?

Tänään oli pitkästä aikaa terapia. On ollut kuitenkin helpotus huomata, että suhde terapeuttiin on muuttunut luottamukselliseksi  ja pystyn puhumaan enemmän ja tunteellisemmin. Terapiassa istuessani olen uskaltanut jo olla oma itseni - kuten myös muilla elämän osa-alueilla - ja se tuntuu hyvältä. Eli puhelias, lörpöttelevä, tunteikas, äkkipikainen. Siinä varmaan on useita persoonaani kuvaavia adjektiiveja. Olen hyväntahtoinen hölösuu, välillä epäsosiaalinen mutta pääsääntöisesti herkkä, empaattinen mutta myös nopeasti turhautuva ja suuttuva. En enää masentunut ja sekoileva. Tuntuu hämmentävältä kun varhaisaikuisuus on kadonnut muististani tai sitten minulle on tapahtunut vain negatiivisia asioita koska ne on ainoita muistoja mitä on. Tai jos on jotain tavallaan hyviä muistoja, niissä on jokin ahdistava tunne mukana.

Sitä jäin miettimään terapiasta palatessani, että mikä on herkkyyden merkitys ja vaikutus elämässä yleensä. Onko herkkyys sitä että jää vatvomaan asioita vai onko se vatvominen merkki jostain... en tiedä. Osaan puhua koirista ja niiden luonteista; niistä voi sanoa että pehmeä ja huonolla hermorakenteella varustettu koira on pelokas, ei palaudu huonoista kokemuksista.... mutta mitkä adjektiivit kuvaavat vastaavaa käyttäytymistä ihmisellä? Huonot hermot, ehkä... mutta ei se ole psykologinen termi. Onko taustalla siis biologinen alttius tietylle sensitiivisyydelle ja herkkyydelle kuten eläimillä? Omalla kohdallani tiedän, että se on aina ollut niin: minä olen ollut jo lapsesta saakka se joka raivostuu jos jotain kohdellaan väärin enkä ole osannut olla menemättä väliin (suurin osa kohautti vain olkapäitään jos jotain kiusattiin) Olen myös käsittämätön itkupilli; lukiossakin sain palautetta siitä kun itkin luokassa surullista leffaa katsoessa. Yritän vain sanoa, että minä en voi sille mitään että alan itkeä ja jos koitan estää niin se tuntuu luonnottomalta. Fyysiset reaktiot vain tulevat, mutta ei se itkukaan tarkoita että kontrolli katoaa. Ei ellei reaktio ulotu myös psyyken puolelle voimakkaasti.

Olen kuunnellut vanhaa SMG:n biisiä nimeltä Vieläkö soitan banjoa. Niin surullista. Ja haikeaa. Sopii tähän kevättunteesen. Kaksi vuotta sitten kevät oli perseestä, koko olo oli perseestä. Ahdistus tuntui kuristavan ilmat pihalle. Vuosi sitten vointi oli jo hyvä, jaksoin mennä töihin ja olla kavereiden kanssa. Ei ahdistanut. En kuitenkaan muista kuinka läsnä jaksoin olla ja kevät humahti ohi. Nyt tuntuu ihanalta ja kevyeltä; ensimmäistä kertaa 10 vuoteen odotan uutta aamua ja sitä mitä päivä tuo tullessaan. On ihana herätä ja sekin tunne herkistää: ei ollut turhaa hakea apua ja hoitoa ja sinnitellä eteenpäin. On ihanaa, että olen saanut "oikean elämän" takaisin ja masennus on väistynyt.