennuksesta. Ja siitä kun ahdistuu koska ikinä en onnistu enkä kelpaa. Vaikka ei se asia niin ole, ei se ole niin mustavalkoista. Olen vain rikki. Kaipaisin kuulluksi tulemista ja saada kuunnella toista. 

Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää. 

Anteeksianto

Jostain syystä tämä itsensä armahtaminen ja ymmärtäminen teettää vaikeuksia minulle. Olen tehnyt vääriä valintoja ja arviointivirheitä. Pahoja. Osa on ollut silkkaa tyhmyyttä, mutta luulen että kaikissa on silti ollut pohjalla joku mieli, joku peruste sille miksi olen tehnyt tyhmiä asioita. Ja kunpa voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olin. Ja joka olen. 

Tunteiden käsitteleminen yksin on haastavaa. En ole tottunut niistä puhumiseen. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikenevat, ovat haastavia. Toisaalta äärimmäisen puoleensavetäviä. Koitan kai ratkaista edelleen jotain lapsuuden ongelmaa vanhempieni kanssa. Koitan pelastaa äitiä ja vetää isää puoleeni, lähemmäs, saada ymmärtämään. Joku niiden kombinaatio. Pyrin parantamaan ihmisiä, auttamaan heitä ymmärtämään itseään. Unohdan itseni heitä ajatellessani. Koitan olla kiva ja täydellinen. Että minusta pidettäisiin. Isän käsittämätön kylmyys joissain asioissa oli murskaavaa. En saa nyt mitään tilannetta mieleeni, mutta jotenkin hän oli sellainen. Vihassaan, jota ei itse tunnistanut. Äitiä kohtaan. Naisia kohtaan. Elämää kohtaan. 

Kirjoittaisin tänne vaikka mitä, mutta edelleen minulla on kamala pelko siitä, että joku tunnistaa minut. Että joku voisi toki kertomieni asioiden lisäksi tunnistaa minut vaikka kirjoitustyylistä, sanavalinnoista... Mistä tahansa. Että joku pääsisi pääni sisään. Että joku vain tietäisi. Kummia pelkoja. Ehkä pääsen niistä joku päivä yli. Luen useampaakin blogia, joissa ihastelen sitä suoruutta, jolla ihmiset ottavat asioita esiin. Se ei ole sosiaalipornoa vaan aitoutta. He kirjoittavat koska pitävät siitä, ja saavat vertaistukea. Tai jotain. Minua taas hävettää. Häpeä on kamala kaveri. 

Melatoniini taas on aika kiva kaveri. Se väsyttää ihan kivasti taas. Se toimii edelleen vuosien jälkeen moitteettomasti. Lähes aina. Ensin harkitsin illalla kotiin tullessa -näin kavereita- että laitan Opamoxia/Diapamia nassuun, mutta nyt koitan miettiä että säästelisin niitä. Juuri uusitutin reseptin, hemmetti, enkä kehtaisi kinuta siltä lääkäriltä parin kuukauden päästä uutta. Vai voisinko; voisinko vain sanoa, että on ollut ihan hirveetä ja joka päivä joudun ottamaan? Niin ne saatana joutuvat muutkin! En ole ainoa, jolle menisi säännöllisesti vaikka pari kertaa päivässä. Ei olisi vain tarvittavat lääke, vaan ihan säännöllinen lääkitys. Pitäisikö pyytää jotain masennus/ahdistuslääkettä? Ei, pelkään sivuvaikutuksia. Lihomista. Muita ikäviä asioita. Eikö bentsoilla ole niitä? Täytyy lukea varoituslista. Mutta olen antanut luvan käyttää niitä nyt, jos se auttaa tämän vaikeimman ajan ylitse. Pakkohan sen ajan on joskus loppua. Minulla siihen vaan voi mennä aikaa.

Toisaalta, suru on lohdullista. Nyt tuntuu, että on hyväkin surra. Koska tavallaan olen tiennyt, että sitä surua on kertynyt ja patoutunut. Sen on aika päästä esiin. Olen kirjoittanut niin monta kertaa siitä, miten olen jälleen kerran muka lähentynyt tunteitani ja nyt on aika työstää niitä terapiassa... Blaa. Niin. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että aina meinaan ja aion, mutta harvoin mitään tapahtuu. Sama tässä. En haluaisi jälleen sanoa, mutta nyt jos koskaan olisi se aika, että alan keriä menneisyyden vyyhtiä terapiassa. Ehkä tämä kriisi, hylkääminen tai hylätyksi tulemisen kokemus, itku terapeutille, sai aikaan sen, että tajuan etten voi kiirehtiä elämässä. Minulla on valtavasti surua, traumaa, hylkäämistä, yksinäisyyttä, lukkiutumista, unohtumista, mitätöimistä ja itseni sivuuttamista taustalla. Luvattoman paljon, järkyttävän paljon. Ei ehkä trauma jollekin toiselle, mutta minulle. Kun sen tuntisin, armahtaisin itseni ja hyväksyisin että minun polkuni kulkee nyt näin, niin elämä olisi ehkä siedettävämpi. Ja joku voisi rakastaa minua. 

Arjen pitäisi käynnistyä

En pysty. Olen liiaksi kiinni ajatuksissani. Ne pyörivät kehää. Vaikka yöllä ja aamusta tuntui hetken verran paremmalta. Taas se ankara perfektionisti meuhkaa ja mollaa: mitä muutkin nyt ajattelevat, olet säälittävä, et osaa, et tajua, takerrut. Älä tarvitse.

Tällainen vie voimat. Todella. Tulisivatpa nämä kriisit silloin kun olisi aikaa niitä käsitellä, eikä pitäisi käydä töissä ja opiskella. Mutta näinhän elämä menee.

Millaista olisi olla normaali ihminen, sellainen joka ei haavoitu sydänjuuriaan myöten... Jolla olisi terve suojautumistapa maailmaa vastaan, joka pystyisi puolustautumaan ja suojelemaan itseään. Arvostamaan itseään. Ei antautua ihmisten hyväksikäytettäväksi. En tiedä mikä... tai tiedän. Tiedän, mikä tunne ja osa nostaa päätään silloin kun sille osoitetaan jotain hyväksyntää. Se on se, joka odottaa että vanhemmat pelastavat sen turvaan ja kaikki on täydellisen hyvin. Sillä on kova tarve siihen, pohjaton tarve. Se ei mitään muuta pysty ajattelemaankaan kuin että olisi kohta turvassa, pahalta maailmalta. Kaikki energia ja huomio kiinnittyy siihen, se ei pysty huomioimaan muuta. Ei vaaraa joka lähestyy, ei sitä uhkaa ja pelkoa ettei tämä ihminen olekaan välttämättä turvallinen. Siinäpä se. End of story.

Mulla on vielä paljon matkaa siihen, että pysty hyväksymään itseni ja eri puoleni. Kuinkahan pitkä matka se on? Varmaan loppuelämän tietyllä tavalla. Juuri nyt haluaisin kovasti, että saisin kuulla terapeutilta lämpimän, hyväksyvän ja vakuuttavan kommentin. Itse en pysty itseäni juuri tämän enempää auttamaan. Yksi olennainen, suuri syy sille on se, että minulla ei ole kokemusta vastavuoroisesta tunteiden käsittelystä, en ole sisäistänyt sitä rauhoittavaa vanhempaa (jollaista minulla ei ole ollut), joka kuuntelisi, pyrkisi auttamaan tunteiden nimeämisessä, hyväksyisi, antaisi palautetta ja valaisi uskoa paremmasta. Nyt vasta ymmärrän miten tärkeää on, että vanhemmat todella käsittelisivät eri tunteita lasten kanssa, loisivat turvallisen ympäristön sille. Sellaista ei ole meillä lapsuudenkodissa ollut. Tunteita on varmasti "leijunut", mutta niihin ei ole päässyt käsiksi. Minkä lisäksi se, että vanhemmat ovat hylänneet minut lukuisia kertoja yksin tuntemaan kestämättömiä tunteita. Tästä karu esimerkki, miten kerran itse reagoin hoitolapsen kiukutteluun ja itkuun. Otin häntä kädestä kiinni, nostin toiseen huoneeseen ja laitoin oven kiinni. Jätin yksin. Tuntuu vitun kurjalle.

Nyt pitäis jatkaa töitä, juttuja. Olen vain sekaisin ja ahdistunut ja itkuinen. Mieli pomppii siellä ja täällä, olo ei ole sietämätön, mutta näköalaton ja toivoton. Ehkä häpeää kantava osa on tällä hetkellä päällimmäisenä, se että olen säälittävä ja hylätty.

Kaksi asiaa, ehkä kolme

Minä voisin hyvin mielelläni mennä pienessä bentsopöhnässä töihin. Kaikki olisi soman usvaisen verhon peitossa, asiat, ihmiset, kokemukset ja tunteet eivät tulisi lähelle. Minulla ei ole suojakuorta, ei kovin vahvaa sellaista. Edelleen mietin, miksi välillä tulee näitä kausia että kaikki on vaikeaa...

Sitten, hävettää kirjoittaa tänne usein. Vaikka itse blogia pidän, ja minulla on oikeus julkaista tekstejä siinä missä muillakin, silti koen että pitäisi olla oikea blogi. Tyhmää. En arvosta itseäni ellen ole jotain erikoista. Mutta kun ei ole ketään, ei ole ketään kelle puhua. Paitsi ne... te, jotka luette tämän. Kiitos vierailusta. Ei bloggaamista tarvitse perustella nykypäivänä, ihmiset kirjoittavat kaikesta, osa hyvin osa huonommin. Kaikki voivat tehdä niin. Näiden tekstien kautta minä olen, ja toisaalta en ole. En tunnista kaikkea jälkeen päin. 

Olen aktivoitunut terveydenhoidon suhteen. Olen oppinut pari rutiinia: veden juomisen ja meikinpoiston illalla. Unirytmin pitäminen olisi tärkeää, mutta nyt kun on mielialanongelmia niin en jaksa. Jaksan sentään syödä tasaisesti, se on myös saavutus. Ruokaa kupuun, niin asiat on paremmin. Ja olen tehnyt opiskeluja, ihan vähän. Itkettää, minä opiskelen, teen hitaasti asioita eteenpäin. Se ei ehkä riitä, mutta minä yritän. Sitten mietin uusiksi, jos se ei riitä. 

Kaikki ei ole aina pelkkää paskaa, voi olla aarteitakin joukossa. Kunhan ensin kykenee kaivelemaan sitä paskakasaa. 

Ammattilainen

Olen ollut aika työorientoitunut opintojeni aikana, ja ymmärrän kyllä vallan hyvin syyn sen taustalla. Olen saanut olla osa työyhteisöä ja työroolini on antanut normaaliuden tunnetta ja tuonut vuorovaikutusta elämään. Opiskelijana olen joutunut olemaan liian minä, ilman suojakuoria. Työ on pitänyt arjen rutiineissa kiinni. Työ on opettanut paljon, pitänyt käynnissä. Olen oppinut valtavasti itsestäni, sitä ei käy kieltäminen. Sellaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt, että minun on todella vaikea luottaa muihin ihmisiin, tai edes ymmärtää että heilläkin on roolinsa ja tehtävänsä. Aivan alussa kun aloitin työt, en tiennyt mitä tehdä ja mikä kaikki kuului vastuulleni. Tästä kiitos paskan perehdytyksen. Varsinkin minun kaltaiseni ihminen tarvitsisi hyvin yksityiskohtaista ohjausta ja neuvontaa, koska helposti ahdistun ja vastuutan itseäni liiaksi. Kaikki on minun vastuullani. 

Otan vastaan kaiken mitä asiakkaani puhuvat, lähden heidän mukaansa siihen tunnevyöryyn. En osaa rajata heitä ja ohjata (sen hetken kannalta) olennaisiin asioihin. Toisen ihmisen rajoittaminen tuntuu pahalta. Siinä on sietämistä. Olen kiltti ja taivuteltavissa. Pääni saa helposti pyörälle.

En myöskään pysty vielä täysin uskomaan, että muut koneiston osat hoitavat hommansa. Kun oma osuuteni on hoidettu, siirrän asian seuraavalle. Mutta jotenkin minun on vaikea uskoa sitä, että asia tulisi hoidetuksi. Minun on hankala uskoa, että hommat pyörivät näin niin kuin pyörivät ja että ihmiset saavat palvelua muuallakin. 

Kai tämä kertoo jostain itsensä liiallisesta vastuuttamisesta, kontrollintarpeesta. Ettäkö joku muukin ottaisi vastuuta? Ne muut ovat vain niin epätodellisia vaikka puhuisin puhelimessakin jollekin henkilölle, niin ei se mene jakeluun että hekin tekevät kaikkensa auttaakseen ihmisiä. 

Liittyykö tämän pohjimmiltaan siihen, että minun on vaikea uskoa muita ihmisiä todeksi? Että muidenkin sisällä on elämää ja ajatuksia, vaikka en itse niitä tavoittaisikaan. Muut ihmiset eivät ole olleet saatavilla, kun olen tarvinnut apua ja tukea. Edelleen hiillyn herkästi tilanteissa, joissa en osaa toimita "oikein", koska se muistuttaa siitä että olen jäänyt vaille rinnakulkemista elämässäni (lapsuudessa, nuoruudessa), ja se tuottaa tuskaa työelämässä uudelleenkoettuna.

Katsoin illalla jotain ohjelmaa. Muistin millaista oli olla masentunut muutama vuosi sitten. Se tunnetila on jotain hyvin erikoista. Se tunnetila liittyi vahvasti kotiini, se oli oma kammioni johon piilouduin. Muistin sen tunteen kun halusin vain maata sängyssä sikiöasennossa liikkumatta, valaa muureja ja esteitä minun ja elämän väliin. En pystynyt poistumaan kotoa, en pessyt pyykkejä kuukauteen kunnes olin ilman alusvaatteita. En voinut viedä roskia, en hakea niitä pyykkejä viikkoihin kun ne lopulta illan viimeisiän tunteina pyykkituvalla sain pestyä. Puhuimme terapeutin kanssa yleistyneisyydestä ahdistuneisuudesta; siitä että kaikki oikeastan ahdistaa, olemassaolo. 

Mietin joulun jälkeen, että jotain todella pahaa perheessämme on ollut. Jotain kerrostumia vanhempien ja heidän vanhempiensa historiasta. Niihin ei pääse käsiksi sanoilla ja tietoisuudella. Se on ollut poissaolevuutta, jota on vaikea näyttää toteen. Isä on ollut poissa kotoa omissa vapaaehtoistöissään paljon, sitten hän on ollut henkisesti poissa. Äiti ei ole jaksanut panostaa parisuhteeseen ja lapsiin ja itseensä. Äidistä tulee sellainen olo, että hän vain on, asioihin ja ihmisiin ei ole syvällisiä kontakteja. Hän on ollut tyytyväinen jossain välitilassa, fyysisesti paikalla mutta henkisesti varattuna. Näennäisen hyvä äiti, joka on huolehtinut fyysisistä perustarpeista. Hän ei ole ollut kosketuksissa omaan kehoonsa ja mieleensä, sen huomaa. En minäkään, olen etäännyttänyt kaikki kokemukset. Nyt haluaisin olla jollain tapaa yhtä kehoni kanssa, se voisi yllättää. En vain osaa rakastaa itseäni. 

Pelkään tuntemista. Pelkään pakahtumista. Pelkään huolehtia itsestäni.

Paniikki kuplii

Maailman kohtaaminen on vaikeaa. Eilen oli pitkästä aikaa sellainen hetki, että olisin halunnut maata omassa saastassa kotona hipihiljaa. Pelkkä ajatuskin päälle pukemisesta, ulos menemisestä ja muille näyttäytymisestä sai rinnan ja keuhkot painumaan kasaan. Tuli sellainen katsetta pakeneva olo, sellainen tunne ettei kehtaa tulla nähdyksi ja huomatuksi. 

Päätin kuitenkin mennä kaupungille katselemaan alennusmyyntejä. Mietin samalla mistä tuo tunne kumpusi. Ehkä siitä, että tajusin taas hetkellisesti olevani vastuussa elämästäni ja minulla on valtaa siihen. Minä saan opintoni etenemään, minä osaan pukeutua kauniiksi ja saada ihmisten huomion, minä olen persoonallinen ja kiinnostava kun annan itseni olla oma itseni. Mutta maailma, ihmiset ja huomio ovat pelottavia ja pahasta. Jostain syystä. Minä en usko olevani niiden arvoinen. Minä kaipaan olla aito, seurallinen ja värikäs, sellainen iloinen kun mikä välillä olen. Mutta se olotila ja tunne on niin lähellä surua. Onko suru taas lähellä syyllisyyttä? Tunnenko syyllisyyttä aitoudesta, ilosta ja värikkyydestä; sellainen kun ei kai saisi olla. 

En ole päässyt tuon tunteen lähteille. Epälen sen olevan jossain ihmisten kohtaamisen vaikeudessa ja nähdyksi tulemisessa. En ole tullut nähdyksi ja ymmärretyksi, siinä minun suuri menetykseni ja traumani.

Ehkä kaipaan pientä ja turvallista maailmaa. En sellaista, jossa mikä tahansa tie ja ihminen voi olla kohtalokas (hyvällä tai huonolla tavalla). Liikaa valintoja, liikaa vastuuta. Miten minä opin selviämään tämän kanssa? Olen paennut vastuuta ja mahdollisuuksia, ainakin pääni sisällä. Vanhempani ovat ratkaisseet tämän ongelman omalla tavallaan, minä en todellakaan halua tehdä sitä samaa virhettä. Kyllä sen levollisuuden tulee löytyä omasta päästä. Tai sitten en ehkä koskaan opi olemaan ihmisten kanssa, en koskaan uskalla matkustaa mihinkään katsomaan maailmaa. Erilaisuus, kauneus, yhteys ja ajan rajallisuus satuttavat niin paljon.

Olen ollut viime viikkojen aikana hyvin väsynyt, ja luulen sen myös vaikuttavan henkiseen kestävyyteen. Olen alkanut panikoida töistä, ihmisten kohtaamisesta ja puheluista. Tiedän hoitavani työni kohtuullisesti, mutta silti takaraivossa tinnittää tunne että mokaan ja pahasti. En nytkään pysty nukkumaan, vaikka tiedän millä konseptilla illat pitäisi viedä läpi. Kun sitä tiettyä rutiinia toistaa, olo on turvallinen ja keho tietää milloin on aika mennä nukkumaan. Mutta nyt en vaan voi; makaisin hereillä sängyssä pyörien eikä se ole kivaa eikä auta mihinkään.

Jos voisin, valitsisin ammattini nyt toisin. En haluaisi tehdä ihmisläheistä työtä. Olen kiinnostunut ihmisistä, tai ihmismielestä, mutta koska minulla on välillä tämä ihmiskammo niin parasta olisi pysytellä vaikka tutkimuksen teon tai papereiden ääressä. Ihmisiä täytyy auttaa, mutta minä en oikeastaan halua auttaa suoraan. Olisi kiva tehdä paperitöitä ja tietää olevansa hyödyksi, mutta se kun pitää tavata ihminen, selvittää ongelmia ja hoitaa niitä... Ei vain ole minun juttuni. En tiedä mikä sellainen työ voisi olla, jossa ei tarvitsisi koskaan olla asiakkaan kanssa tekemisissä kasvotusten tai puhelimitse. No, mietintä jatkukoon.

Oli tässä viikonlopun aikana mielessä vielä jotain muutakin. Jotain tärkeää. Ainakin se olisi tärkeää, että kuuntelisi ja noudattaisi omia tunteitaan - tuntuu että en pääse vanhoista tavoista ja kaavoista irti kun en uskalla vain niin tehdä. Tämä liittyy nimenomaan ihmissuhteisiin, niiden muotoa ja kaavoja on vaikea muuttaa.

Normaaliuden kaipaus

Kysyn itseltäni -kun en keneltäkään muulta voi- että miksi en saanut "normaalia" lapsuutta ja teini-ikää. Erityisesti murrosiän ja siihen liittyvän psykososiaalisen kehityksen puutteesta olen kiukkuinen vanhemmilleni. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta harjoittaa ryhmäytymistaitoja tai alkaa kokeilla seurustelusuhteita ennen kuin parikymppisenä. Sen sai aikaan se kummallinen "valeminä", jonka olin lapsuudessani kehittänyt turvakseni. Luulen, että sisarukseni kärsivät siitä samasta ilmiöstä. 

Me emme kehtaa seurustella. Me emme kehtaa tuntea mitään ketään kohtaan. Me olemme aina vanhempiemme pullossa kasvattamia pieniä lapsia. Emme uskalla rikkoa sitä kaavaa vaikka sanallisesti rikommenkin. Mutta kun me emme osaa. Tämä on uskomatonta, että aikuiset ihmiset ovat edelleen lapsuuden vankeja tietyllä tavalla. Olen minäkin yrittänyt seurustella, mutta minulla on liikaa käsittelemättömiä asioita, jotta voisin seurustella "kypsästi". Liian paljon hämmentäviä asioita, jotka liittyvät vanhempieni väliseen suhteeseen ja liikaa mieltä sekoittavia muistoja. 

Terapia jatkuu kohta. Tuntuu kuin olisin umpikujassa, mutta pakko tehdä jotain muutoksia omaan toimintaan, jos se vaikka saisi myös urautuneet ajatukset muuttumaan. Tällä hetkellä keskeisimmät tarpeeni terapiaan liittyen ovat varmaankin omien kielteisten tunteiden käsittely ja niistä seuraavat häpeän, kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteet, sekä äidin ja isän keskinäinen suhde. Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että se on jossain ratkaisevassa roolissa, mutta asiaa ei ole juuri käsitelty. En kykene muistamaan viimeisiä vuosia lapsuuden kodissa, en vanhempien eroa tai mitään. Olen kieltäytynyt kuulemasta ja näkemästä mitään, olen ollut masentunut ja pääni sisällä poissa. Kamalaa.

Opiskelukin sujuu jo

Viimeistelen vielä paria rästissä olevaa opiskelutehtävää, muuten olen vapaa velvollisuuksista tältä keväältä. Nyt on jo hieman optimistisempi fiilis, ja on pitkästä aikaa kivaa kirjoittaa koulujuttuja. Patoan itselleni yleensä aina se kilometrin korkuisen esteen sille aloittamiselle, ja siksi tehtävät tuppaavat valmistumaan vasta viimeisillä hetkillä. 

Opiskeluunkin pitäisi kehittää joku rutiini (kuten syömiseenkin), mutta kaikkina päivinä se rutiinin ylläpitäminen ei onnistu. En vieläkään pysty hahmottamaan ja jäljittämään sitä, miksi välillä erilaiset häiritsevät tunnetilat ryöpsähtävät ja ahdistava ajatuskehä on valmis. Usein päässä tykyttää kamala häpeän tunne, enkä pysty keskittymään mihinään. Tulee lamaannus. Sellaisina päivinä haluaisin vain maata peiton alla tai surffailla koneella. Mitään ajatustyötä en pysty tekemään, koska hävettävät muistot ovat vallanneet mielen.

Tuossa pari tuntia sitten meinasin taas pyörähtää käyntiin joku ajatusten vuoristorata, mutta onneksi se jotenkin laantui ennen kuin ahdistuskohtaus voimistui. Kiva, että kerrankin näin päin. Mietin toki terapiassa taas entistä poikaystävää, ja mietin seurusteluamme ja vauvojen nimiä, joita hänelle ehdottelin - vaikka kyse oli leikkimielisestä heittelystä, testailin silläkin varmaan itseäni että voisinko olla vakavassa suhteessa ja haluta niitä lapsia. Kuten todettua, itsetuntoni ei ole niin hyvä eikä omakuva kovin selkeä - en vain jotenkin osaa olla olemassa, joten ei sellaisesta ihmisestä ole äidiksi. En osaisi olla niin hyvän ihmisen kanssa kuin ex oli. Ehkä suojasin itseäni vetäytymällä pois kiintymyksen ja rakkauden tunteista, en halunnut altistaa itseäni sille mille en koe olevani valmis. Haluan mieluummin rypeä huonossa itsetunnossa ja itsesäälissä.

Viimeiset vuodet ovat menneet niin nopeasti. Tänään en haikea olo, syystäkin. 

Nyt minä lähden

Olen pyörinyt tämän viikon kummallisissa tunnetiloissa. Välillä tunteet ovat olleet intensiivisiä ja voimakkaita, välillä taas latteampia ja huomaamattomia. Joka tapauksessa, nykyhetki on herättänyt taas menneisyyden "eloon", ja olen pohtinut mitä on jäänyt kesken ja elämättä. Nyt ymmärrän oikeasti, että ulkopuolisuuden ja häpeän tunne ovat olleet merkittäviä tunteita elämässäni ja estäneet osan normaalia kehitystä.

Muistin erään vanhan tuttuni, jonka kanssa kävin samaa lukiota, ja joka itse asiassa asuu nytkin samalla paikkakunnalla kanssani. Googletin hänet, ja tämän henkilön kautta muistiini alkoi virrata lukioaikaisia muistoja; ihmisiä ja tunteita. Minä olen dissosioinut käytännössä koko lukion ajan itseni pois sosiaalisista tilanteista, ainakin alkuajan kun en vielä tuntenut kaikkia uusia ihmisiä. Minä kestin sen esittämällä jotain roolia, ja pelkäsin aivan hirveästi vanhempia oppilaita ja tilanteita, joissa joutuisin nöyryytetyksi. Minä en kelvannut mihinkään, olin todella epävarma itsestäni. Häpesin itseäni paljon enkä osannut lukioaikana luoda ihmissuhteita. Minä olin masentunut, sulkeuduin huoneeseeni nukkumaan ja sitten... koulussa etäännyin itsestäni, tunteeni olivat jotenkin jäässä ja tarkkailin tilanteita jotenkin etäältä. Tai ehkä paremminkin en tunnistanut enää itseäni, kehoni oli vieras, samoin ääneni ja kaikki tapahtumat olivat epätodellisen tuntuisia. Oikeastaan moni asia oli jo yläasteella samalla tavalla, mutta ehkä lievempänä. Silloin minua koulukiusattiin.

Eli keskeiset kokemukset kouluajasta yläasteiässä ja sen jälkeen keskittyivät häpeään, itseinhoon ja jonkinasteiseen dissosiaatioon. Koska en pystynyt pakenemaan konkreettisesti, poistumaan koulusta ja tilanteista, pakenin pääni sisällä. Ja tätä olen soveltanut myöhemmissäkin elämänvaiheissa. En ole läsnä, oma itse ja tilanne ovat epätodellisia.

Myös kodin ilmapiiri on ollut minua mietityttävä asia. Olen tullut siihen lopputulokseen ihan myös järjellä ajatellen, että meillä on asiat olleet huonosti. Minä tiedän sen siitä, että olen täysin hukassa sen suhteen mitä haluan elämältäni ja parisuhteilta. Minä voin kiinnostua vain sellaisista ihmisistä, jotka ovat saavuttamattomia. Minä haaveilen onnellisesta parisuhteesta ja ehkä perheestäkin, mutta silti niiden toteuttaminen tuntuu jotenkin kaukaiselta ja vastenmieliseltä. Aina jos teenkin aloitteen siihen suuntaan, että olen jonkun kanssa vakavasti, niin alan heti jotenkin dissosioimaan. Elän etäällä omasta elämästäni.

Olen elänyt itse etäällä perheestäni. Emme ole tehneet arjessa juuri mitään yhdessä. Minä olen elänyt omassa huoneessani. Minä en tiedä mitä rakastava parisuhde on. Itken ikävääni eksäni perään, jota rakastin. No, rakastan. Mutta tunteet ovat enemmän kaverillisia. Mutta jälleen olen siinä tilanteessa, että etäällä ollessa haluaisin olla yhteydessä, tai jotain. Mutta kun olen lähellä, en tunne sitä tunnetta. Enkä enää tiedä missä on vika, tunteissani vai menneisyydessäni enkä pysty tuntemaan mitä oikeasti tuntisin. Sabotoinko omat tunteeni jottei minun tarvitse kiintyä läheisesti, eikä muuttaa yhteen ja perustaa perhettä? En koe ansaitsevani niitä, minä en ole tasavertainen ihminen ja kumppani kenellekään. Kukaan ei voi haluta olla minun kanssani, ja jos haluaa niin se ei vain tunne minua.

Tällaisia ajatuksia ja tunteita on jälleen ollut mielenpäällä. Erityisesti tuosta vanhempien suhteesta olen löytänyt paljon märehtimisen aihetta viime viikkoina. En osaa täsmällisemmin selittää asiaa, mutta jollain tapaa heidän välinsä ja kodin ilmapiiri ovat vaikuttaneet voimakkaasti minun kehitykseeni ja tulkintaani itsestä, suhteista ja perheestä. Minulla ei ole uskoa perheeseen, minulle tärkeät ihmiset saattavat menettää yhtäkkiä merkityksensä ja koen itseni vieraaksi. Minä olen kai ollut riippakivi, ehkäpä olen syntyny väärään aikaan, liian myöhään mutta silti liian... väärään aikaan. Ehkäpä vanhempani olisivat olleet eroamassa, ja olisivatkin halunneet erota, mutta kun minä satuin pullahtamaan maailmaan.

Ymmärrän nyt oikeasti, että minulla on käsittelemättömiä asioita koko elämäni varrelta. Olen jämähtänyt vaiheeseen, jossa tarvitsisin jonkun joka kannattelee etäältä minua sen sijaan että voisin siirtyä läheiseen ja aikuiseen suhteeseen. Tämä on... sekasotkua.

Pitää raapustaa asioita ylös ennen seuraavaa terapiaa. Koska olen tottunut selittelemään asiat parhainpäin ja unohtamaan ne sitten, voi olla että menetän nämä oivallukset heti seuraavassa hetkessä... Tuntuu, että pari vuotta terapiaa on mennyt vain johonkin mitä en edes tavoita. Mutta nyt on pakko lähteä tutkimaan noita asioita menneisyydessä, koska ne vaikuttavat niin voimakkaasti. Joku matka sinne on pakko tehdä.