Tohinaa

Pakko huokaista oikein syvään ja laskea ainakin 100:n etten menetä hermojani tämän päiväisen sekoilun johdosta. Mittarissa taisi olla vähän liikaa kierroksia jo aamusta lähtien, olin vain sellainen olo. Fiilistelin Queenin soidessa taustalla enkä osannut asettua aloilleni jotta olisin voinut lukea tenttiin. Sellainen levoton olo ja pulssi korkealla, aivan kuin olisi ollut joku hälytystila päällä - en osaa oikein erotella mikä johtuu mistäkin, olenko stressaantunut vai vain energinen...? Onko minulla alitajuista stressiä jostain, olenko työntänyt ikäviä asioita pois mielestä ja nyt ne pyrkivät pintaan.

No joka tapauksessa en pystynyt laatimissani aikatauluissa ollenkaan, en tenttiinluvussa enkä missään muussakaan. Olisin halunnut vain touhuta ja säätää jotain, tiedättekö; kun ei pysty olemaan paikallaan ja tekemättä mitään mutta toisaalta ei voi tehdä mitään keskittymistä vaativaa. Oli jotenkin sellainen "haluan vaan jammailla kun on energinen ja kiva olla, älkää vaatiko mitään järkevää ja asiallista minulta tänään"- olo. Alitajuisesti yritin ilmeisesti vastustaa kunniallisen kansalaisen elämää, ja päivä on edennyt niin, että olen myöhästynyt kokouksesta, jättänyt menemättä tapaamiseen (ei se ollut niin tärkeä) sekä  hukannut tavaroitani ympäri yliopistoa. En myöskään ole syönyt mitään käytännössä 16 tuntiin.

Olen aika varma siitä, että tälle levottomalle ololle on syynsä. Ja ne pitäisi nyt kohdata. En vain tiedä miten pystyn. Haluaisin tällä hetkellä, että elämä olisi vain kiwaa kiwaa kiwaa eikä mitään ikäviä asioita olisi. Haluaisin uskotella itselleni niin. 

Don't stop me now, lauloi Freddie Mercury - kyseinen kappale soi aamulla erityisen paljon ja jollain ironisella tavalla se sopi päivään. Minulla on nyt hauskaa, älkää estäkö paskamaisilla jutuilla ja pilatko iloani. Mutta minun tapauksessa kiwa taitaa olla vain itsepetosta, minusta tuntuu niin kuin... sydän palaisi. Se on ahdistunut ja kipeä, fyysisesti se tuntuu siltä ja tiedän että nyt on henkisesti jokin vialla.

Viikonlopun saldoa

En tiedä vaikuttiko kokonaan valvottu yö asiaan, mutta nuha on kutakuinkin poissa :D Menin nukkumaan aamu 8lta ja nousin ylös hieman klo 12 jälkeen. En ymmärrä mikä näissä öissä nyt mättää, en muista milloin olisi viimeksi ollut tällainen uneton kausi. 

Yön aikana tuli raapustetua päiväkirjaan 6 sivua tekstiä, katsottua ohjelmia, ja kuunneltua musiikkia. Tänään olen fiilistellyt paljon Art Garfunkelin tuotantoa ja erityisesti kappaletta All I know. Minä niin tykkään G:n äänestä.    

On unohtunut mainita, että sain Kelan myönteisen päätöksen toiselle terapiavuodelle. Eli samaan malliin jatketaan kaksi kertaa viikkoon. Tällä hetkellä motivaatio terapiaan on suuri, ja muutos vuoden takaiseenkin on huikea. Välillä on aikoja jolloin ei saa itsestään mitään "irti", mutta helmi-maaliskuu ovat olleet ehkä jopa ratkaisevia aikoja joiltain osin. 

Sairastelua

Tässä meni sitten tämä viikonloppu, kipeäksi tullessa. Nuhainen olo eikä ruoka ole illalla enää maistunut. Toivon ihmeparantumista viimeistään maanantaille, että saan tehdä tarvittavat jutut. Onpahan ainakin aikaa nyt lukea tenttiin ja pöljäillä netissä.

Kehittelin itselleni aiheen graduun. Loin gradutiedoston (uudelleen) ja kirjoittelin tekstiä. Sitten hieman tiedonhakua eikä näyttäisi aihetta käsitteleviä graduja tai muita tutkimuksia Suomessa olevan. En sitten tiedän onko tekeillä, mutta yksityiskohdat kuten asetelmat ja tutkimuskysymykset ja metodit jääköön tietysti sitten seminaarivaiheeseen - uskoisin aiheen olevan tutkittavissa. Flunssakiukuttelussa vellomisenkin keskellä olen erittäin iloinen ja tyytyväinen itseeni :)

Vellomisesta tulikin mieleeni, että pitää muistaessaan lainata joitain tietoisen läsnäolon opuksia kirjastosta. Palaan asiaan kunhan olen niihin perehtynyt, toisaalta niinhän piti tehdä sen päihdekatsannonkin kanssa. No, on ollut tässä .... vähän juttuja, ei ole ehtinyt. Otan vain liikaa tehtäväkseni kerralla, ei tulisi kuuloonkaan että lainaisin kirjastosta vaikka yhden perusteoksen vaan haalin kaikki mitä on ja sitten kun kirjahylly pursuaa niitä, iskee paniikki että en ehdi lukea ja ahdistaa.

Ehkä tällaiseen holtittomaan käytöstapaan toivoisin apuja tuosta mindfulness-kirjallisuudesta. Eli sehän oli taas sitä, että keskittää ajatuksensa tähän nimenomaiseen hetkeen, vapauttaa itsensä menneisyydessä kierimisestä ja huomisesta huolehtimisesta. Jotkut osaavat sen luonnostaan, itse taas en. Ehkä jotkut pitävät huuhaana psyykkisestä energiasta puhumista, mutta kyllä ihmisellä on mielestä fysiikan ohella myös psyykkiset voimavarat ja ne ovat rajalliset. Osaan jo rajata jossain määrin omia puuhiani, ja huomaan milloin "alkaa mennä liian lujaa" - otetaan esimerkiksi tuo kirjojen lainaaminen. Alan kirjaston hyllyllä katsoa kuinka paljon siellä olisi mielenkiintoista luettavaa ja sitten oho - minulla on 7 kirjaa kainalossani! Mitä siinä välillä tapahtui? En ole tiedostanut ajattelevani, että minun pitäisi lukea nuo kaikki jotta tietäisin asiasta jotain ja tarpeeksi, minun pitää hallita kaikki ja lukea kannesta kanteen. Sitten olenkin jo niin ahdistunut, että koko homma jää. Sama on tenttiin lukemisen kanssa; laitan aikaani ja energiaani miettiessäni mitä kaikkia tenttejä minun pitäisi tälle vuodelle vielä ehtiä suorittaa eikä minulla ole sitten sitä aikaa ja energiaa enää niin paljoa käytettävissä siihen seuraavaan tenttiin, johon pitäisi lukea NYT. 

Joku on joskus sanonut, että saat sen mistä luovut. Huomaan, että tuo nurinkurinen ajatus pitää tavallaan paikkansa: kun luovun tehokkuuden tavoittelusta ja asioiden haalimisesta, keskityn täysin siihen mitä nyt teen ja ajattelen, että jokaiselle tehtävälle on aikansa, huomaankin että saan hommat ajallaan hoidettua eikä työskentelyyn tule katkoksia ja todennäköisesti olen saanut ne seuraavatkin jutut jo aluilleen. Eli toisin sanoen olen myös tehokas. Kuten sanoin, jotkut ihmiset ovat luonnostaan tällaisia loogisia ja keskittymiskykyisiä, minä en. Siksi ajattelin hakea jotain uutta noista kirjoista.

Energian "tuhlaaminen" asioihin joihin ei voi vaikuttaa saattaa olla todellinen ongelma. Minulle se ongelma on ollut menneisyyden vatvominen. Olen miettinyt niin usein asioita joita kadun, kelannut uudelleen ja uudelleen, keskustellut asianosaisten kanssa samat jutut moneen kertaan. Joku kutsuisi näitä "tunnekoukuiksi", mikä ymmärtääkseni tarkoittaa jotain sellaista, että ihminen jää junnaamaan johonkin tunteeseen eikä pääse siitä irti vaan samat ajatukset pyörivät aina uudelleen ja uudelleen. Ihmisellä ei ole taitoa päästää irti siitä tunteesta, mikä olisi todella hyödyllinen taito. 

"Ei itsensä rehellisen katselemisen tarvitse olla itsensä soimaamista. Se voi olla myös itsensä armahtamista." Tämäkin olin Kaisa Raittilan tekstin lainaus. Onhan se kyllä niinkin, että vaikka miettisi menneisyyttään ja olisi kivuliaan tietoinen omista virheistään ja erheistään, niin rajansa kaikella katumisella ja pahoillaan olemisesta. On eri asia tiedostaa olleensa väärässä ja ottaa opikseen kuin jäädä siihen loppu elämäkseen kiinni. Itseäänkin kohtaan täytyy olla armollinen ja hyväksyä, eikä se tarkoita että hyväksyisi tekemänsä pahan. 

Ruumiin kuolema

Monien mutkien kautta olen jälleen omassa punkassa, mutta missä on uni? Olen valvonut kohta 20 tuntia lyhyillä toissayön unilla eikä minua ole missään vaiheessa tänään väsyttänyt. No hyvä on, alkoholia nauttineena niin kyllähän sitä aluksi saattaa tulla väsähtänyt ja raukea olo, mutta tällä hetkellä voisin tehdä lähes mitä tahansa vaativaa tai raskasta - en tiedä mihin alkaisin vai voiko sitä mihinkään alkaa puoli 4ltä aamuyöllä... Ehkä en osaa pitää yksin ollessani rytmeistä kiinni? Niin kovasti kuin olenkin yrittänyt luoda rutiineja itselleni niin nyt tämä lipsahtaa järjettömyyden puolelle. Mania alkaa usein unihäiröillä, unentarve alkaa vähentyä ja toimeliaisuus lisääntyä... En minä nyt ihan tätäkään halunnut.

Löysin päiväkirjani vuosilta -07 - 10. Se ei ollut kaunista luettavaa. Sieltä tulee esiin aivan eri minä... joku jonka muistan etäisesti ja tunnistan mutta jota en "tunnusta" tällä hetkellä. En ole ollut onnellinen, enpä juuri. Kaikki tuntui romahtavan erityisesti silloin, kun oli jotain mieskuvioita, halusin jonkun kovasti pelastavan minut (ts. auttavan minua), mutta tunsin vain niin kovaa vastenmielisyyttä elämää kohtaan tuolloin. Pelottavan usein päiväkirjassa toistuivat tuolloin sanat "tulen hulluksi". Ei mitään sellaista, että tapan itseni vaan  pelko ja tunne siitä että sekoan, romahdan ja aivoni alkavat tuottaa jotain sellaista mikä ei ole totta. Se on pelottavin ja hirvittävin tunne ikinä sen lisäksi kun joku jättää - jollain tavalla ne nivoutuvat yhteen. Olen kerran aiemmin laihtunut eron jälkeen kahdessa kuukaudessa 8 kiloa pelkästään sillä, että keho on ollut niin järkyttävässä ylikierros- ja stressitilassa, että tärisin yötä päivää, minua palelsi ja lihakset olivat jumissa. Helvetin pelottavaa painajaista koko se osa elämästä. Toissasyksynä parisuhteen hajoillessa  itkin paljon ja yksin ollessa istuin lamaantuneena kykenemättä mihinkään, fyysisesti oli tunne kuin kurkullani olisi ollut kädet jotka kuristavat herkeämättä. Näitä merkintöjä ei haluaisi lukea, mutta uteliaisuus voitti...

Haluan eroon tästä olosta, se varmaan oli mielessäni päällimmäisenä tuolloin. Mistä saisi edes hetkeksi helpotuksen, masennuksen ja ahdistuksen syrjään vaikka puoleksi tunniksi tai tunniksi... jos masennuksen on pakko jatkua niin saisinpa edes hetken hengähtää niin ehkä jaksaisin paremmin - olla taas masentunut minä. Keinoni pyristellä sekä masennuksen, epävakailun ja suhdekriisin kourissa eivät olleet järin rakentavia, yritin saada jonkin ratkaisun tilanteeseen. Kohti jotain muutosta sillä en ehkä ollut menettänyt kaikkea toivoani. Ajattelin, että ehkä joudun kokemaan taas äärimmäisen fyysisen ahdistuksen ja hulluksitulemisen pelon, mutta siitähän minulla oli kokemusta. Ja kun siitä selvisin, selviän kaikesta.

Ruumiin kuolemaa kauheampaa on unelmien kuolema, kirjoitti Kaisa Raittila joskus. 

Epäterve usko

Googlettelun kautta päädyin Kirkko ja kaupunki- lehden juttuun nimeltä Epäterve usko ahdistaa. ( http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/uutiset-ja-ilmiot/9741/ ) Siinä on esimerkkitapaus ns. epäterveestä uskonnollisuudesta ja sen merkeistä. Ns. terveessä uskonnollisuudessa / uskossa on sija kyseenalaistamiselle, artikkelissa korostetaan. Artikkeliin on haastateltu Kaija Junkkaria, joka on pappi, terapeutti (mikä terapeutti?) sekä perheneuvoja, tulevat lainaukset ovat suurelta osin hänen siteerauksiaan.

[K & K:n artikkeleissa luonnollisestikin välittyy enemmän tai vähemmän kristillinen arvomaailma ja lähtökohta, mutta koen sen asialliseksi eli en kiihkoilevaksi vaan pikemminkin itse kullekin erilaisia näkökulmia tarjoavaksi. Sen hengellisen tunnustuksen voi oman harkintansa mukaan ottaa tai jättää.]

"- Lapsena ihminen on haavoittumimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia ---"

"- Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi. Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytämiseen tai ylipäätään tasapainoon."


Häpeää yhteisössä elävälle lapselle voivat tuottaa monet asiat, kuten erilaisuus muiden ikäisten joukossa mutta myös yhteisön sisällä. Olo on jotain siinä välissä, en itse kokenut kuuluvani mihinkään. Seurakunnassa en kokenut olevani yksi heistä - en missään tapauksessa! se oli kaukana mukavasta ja siitä seurasi syyllisyys ja häpeä olenko minä hyvä kun en tunne ja reagoi kuten muut. Ulkopuolella olin sitten liian uskovainen ollakseni "maallinen", eli en päässyt osaksi sitäkään porukkaa. 

"- Tunteet ovat elämän virta ja voima. Niiden kautta olemme kosketuksissa itseemme ja todellisuuteen. On luonnollista, että jos jotkin tunteet määritellään kielletyiksi, niiden tukahduttaminen vaatii veronsa tavalla tai toisella."

"Joillekin karistaammisille uskonsuunnille on ominaista, että tunteilla yritetään pönkittää liikkeen yhtenäisyyttä ja yhteistä uskonnollista kokemusta.

-Musiikki, ääneen rukoileminen ja ylistäminen ovat sinällään hienoja asioita, mutta jos niiden avulla yritetään pakottaa esiin tunteita ja nostattaa keinotekoisesti henkeä, ihmisen tunnemaailma voi jälleen keran vääristyä."

Vaikka kuuluisikin uskonyhteisöön - ja tarkoitan tällä niin karismaattisia herätysliikkeitä kuin myös ihan tavan luterilaista kirkkoakin - olisi hyvä, jos ihmisillä olisi edes jokin sosiaalisten ilmiöiden ja insituutioiden ymmärtämisen taito ja kyky arvioida niitä. Ettei vain oltaisi sokeita ja otettaisi itsestäänselvyytenä tiettyjä sosiaalisia konstruktioita ja pidettäisi niitä absoluuttisina ja ikuisina. Tunnemaailmaa vääristelemällä saadaan ihminen koukkuun ja hän palaa aina uudelleen. Tästä erilaiset riippuvuudet on tehty; palavasta tunteesta ja tarpeesta täyttää jotain mustaa aukkoa sisällä. Joukkohurmos ja itsesuggestio, siinä se.


Lapsille opetetaan kouluissa biologiaa ja maantietoa, kerrotaan avaruudesta ja maapallon "synnystä" ja myöhemmin evoluutiostakin ja vaikka mistä. Miksi ei kerrota psykologiasta tai yhteiskuntien kehityksestä? Historiaakin opiskellaan yksittäisinä tapahtumina ja paloina (tai ainakin sellaisesta pedagogiikasta minulla on kokemusta). Ehkä liioittelen hieman, mutta silti toivoisin että lasten kanssa keskusteltaisiin siitä miten asiat ovat ennen olleet ja miten ne on nähty, miten käsitykset myös ihmisten välille luoduista sosiaalisista konventioista muuttuvat ja kokevat omalla tavallaan "evoluutiota". 


Pohdintani saisi ehkä jonkinlaisen hienon päätöksen, ellei olisi niin kova nälkä ja kiire viettämään "tyttöjen vapaailtaa" tai oikeastaan pitkää viikonloppua. Kauppahallin kautta kohti ääretöntä ja... toivottavasti selviän terapiaan.

Nukkumatti ei käynytkään

Pari päivää on tässä taas tullut ajateltua ja mietittyä. Nyt olen jo oppinut tekemään muita asioita samalla eli bussimatkat eivät ole enää ainoita hetkiä filosofoida mielessään vaan ajattelun ja toiminnan voi yhdistää. Mikä yllätys. Shoppaillessa ja juttuja hipistellessä voi ajatuksen antaa lentää ja se on rentouttavaa, tai imuroidessa tai pyykkiä pestessä. Ne ovat parasta tällä hetkellä, koska luennoilla istuminen ja lenkkeily ovat piinaavaan yksitoikkoista puuhaa. Haluaisin olla koko ajan menossa jossain ja olla liikkeellä. Pienien asioiden touhuilun lomassa vaikeita ajatuksia on helpompi sietää ja niistä on myös mahdollista päästä helpommin eroon.

Aihe josta avauduin hetki sitten oli lemmikit. Terapeutin mielestä on ymmärrettävää, että koen syyllisyyttä lemmikin "laiminlyönnistä", siitä että se ei saanut seuraa ja virikkeitä - enhän minä itsekään saanut niitä kotona. Käyttääkseni hänen vertaustaan, eläin oli omassa häkissään ja minä omassani. Nälkä ja muut fyysiset tarpeet huolehdittiin mutta siihen se jäi, miten minä olisin osannut antaa jotain sellaista mitä en itsekään saanut. Vertaus saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta jollain tavalla järkevältä. Vanhempia ei kiinnostanut se miksi lapsi oli paljon omassa huoneessaan, hiljainen, vetäytyvä, laihtui, ei syönyt, ei käynyt kavereilla ja oli outo. Omien todellisten tunnetilojen peittämisessä kehittyy hyväksi, kaikki sellaiset uskottavat kommentit oppii ja hymyn saa helposti aikaan. Voiko siitä syyttää muita jos ei itse kerro, että on paha olla? Asia on aika monimutkainen enkä syytä siitä pelkästään vanhempiani, koska eivät he tehneet välttämättä mitään yksittäisiä selkeitä virheitä. Virheet varmaan alkoivat siitä, että pienen lapsen oletettiin kestävän enemmän mitä se kestikään ja siitä alkoi valeminän rakentaminen eli omat tunteet ja tarpeet piiloon.

Jos pieni lapsi joutuu keskelle järkyttävää ja traumaattista tapahtumaa, sillä on lähes aina jotain vaikutusta häneen. Ehkä vanhemmat uskottelevat omaa oloaan helpottaakseen, että vaikutuksia ei ole, lapsen ei uskota muistavan mitään eikä ymmärtävän. Tavallaan se on otta, koska pienen lapsen aivot tallentavat tunteet, eivät muistikuvia. Koska kokemukset ovat tallentuneet ei-kielelliseen muistiin niitä ei pysty palauttamaan mieleen helposti mutta tunteet ovat vaikuttamassa. Lapsen aistivat vuorovaikutuksen eri vivahteita ja esimerkiksi hoitajan masennuksella on vaikutusta lapsen kehitykseen vaikka kaikki fyysiset tarpeet täytettäisiinkin. Kehitys voi viivästyä jos masentunut hoitaja ei pysty säätelemään lapsen tunteita ja peilaamaan niitä. Toki pitää muistaa se, että yksilölliset tekijät vaikuttavat, jotkut lapset ovat hauraampia kuin toiset (temperamentti, luonne-erot) ja toiset selviävät paremmin.

Pitääkö perheessä sitten tapahtua jotain kauheaa, että lapsen kehitys jotenkin vaarantuu? Aiemmin minäkin ajattelin, että päihteet, "hulluus" ja väkivalta ovat ne asiat, jotka "oikeuttavat" terapiaan ja ongelmiin. Mutta kyllä niitä ongelmia on muissakin perheissä, niissä hyvissäkin jossa ei mitään selkeästi nähtävää ja sosiaalisesti legitimoitua ongelmaa ole. Lapsen kehitys voi vaarantua pitkäaikaisessa tunnedeprivaatiossa, kun vanhemmat eivät ole läsnä lapselle ja oikeasti anna itsestään jotain. Lasta ei voi huoltaa kuin autoa, mekaanisesti vaan tarvitaan lämpöä hellyyttä ja rakkautta. 

Kello on jo aika paljon, pitäisi varmaan jättää nämä pohdinnat taas huomiselle kaupunki- ja kauppakierrokselle. Uni ei vain jostain syystä tullut, joten päätin kuluttaa aikaani kirjoittelemalla ajatuksia tänne. Tällä kertaa se olen  minä joka valvon, yleensä mies on se joka kukkuu ylhäällä paljon pitempään. Ehkä minussa alkaa näkyä jotain kaksisuuntaisen mielialahäiriön viitteitä kun ei nukuta ja en osaa rauhoittua vaan saan ihan järjettömiä ideoita järjettömään aikaan päivästä - kuka haluaa lähteä kanssani maanantai-iltana sinne kaljalle klo 23... Tai lähteä kävelylle 2lta yöllä? Toisaalta näistä mahdollisuuksista on nautittava koska vielä sekin päivä koittaa kun istumme kunnan virkamiehinä/-naisina torstaitiimissä miettimässä että elämässä ei ole enää mitään kivaa. Tai eiväthän kaikki istu mutta me tylsät ihmiset kyllä. Ei, en halua ihmiseksi joka ei koskaan tee mitään mukavaa- kyllä tavallisena arkipäivänäkin voi tehdä jotain tavallisesta poikkeavaa ja kivaa. 

Virheilmoitus

Saisiko jostain sellainen säätimen, jolla voisi vääntää omassa päässään jotkut vitun dendriittiyhteydet tms. uusiksi.   Ei jumaliste on turhauttavaa kun ei pääse eroon omista "pakkoajatuksistaan" ja kaavoistaan ajatella. Omia ajatuksiaan ja reagointitapojaan harvoin kyseenalaistaa koska ne tuntuvat niin... oikeilta. Harvoin osaa ajatella, että asioihin ei ole pakko vastata näin. Ajatukset voivat olla virheellisiä ja haitallisia vaikka periaatteessahan kaikki reaktiot ja tunteet ovat sallittuja, yhtä arvokkaita.

Ehkä ahdistus johtuu siitä, että terapia alkaa vaikuttaa. Samaan aikaan on ikävää että kiinnostavaa tarkastella menneisyyttään. En vieläkään pysty asettumaan vakaasti kiinni arkeen, mutta kyllä se tästä. Arkiset asiat hoituu paremmin kuin moniin vuosiin, kaikki ikäväkin tulee hoidettua ilman tuskaisuutta ja "sammumista". On ihmeellistä miten käsityksen itsestään voi rakentaa noille negatiivisille kokemuksille ja miten masennus vielä tallentaa ne päähän pitkiksi ajoiksi. Vieläkin on totuteltavaa siihen, että minähän jaksan ja osaan. Oikeasti, en ole tyhmä tai laiska vaan moneen pystyvä. Itken juuri nytkin kun se on niin mahtavaa etten olekaan paska. 

Tämän muutaman minuutin aikana tunteet ovat ehtineet jo vaihtua tuosta ahdistuksesta tyytyväisyyteen. Mielenkiintoista.

Terapia

Terapeutit taitavat ollakin aika kettuja. Ainakaan omani ei mene siihen lankaan, että alkaisi selostaa minulle teoreettisesti mistä mikin johtuu - sehän olisi juuri sitä mitä haluan. Haluaisin faktatietoa ja tietellisiä sanoja, joiden turvin voisin järkeistää ja sitä kautta etäännyttää ongelmani itsestäni. Terapeutti ei myöskään kerro mitä ajattelee terapiaprosessistani koska ottaisin helposti "ammattiroolin" ja alkaisin lohkoa itseäni. Yritän varmaan asettua itse siihen terapeutin ja auttajan rooliin, ja pyrin olemaan oma auttajani. Sitähän olen joutunut tekemään aina kun apua ei ole ollut saatavilla. 

Terapeutti kommentoi, että järkeistän asiat, minun pitäisi joskus uskaltaa tuntea. No ehkä uskallan ajatella kiintyväni ihmisiin nyt sillä tavoin että suostun pelkäämään heidän menettämistään. Tässähän on suuri ero aiempaan: oma "traumani" liittyy kiintymyssuhteen totaaliseen menettämiseen joten pidän itseni henkisesti irrallaan ja kaukana, valmistautuen valmiiksi jo menetykseen jolloin se ei tunnu niin kamalalta. Saatan ajatella, että "no mitäpä sitä jos menettää vaikka lapsen, siihen saa kriisiapua ja terapiaa ja toisaalta mikä kuolemassa on niin pahaa ja vakavaa: luultavasti kuolleella on kaikki hyvin, ei ole kipua ja särkyä ja ei ihmisestä jää jäljelle enää mitään mikä tiedostaisi kuoleman -  ihminen kuolee eikä mikää kuolema ole periaatteessa epäreilu, niin vain käy ja aina jotkut muka luonnottomat kuolemat sattuu jonkun kohdalle." 

Järkeistän asioita ihan perkeleellisesti, uskon että rationaalisella selityksellä voi helpottaa oloa ja tunteita. Eli tavallaan kieltää kiintymyksen jotta ei tarvitsisi kärsiä menettämisestä. Mutta oikeasti, juuri sehän on kauheaa että menettää kiintymyksensä kohteen! Se on hirveää ja katastrofaalista ja niin sen "kuuluukin" olla. Aidot ihmissuhteet perustuvat kiintymykseen ja luottamukseen eli siihen, että on turvassa toisen kanssa. Ilman turvallisuuden tunnetta käy näin kuten minulle: ihminen kärsii psyykkisistä ongelmista ainakin jossain muodossa. Tai voihan olla että kiinnittymätön ihminen ei itse koe kärsivänsä mutta siitä voi seurata kärsimystä läheisille: millä tavoin kasvattaa omat lapsensa.

Kovin läheisissä suhteissa kuten seurustellessa tämä suojamuuri ei pidä kauaa. Välttelen kiintymystä ja sitoutumista henkisesti uskottelemalla itselleni vaikkapa avoimen suhteen etuja tai sitä että suhteessa ei ole velvollisuutta tilittää toiselle aina täsmälleen missä on menossa. Se on sitoutumisen välttelemistä että yrittää asettua kauas toisesta vaikka nyt ei pettäisikään tai tekisi muuta selkeästi "pahaa". Trauma jonka laukeamista kovasti yrittää välttää johtaa sitten siihen, että se todella toteutuu. Pitäisi oppia kiintymään ja kiinnittymään, ajattelemaan että luottaa toiseen ja se toinen luottaa minuun - jos asiat meneekin paskaksi niin sitten sattuu mutta se on hyväksyttävä. Niin ja sanoa hyvissä ajoin että pelkään toisen menettämistä ja hylkäämistä. Siitä olisi varmaan ihan hyvä puhua suhteissa...

Miksi kukaan ei ole kertonut, että ihmissuhteissa pitää tehdä töitä... Eipä tullutkaan sitä prinssiä valkoisella ratsulla joka tekee kaikesta ruusunpunaista unta. No mutta, poks! tämän päivän ajatuskupla puhkesi eikä tekstiä enää tule. 

The noonday demon

En nyt tiedä pystyikö tuon edellisen postauksen perusteella saamaan käsitystä ajatuksenjuoksustani. Mutta kerrottakoon ihmisille, jotka eivät ole psykoterapiassa olleet, että hiljalleen terapian aikana sieltä jostain mielen kellareista alkaa kohtoa pintaan muistoja ja tunteita menneisyydestä. Kunhan uskaltaa hellittää vastustusta ja ottaa vastaan ne. Minä en tunne kovinkaan paljon lapsuuttani, mikä tarkoittaa sitä, että sen mitä muistan tuntuu tapahtuneen toiselle ihmiselle eikä suinkaan minulle. Tiedän joitain yksittäisiä asioita tapahtuneen, mutta millainen lapsuuteni on ollut... en tiedä. Kokemukseni siitä ajasta ei ole yhtenäistä vaan mielentilasta riippuen saatan muistaa eri asioita.

Mutta tässä eräänä päivänä tietoisuuten alkoi siis nousta mielikuvia ja tunnemuistoja noin 10-13 vuoden takaa, ja ne saivat minut miettimään perheen sisäistä ilmapiiriä, silloisia kokemuksiani ja ajatuksiani. Olin päällisin puoli normaali, touhukas varhaisteini/teini. Mutta nyt vasta aloin tavoittaa faktaa, että olin silloinkin ahdistunut ja masentunut vaikka en sitä tuolloin ymmärtänyt. Olin kai niin perheemme sisäisen propagandan aivopesemä, että uskoin kaiken olevan hyvin kun materiapuoli oli kunnossa ja vanhemmat yhdessä, ei ollut päihde- tai väkivaltaongelmaa. (Ei niin, meidän perheessä, mutta vanhempien aiemmissa perheissä ja ihmissuhteissapa oli ollutkin!) Mitä ilmeisimmin minun masennukselleni on ominaista vakavuus, "raskasmielisyys" ja kulissit. Hoidan kouluni, opintoni (ainakin teininä tein niin). En kuitenkaan jaksa olla ystävien kanssa, koen ulkopuolisuuden tunnetta, haluan olla rauhassa, sosiaalisissa tilanteissa pakenen sellaisen roolin taakse, jota minulle on tuputettu pienestä lähtien; olen eloisa, iloinen, rohkea, puhelias, ystävällinen, kiva, rehellinen, järkevä, kypsä... Oikea minä on sitten kaukana jossain muualla. Perheen sisällä suhteet olivat räjähdysherkkiä ja vuorovaikutus oli kireää. Koulu ja vanhemmat antoivat struktuurin jonka avulla varmaan selvisin, mutta muuhun en pystynyt. Minulla ei ollut aitoa kiinnostusta ja jaksamista kuin harvoin. Aloin väsyä ja uupua. 

Minä en jaksanut pitää rutiineja yllä mitä tuli harrastuksiin ja eläintenhoitoon. Ne olivat minun vastuullani olevat asiat. Halusin viettää aikaa yksin ja rauhassa enkä tahtonut siihen häiriöitä. Masennus ja uupumus ikään kuin "sulkevat kuorensa sisälle" siinä vaiheessa. Nautin harrastuksestani ja lemmikeistä, olen aina nauttinut. Pikku hiljaa asiat vain menivät siihen pisteeseen, että en jaksanut olla kiinnostunut niistä. Koin vastuuta mutta en jaksanut kantaa sitä. Ehkä kaiken sen ytimessä oli se, että aikani meni siinä kun käperryin itseeni koska halusin päästä pois kodin ahdistavuudesta - siihen ei ollut fyysisesti mahdollisuutta, joten pakenin pääni sisällä kauas pois ja arkiset ruutiinit ikävästi palauttivat minut takaisin maanpinnalle. En halunnut olla "läsnä" kehossani ja kodissani. Nämä ovat ne tunteet, jotka olen muistanut kun mietin edesmenneitä eläimiämme. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, haluaisin korjata mennyttä ja tehdä asioita toisin. En kestä sitä, että olen laiminlyönyt elävää olentoa ja tunnen suurta syyllisyyttä. Kuten tunnen rikkimenneistä ihmissuhteistakin. 

Maanantai. Sinä vittumaisin päivä kaikista. 

Vihjeitä masennuksesta

Eilen ymmärsin yhtäkkiä, että olen ollut masentunut jo yläasteikäisenä. Aiemmin olen todennut, että olen ollut varmaan masentunut, olin yksin jne. Nyt sain tavallaan varmuuden sille asialle, kun aloin miettiä perheemme lemmikkejä. Niiden muistelu alkoi palauttaa minua vähitellen niihin tunnetiloihin mitä koin varhaisteini-iässä. Muistelin miten oma arkeni sujui tuolloin. Minun täytyi tunnustaa, että laiminlöin omia hoidokkejani, varsinkin yhtä erityisesti. Rakastin perheemme eläimiä, mutta en jaksanut ottaa niistä vastuuta. Tunsin hirveää syyllisyyttä, että hoidin lemmikkini huonosti ja se syyllisyys ja avuttomuus ahdisti mikä lisäsi tarvetta olla ajattelematta asiaa ja jättää eläin vielä enemmän yksikseen. Halusin ongelman pois silmistäni, vaikka ongelmani oli masennus. Tässä kohtaa tullaan kohdakkain taas sen asian kanssa, että masentunut, lamaantunut ja ahdistunut ihminen ei jaksa tai pysty tekemään asioita, kantamaan vastuuta. Ainakaan minä en jaksanut. Kun mietin mistä tuo jaksamattomuus kertoo, se kertoo siitä että silloinkin kaikki energiani meni kouluun ja kulissien ylläpitämiseen. Kotona olin omissa oloissani kuten kaikki muutkin; vetäydyimme omiin huoneisiimme koska sosiaaliset tilanteet olivat raskaita, ja johtivat helposti riitoihin. Miten saatoin antaa kaiken mennä niin pitkälle? Tunnen edelleen suurta häpeää ja syyllisyyttä siitä miten lemmikkini varmasti kärsi yksinolosta ja siitä että en pitänyt huolta siitä. Jätin sen yksin vaikka kyseessä on hyvin sosiaalinen eläin. Olen torjunut tuon muiston aivan täysin, kunnes se nyt on palannut mieleeni. 

En tiedä onko selostuksessani mitään järkeä, mutta oloni on todella paska. Olen aina hävennyt perhettäni ja itseäni - sitä millä tavoin on vaikea selittää. Heikko itsetunto ja häpeä kytkeytyvät tiiviisti masennukseen. Kai se täytyy nyt myöntää itselleen, että jos varhaiset kiintymyssuhteet ovat olleet minua hyljeksiviä ja pyrkineet itsenäistämään minut liian varhain niin sillä on hintansa. Koko lapsuuteni aikana kukaan aikuinen ei ole ollut rinnallani opastamassa ja tukemassa ja ottamassa vastuuta minusta. Vanhemmat ovat jättäneet yksin. Emotionaalinen yksinäisyys on johtanut masennukseen ja siihen, että en ole jaksanut tehdä enempää kuin mitä on välttämätöntä. Ihmiset, joilla ei ole ollut lemmikkejä, eivät ehkä ymmärrä miten tärkeitä ne voivat olla ja mitä tärkeitä asioita ne voivat myös opettaa... Mielestäni "oma" lemmikki on opettavainen asia lapselle; sen kanssa oppii mitä on sitoutuminen johonkin elävään ja tuntevaan olentoon, siitä on pidettävä huolta myös silloin kun ei haluaisi tai jaksaisi, se myös kiittää kiintymyksellään hoivasta - sitoutuminen ja hoivaaminen antaa molemmin puolista iloa. Lapsi ei saa kuitenkaan koskaan olla yksin vastuussa eläimestä vaan vanhempien on ohjattava miten eläinten kanssa toimitaan ja viime kädessä hoitaa lemmikki. Me halusimme aina eläimiä, ovathan ne lähes poikkeuksetta suloisia ja ihania. Oikeasti me halusimme vanhempien aitoa hellyyttä, että he antaisivat henkisesti jotain sellaista mikä ei lähde lapsesta ikinä pois - se säilyy hyvin rakentuneena itsetuntona ja -arvostuksena ja käsityksenä itsestään rakkauden arvoisena. Minä olisin halunnut antaa hyvän elämän omille ihanille lemmikeilleni, en jaksanut kantaa vastuuta masentuneena enkä kestänyt sitä että olen vastuussa elävästä olennosta. 

Tuo sama syyllisyys on noussut esille myöhemmin uusien lemmikkien kanssa, oman koiran esimerkiksi. Hoidan eläinten fyysiset tarpeet kuntoon, mutta en jaksa tarjota niille henkistä virikettä niin paljon kuin koen ja uskon niiden tarvitsevan. Toki asia on nykyään aivan eri koska en ole masentuntut enää, ja osaan suhteuttaa asiat realistisesti - koira ei hajoa jos se ei pääse juoksemaan 7 kertaa viikossa irti 2 tuntia päivässä, ihan hyvin riittää 5 kertaa viikossa ja tunnin lenkit (kyseessä on pieni koira). Masentuneena syyllisyys vain kohoaa potenssiin 10 kaiken suhteen...

Ystäväni - nuo pienet herneet

Parin viime vuoden aikana olen alkanut ajatella erilaisten ihmissuhteiden dynamiikkaa. Kovin paljon siihen ei ole ollut energiaa laitettavaksi, mutta aina "selvempinä" hetkinä kun on ollut voimia, olen pohtinut miksi mitkäkin ystävyyssuhteet ovat pysyneet ja mikä niitä pitää pystyssä. Ensimmäinen, pitkäaikaisin ystäväni: meillä on samanlainen huumorintaju. Eipä juuri muuta, paitsi se että olemme tunteneet pitkään ja se on jo oma arvonsa sinällään. Tiukassa paikassa voimme uskoutua toisillemme, mutta sitä tapahtuu ehkä kerran vuosisadassa. Mutta se hauskuus, hysteerinen nauru ja absurdius on niin... ihanaa että se korvaa kaiken muun. 

Toinen läheinen ystäväni: käsitämme maailman ja elämän samansuuntaisesti. Emme samalla tavalla koska kukaan ei voi olla toisen "henkinen klooni". Olemme vastakkaiset persoonat muutoin: minä puhelias ja sosiaalinen, hän hiljaisempi ja hillitty. Joskus mietin miksi hän hengailee kanssani; älykäs, kaunis, sivistynyt ihminen joka ymmärtää pukeutumisen ja sisustamisen päälle...? Olemme epäsuhta kaksikko, koska hän on aina viimeisen päälle laitettu ja pukeutuu klassisen kauniisti siinä missä minä näytän sirkusteltalta. 

Kolmas läheinen ystävä: en tiedä. Mikään meissä ei oikein täsmää täysin, ei siinä määrin edellisten kohdalla. Kai se on sitä "hiljaista tykkäämistä", jossa suhde tuntuu hyvältä jostain selittämättömästä syystä. Tämä on ensimmäinen ystävyyssuhde, jota olen varsinaisesti tietoisesti rakentanut viime vuosina ja olen huomannut että aikuisenakin voi saada kavereita. Ehkä meillä on ollut samanlaisia kokemuksia ja pohdintoja ystävyyssuhteisiin liittyen ja ne yhdistävät meitä; niistä on voinut puhua ja sitä kautta on syntynyt luottamus toista kohtaan, että ei tuo jätä minua vaikka vaikeaa olisi. 

Muut kaverini ovat kavereita isossa porukassa, harvat ovat niitä joiden kanssa voin kahdestaan lähteä kaljalle (en ikinä juo kaljaa mutta se ei ole se pointti). Yksi sellainen ihminen vielä oli, mutta hän katkaisi välit syystä joka jäi ehkä hieman epäselväksi tai ainakin askarruttamaan. Tosin epäselvyydentunteen saattaa selittää se, että sain tapahtumasta niin kovan stressin että en kykene muistamaan kaikkea keskusteltua. Toisaalta, siinä suhteessa olisi loistavat esimerkinainekset sen suhteen, että mitä itse luulee ja tuntee välien olevan mutta ne eivät olekaan! On jollain tavalla onnistunut viilaamaan itseään (!) linssiin ja varmaan linssin halkikin. Olen myös dissosioinut tuossa ihmissuhteessa paljon asioita, unohtanut ne koska ne ovat olleet epämieluisia. Tuosta dissosioinnista myöhemmin ehkä lisää.

Jokaisella on oikeus valita ystävänsä. Omia ystäviäni vertaisin herneisiin, jotka ovat välillä patjan alla ja välillä nenässä. Eli eivät aina ole hyvässä mielessä läsnä, mutta ehkä niin pitääkin olla. Jokaisella suhteella on oma dynamiikkansa ja "ehtonsa" mikä pitää sen toimivana, tai ainakin jollain tapaa palkitsevana. Olen pyrkinyt jättämään oman asemani ja roolini lohduttajana, terapeuttina joka aina vain "antaa" itsestään saamatta lohdutusta omiin suruihinsa. 

Tämä teksti ei kertonut kyllä pätkääkään siitä mistä aioin kirjoittaa ja mitä ajattelin aamulla. Jollain perin ihmeellisellä tavalla sormet vain lentävät näppäimistöllä ja uppoudun jonkun mystisen ajatusvirran vietäväksi: lopputulos on se että aivot ovat vieneet minut aivan toiseen suuntaan kuin mitä suunnittelin.

Trauma, lapsuus, alkoholismi, terveys, eksät

Opiskelujuttujen ohessa olen lueskellut jonkin verran muita blogeja. Yhtä sellaista, jonka kirjoittaja on insestin uhri- isä raiskasi alle kouluikäisenä joka ruumiinaukkoon mihin on mahdollista. On epämiellyttävällä tavalla kiinnostavaa miten aivot toimivat ja käsittelevät tuollaiset kokemukset ja kuinka ne voi unohtaa täydellisesti vuosiksi. Rakenteellisen dissosiaation teoria on tutustumisen arvoinen jos vain on kiinnostunut traumoista; se pyrkii selittämään myös sen miksi traumatisoitunut ihminen voi elää vuosikausia, jopa vuosikymmeniä näennäisesti normaalia elämää kunnes muistot alkavat taas tulla tietoisuuteen. 

Traumaterapiankeskuksen johtaja, psykologi Anne Suokas-Cunliffe on kirjoittanut aiheesta lapsuuden traumojen vaikutus aikuisuuteen:

http://files.kotisivukone.com/ttkeskus.palvelee.fi/tiedostot/suokascunliffe_2.pdf  

Teksi on mielestäni helposti luettavaa ja ymmärrettävää vaikka ei itse psykologian tohtori olisikaan...

Olen jo pitempään ollut aikeissa tarttua päihdetutkimukseen ja -kirjallisuuteen. Itseäni kiinnostaa erityisesti alkoholismi, koska se on ongelma joka on "näytellyt" suurta roolia vanhempieni elämässä ja siitä on saatu vertailukohta omaani ja sisarusteni lapsuuteen: alkoholismi on suuri synti ja lapsella on kaikki hyvin kun vanhemmat eivät juo ja lyö. Alkoholi on onnistuttu demonisoimaan niin että sen vastustamisesta tuli perhettä yhdistävä tekijä. Tällä tavalla vanhempieni lapsuuden/nuoruuden ongelma (trauma?) siirtyy seuraavalle sukupolvelle. On totta, että en pysty asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, joka on lapsena kärsinyt vanhemman juomisesta. Mitä on olla jatkuvasti varpaillaan ja siinä pelossa, että tekee jotain mikä saa äidin tai/ja isän juomaan. Omassa lapsuudessani riippuvuudet ovat olleet jotain muuta: ruokaa, laihduttamista, uskoa. Joka tapauksessa aion palata tuohon aiheeseen kunhan saan järjestettyä aikaa. 

Olen voinut viime aikoina fyysisesti aika huonosti. Minulla on kummallista paineen tunnetta päässä, pahoinvointia useasti viikossa. Olen aiemmin ollut terve kaikin tavoin, joskus ollut ikäviä mutta hoidettavissa olevia juttuja, mutta olen aina pelännyt niiden olevan jotain vakavaa. Nytkin olen löytänyt mukamas aina jonkin syyn kivuille ja oudolle ololle, mutta joudun varmaan kohta menemään lääkäriin jos kokeista löytyy jotain. 

Enpä ole toisaalta psyykkisestikään tänään voinut hyvin. Tiedän menneeni paljon eteenpäin siitä huonosta ja olen onnellinen. Tällä hetkellä. Mutta mielessä myllertää edelleen niin moni asia, joihin on pakko löytää jokin "sovitus". Olen käynyt päässäni dialogia entisen poikaystävän kanssa, ollut välillä vihainen ja raivoissani, välillä itkuinen ja ikävöivä. Haluaisin sovittaa ajatukset ja tunteet niin että voisin elää niiden kanssa, mutta sitten tulee yhtäkkiä yksi sivaltava ajatus: petän itseäni, ei se näin ole. Tekisi melkein mieli soittaa hänelle ja kysyä, saanko ajatella sinua? Saanko ajatella yhteistä aikaa ja sitä minkä olit elämässäni? Onko oikein että käytän niitä muistoja omiin tarkoitusperiini? Ehkä siksi minulle tulee tämä tunne, koska muistot ovat niin eläviä. Muistan kaiken ihan täsmälleen jos haluan. Luulen niin. Tai muistot ovat vahvoja ja eläviä, en voi olla varma vastaavatko ne totuutta. Ehkä päänsäryt johtuvat näistä pohdinnoista mitä käyn läpi vähän kaikesta menneestä. 

?

Tänään oli pitkästä aikaa terapia. On ollut kuitenkin helpotus huomata, että suhde terapeuttiin on muuttunut luottamukselliseksi  ja pystyn puhumaan enemmän ja tunteellisemmin. Terapiassa istuessani olen uskaltanut jo olla oma itseni - kuten myös muilla elämän osa-alueilla - ja se tuntuu hyvältä. Eli puhelias, lörpöttelevä, tunteikas, äkkipikainen. Siinä varmaan on useita persoonaani kuvaavia adjektiiveja. Olen hyväntahtoinen hölösuu, välillä epäsosiaalinen mutta pääsääntöisesti herkkä, empaattinen mutta myös nopeasti turhautuva ja suuttuva. En enää masentunut ja sekoileva. Tuntuu hämmentävältä kun varhaisaikuisuus on kadonnut muististani tai sitten minulle on tapahtunut vain negatiivisia asioita koska ne on ainoita muistoja mitä on. Tai jos on jotain tavallaan hyviä muistoja, niissä on jokin ahdistava tunne mukana.

Sitä jäin miettimään terapiasta palatessani, että mikä on herkkyyden merkitys ja vaikutus elämässä yleensä. Onko herkkyys sitä että jää vatvomaan asioita vai onko se vatvominen merkki jostain... en tiedä. Osaan puhua koirista ja niiden luonteista; niistä voi sanoa että pehmeä ja huonolla hermorakenteella varustettu koira on pelokas, ei palaudu huonoista kokemuksista.... mutta mitkä adjektiivit kuvaavat vastaavaa käyttäytymistä ihmisellä? Huonot hermot, ehkä... mutta ei se ole psykologinen termi. Onko taustalla siis biologinen alttius tietylle sensitiivisyydelle ja herkkyydelle kuten eläimillä? Omalla kohdallani tiedän, että se on aina ollut niin: minä olen ollut jo lapsesta saakka se joka raivostuu jos jotain kohdellaan väärin enkä ole osannut olla menemättä väliin (suurin osa kohautti vain olkapäitään jos jotain kiusattiin) Olen myös käsittämätön itkupilli; lukiossakin sain palautetta siitä kun itkin luokassa surullista leffaa katsoessa. Yritän vain sanoa, että minä en voi sille mitään että alan itkeä ja jos koitan estää niin se tuntuu luonnottomalta. Fyysiset reaktiot vain tulevat, mutta ei se itkukaan tarkoita että kontrolli katoaa. Ei ellei reaktio ulotu myös psyyken puolelle voimakkaasti.

Olen kuunnellut vanhaa SMG:n biisiä nimeltä Vieläkö soitan banjoa. Niin surullista. Ja haikeaa. Sopii tähän kevättunteesen. Kaksi vuotta sitten kevät oli perseestä, koko olo oli perseestä. Ahdistus tuntui kuristavan ilmat pihalle. Vuosi sitten vointi oli jo hyvä, jaksoin mennä töihin ja olla kavereiden kanssa. Ei ahdistanut. En kuitenkaan muista kuinka läsnä jaksoin olla ja kevät humahti ohi. Nyt tuntuu ihanalta ja kevyeltä; ensimmäistä kertaa 10 vuoteen odotan uutta aamua ja sitä mitä päivä tuo tullessaan. On ihana herätä ja sekin tunne herkistää: ei ollut turhaa hakea apua ja hoitoa ja sinnitellä eteenpäin. On ihanaa, että olen saanut "oikean elämän" takaisin ja masennus on väistynyt.

Viikonloppu jälleen

Selvisin hengissä. Olen ollut töissä ja selvisin. Naurettavaa mutta olen saanut voimaa itselleni siitä tunteesta että kestän rankat ihmiskohtalot - kuolemaa ja vakavia sairauksia - hajoamatta itse. En ota enää toisten surua itseeni eikä se käänny minua vastaan. Pystyn auttamaan asiakkaitani, keskustelemaan ja itkemäänkin heidän kanssaan. On ollut mahtava nähdä miten läsnäoloni ja apuni on ollut heille tärkeää. Ja miten koskettavaa on kun he ovat kiittäneet tuesta ja pitäneet työtäni tärkeänä. Ehkä tarvitsin tällaisen kokemuksen tähän vaiheeseen elämää. He ovat saaneet apua konkreettisesti kuin myös lohdutusta, se on ihanaa.

Olokaan ei ole tällä hetkellä niin kyyninen kuin mitä aiemmin. En ole jaksanut olla empaattinen ja myötäelävä asiakkaille. Olen toki osannut näytellä roolini asiantuntijana, sanonut sanat joita nyt vain kuuluu sanoa. Olen ehkä sanonut samat asiat nytkin, mutta nyt olen ollut läsnä itse. Toisaalta minusta tuntuu että olen tervehtynyt niin paljon, että pelot ja ahdistus ovat jääneet taakse eivätkä ulkoa tulevat ärsykkeet (toisten ahdistus) laukaise omia reaktioita. Olen miettinyt, että tällainenko minä olen? En olekaan hermoheikko, ahdistunut, kärsimätön, kyllästynyt, väsynyt, kyyninen, laiska. Olen jotain päinvastaista: saan asiat hoidettua, uskallan kohdata ihmisiä, en jää sanattomaksi. Minulla on energiaa, mikä on uskomatonta. 

Tuntuu hassulta kun on vuosikausia kokenut olevansa väsynyt ja uuvuksissa, oikeasti. Töihin ja luennoille on ollut vaikea mennä, harrastuksiin ja kavereille lähteminen on tuntunut liian raskaalta. Tämän asian kertominen läheisille ei ole tullut kuuloonkaan ja poikaystäville on pitänyt esittää kaiken olevan hyvin. Silti käytökseni ei varmasti ole ollut normaalia: olen siirtänyt asioiden hoitamista... aina vain siirtänyt.... en viekään vielä roskia, en soitakaan sitä puhelua vielä, en tiskaa vielä, en jaksa lähteä kaveria tapaamaan vaan venytän ja venytän lähtöä. Olisiko vain voinut sanoa, että olen niin kertakaikkisen uupunut ja minua itkettää ja masentaa että en nyt jaksa tehdä näitä asioita? Eniten energiaa varmasti vei se esittäminen, piti keskustella ja pyörittää arkea ja käydä töissä. Sitten kukaan ei ole huomannut pahaa oloani ellen ole uskaltanut siitä joskus mainita, eikä kukaan ole uskonut sitä minusta. Mutta pelkäsin että kaikki romahtaa, elämäni loppuu ja menetän senkin mitä minulla on jos otan asian puheeksi. 

Miehet - nuo kummalliset, karvaiset ja hassut oliot joista kuitenkin sen elämänkumppanin itselleen haluaa... Ehkä olen oppinut vähitellen, että tietyt stereotypiat pitävät paikkansa. Olisin varmasti säästynyt ja säästänyt poikaystäviä monelta päänsäryltä jos olisin sen jo aiemmin tajunnut. Tietyt periaatteet ovat olemassa: anna miehen tuntea olevansa suhteen mies: olet hänen ainoansa etkä ikinä koskaan milloinkaan katso toisia miehiä. Ei vaikka mies tietää sen olevan utopiaa että yksi ainoa ihminen voisi olla täydellinen aina ja ikuisesti - ei, mutta siinä harhakuvassa on elettävä. Miehen on tunnettava olevansa tarpeellinen ja että hän kykenee täyttämään ja tyydyttämään tarpeesi. Sitä mies nimittäin pelkää, että hän ei olisi tarpeeksi ja tärkeä naiselleen. Siinä sitten jos nainen menee vitsillä tai muutoin jotain sanomaan, se jää miehen mieleen kaihertamaan. Jos nainen erehtyy tekemään tässä suhteessa jonkin virheen ja mies saa käsityksen että nainen voisikin olla kiinnostunut hakemaan jotain toiselta mieheltä, ei rationaalinen keskustelu auta. 

Kadun monia tekemisiä, sitä ei voi kieltää. Ehkä eniten kaduttaa se, että ei ymmärtänyt sanoa kuinka tärkeä toinen ihminen on ja että haluaa kuulla olevansa tärkeä myös toiselle. Ehkä monien vaikeuksien takana on molempien epävarmuus omasta tärkeydestä kumppanilleen, mutta asia ei tule koskaan puheeksi ja pahaa oloa pitää osoittaa loukkauksin. Puhuminen on aliarvostettua. Se on äärimmäisen tärkeää, että pystyisi puhumaan peloistaan. Pelot eivät voi olla kamalampia edes toteutuessaan kuin se että satuttaa toista ja jos tämä luulee että se on tehty vieläpä tahallaan.

Mukavaa ja aurinkoista viikonloppua, aiheen vakavuudesta huolimatta :)