En pysty. Olen liiaksi kiinni ajatuksissani. Ne pyörivät kehää. Vaikka yöllä ja aamusta tuntui hetken verran paremmalta. Taas se ankara perfektionisti meuhkaa ja mollaa: mitä muutkin nyt ajattelevat, olet säälittävä, et osaa, et tajua, takerrut. Älä tarvitse.
Tällainen vie voimat. Todella. Tulisivatpa nämä kriisit silloin kun olisi aikaa niitä käsitellä, eikä pitäisi käydä töissä ja opiskella. Mutta näinhän elämä menee.
Millaista olisi olla normaali ihminen, sellainen joka ei haavoitu sydänjuuriaan myöten... Jolla olisi terve suojautumistapa maailmaa vastaan, joka pystyisi puolustautumaan ja suojelemaan itseään. Arvostamaan itseään. Ei antautua ihmisten hyväksikäytettäväksi. En tiedä mikä... tai tiedän. Tiedän, mikä tunne ja osa nostaa päätään silloin kun sille osoitetaan jotain hyväksyntää. Se on se, joka odottaa että vanhemmat pelastavat sen turvaan ja kaikki on täydellisen hyvin. Sillä on kova tarve siihen, pohjaton tarve. Se ei mitään muuta pysty ajattelemaankaan kuin että olisi kohta turvassa, pahalta maailmalta. Kaikki energia ja huomio kiinnittyy siihen, se ei pysty huomioimaan muuta. Ei vaaraa joka lähestyy, ei sitä uhkaa ja pelkoa ettei tämä ihminen olekaan välttämättä turvallinen. Siinäpä se. End of story.
Mulla on vielä paljon matkaa siihen, että pysty hyväksymään itseni ja eri puoleni. Kuinkahan pitkä matka se on? Varmaan loppuelämän tietyllä tavalla. Juuri nyt haluaisin kovasti, että saisin kuulla terapeutilta lämpimän, hyväksyvän ja vakuuttavan kommentin. Itse en pysty itseäni juuri tämän enempää auttamaan. Yksi olennainen, suuri syy sille on se, että minulla ei ole kokemusta vastavuoroisesta tunteiden käsittelystä, en ole sisäistänyt sitä rauhoittavaa vanhempaa (jollaista minulla ei ole ollut), joka kuuntelisi, pyrkisi auttamaan tunteiden nimeämisessä, hyväksyisi, antaisi palautetta ja valaisi uskoa paremmasta. Nyt vasta ymmärrän miten tärkeää on, että vanhemmat todella käsittelisivät eri tunteita lasten kanssa, loisivat turvallisen ympäristön sille. Sellaista ei ole meillä lapsuudenkodissa ollut. Tunteita on varmasti "leijunut", mutta niihin ei ole päässyt käsiksi. Minkä lisäksi se, että vanhemmat ovat hylänneet minut lukuisia kertoja yksin tuntemaan kestämättömiä tunteita. Tästä karu esimerkki, miten kerran itse reagoin hoitolapsen kiukutteluun ja itkuun. Otin häntä kädestä kiinni, nostin toiseen huoneeseen ja laitoin oven kiinni. Jätin yksin. Tuntuu vitun kurjalle.
Nyt pitäis jatkaa töitä, juttuja. Olen vain sekaisin ja ahdistunut ja itkuinen. Mieli pomppii siellä ja täällä, olo ei ole sietämätön, mutta näköalaton ja toivoton. Ehkä häpeää kantava osa on tällä hetkellä päällimmäisenä, se että olen säälittävä ja hylätty.
Pystyn samastumaan tuohon kuinka kaikki tuo mitä kirjoitit, oman mielenmaailman vastakkaintaistelevat sisäiset "äänet", eri osat ja tunteet, vievät voimia. Ne syövät energiaa aivan hirveästi, ja usein sanonkin ääneen terapiassa, että tämä on todella energiaa syövää. Tarvitsevuus on pelottavaa.
VastaaPoistaHaluan kuitenkin sanoa, että sinä et ole säälittävä, sinä olet arvokas, sinä osaat ja sinä ymmärrät ja tajuat todella paljon. Sinä olet todellinen selviytyjä, koska olet selviytynyt jo tänne asti, olet osannut ja uskaltanut hakea apua ja kuljet tätä polkua nyt. Sinä olet vahva nainen, merkityksellinen, arvokas ihminen.
Päivä päivältä opit vielä vahvemmaksi, opit rajaamaan ihmissuhteita ja itseäsi niiden väliltä niin, että et tule haavoitetetuksi enempää. Päivä päivältä haavat arpeutuvat, joskin kulkevat loppuelämän rinnalla mutta haalistuen. Se ei tunnu nyt siltä enkä tarkoita että pitäisikään, ymmärrän tunteesi. Näiden lauseiden ei ole tarkoitus lytätä tai osoittaa, että tunteesi eivät olisi juuri noin kuten kirjoitat. Ei ole myöskään tarkoitus sanoa, että sinun ei kuulu tuntea noin.
Tunteesi ovat ymmärrettäviä ja totta, juuri niin voimakkaita kuin ovat, ja sinun on hyvä tuntea ne kaikki läpi. Siksi sinä oletkin vahva, kun uskallat ja osaat tuntea niitä nyt, ilman että juokset karkuun tai välttelet niitä.
Hyväksyntä tulee askel askeleelta, ei ajan kanssa ainoastaan - on typerä sanonta, että aika korjaa - ei aika vaan ajan kanssa asian eteen töitä tehden. Matka on X-määrän pitkä, tietyllä tavalla loppuelämän (kultareunukset, pitää käsitellä hellästi, ei kestä astianpesukonetta <3), mutta askel kevenee varmasti huomattavasti matkan kuluessa.
On kovin surullista ja epäoikeudenmukaista, että et ole saanut vanhemmiltasi aikuista mallia tunteiden käsittelyyn, et ole saanut kasvaa kodissa, jossa olisi ollut hyväksyttävää tuntea, saada tukea niiden tunteiden nimeämiselle. Se kuuluisi jokaiselle lapselle, mutta me emme ole sitä saaneet.
Siksi meidän onkin oikeus ja itsemme takia jopa velvollisuus tuntea siitä aiheutunut suru, viha ja kaikki tunteet läpi, jotta matka X-määrän kuluessa voi alkaa keventyä.
Keskustele häpeää kantavan osasi kanssa siitä, että on täysin ymmärrettävää kokea olevansa hylätty mutta siinä ei ole mitään säälittävää eikä häpeällistä, vaan se on oikeutettu tunne; hylätyksi tulemisen tunne ja siitä aiheutunut vahva suru.
Voimia sinulle aurinkoisen päivän keskelle. <3