Ammattilainen

Olen ollut aika työorientoitunut opintojeni aikana, ja ymmärrän kyllä vallan hyvin syyn sen taustalla. Olen saanut olla osa työyhteisöä ja työroolini on antanut normaaliuden tunnetta ja tuonut vuorovaikutusta elämään. Opiskelijana olen joutunut olemaan liian minä, ilman suojakuoria. Työ on pitänyt arjen rutiineissa kiinni. Työ on opettanut paljon, pitänyt käynnissä. Olen oppinut valtavasti itsestäni, sitä ei käy kieltäminen. Sellaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt, että minun on todella vaikea luottaa muihin ihmisiin, tai edes ymmärtää että heilläkin on roolinsa ja tehtävänsä. Aivan alussa kun aloitin työt, en tiennyt mitä tehdä ja mikä kaikki kuului vastuulleni. Tästä kiitos paskan perehdytyksen. Varsinkin minun kaltaiseni ihminen tarvitsisi hyvin yksityiskohtaista ohjausta ja neuvontaa, koska helposti ahdistun ja vastuutan itseäni liiaksi. Kaikki on minun vastuullani. 

Otan vastaan kaiken mitä asiakkaani puhuvat, lähden heidän mukaansa siihen tunnevyöryyn. En osaa rajata heitä ja ohjata (sen hetken kannalta) olennaisiin asioihin. Toisen ihmisen rajoittaminen tuntuu pahalta. Siinä on sietämistä. Olen kiltti ja taivuteltavissa. Pääni saa helposti pyörälle.

En myöskään pysty vielä täysin uskomaan, että muut koneiston osat hoitavat hommansa. Kun oma osuuteni on hoidettu, siirrän asian seuraavalle. Mutta jotenkin minun on vaikea uskoa sitä, että asia tulisi hoidetuksi. Minun on hankala uskoa, että hommat pyörivät näin niin kuin pyörivät ja että ihmiset saavat palvelua muuallakin. 

Kai tämä kertoo jostain itsensä liiallisesta vastuuttamisesta, kontrollintarpeesta. Ettäkö joku muukin ottaisi vastuuta? Ne muut ovat vain niin epätodellisia vaikka puhuisin puhelimessakin jollekin henkilölle, niin ei se mene jakeluun että hekin tekevät kaikkensa auttaakseen ihmisiä. 

Liittyykö tämän pohjimmiltaan siihen, että minun on vaikea uskoa muita ihmisiä todeksi? Että muidenkin sisällä on elämää ja ajatuksia, vaikka en itse niitä tavoittaisikaan. Muut ihmiset eivät ole olleet saatavilla, kun olen tarvinnut apua ja tukea. Edelleen hiillyn herkästi tilanteissa, joissa en osaa toimita "oikein", koska se muistuttaa siitä että olen jäänyt vaille rinnakulkemista elämässäni (lapsuudessa, nuoruudessa), ja se tuottaa tuskaa työelämässä uudelleenkoettuna.

Katsoin illalla jotain ohjelmaa. Muistin millaista oli olla masentunut muutama vuosi sitten. Se tunnetila on jotain hyvin erikoista. Se tunnetila liittyi vahvasti kotiini, se oli oma kammioni johon piilouduin. Muistin sen tunteen kun halusin vain maata sängyssä sikiöasennossa liikkumatta, valaa muureja ja esteitä minun ja elämän väliin. En pystynyt poistumaan kotoa, en pessyt pyykkejä kuukauteen kunnes olin ilman alusvaatteita. En voinut viedä roskia, en hakea niitä pyykkejä viikkoihin kun ne lopulta illan viimeisiän tunteina pyykkituvalla sain pestyä. Puhuimme terapeutin kanssa yleistyneisyydestä ahdistuneisuudesta; siitä että kaikki oikeastan ahdistaa, olemassaolo. 

Mietin joulun jälkeen, että jotain todella pahaa perheessämme on ollut. Jotain kerrostumia vanhempien ja heidän vanhempiensa historiasta. Niihin ei pääse käsiksi sanoilla ja tietoisuudella. Se on ollut poissaolevuutta, jota on vaikea näyttää toteen. Isä on ollut poissa kotoa omissa vapaaehtoistöissään paljon, sitten hän on ollut henkisesti poissa. Äiti ei ole jaksanut panostaa parisuhteeseen ja lapsiin ja itseensä. Äidistä tulee sellainen olo, että hän vain on, asioihin ja ihmisiin ei ole syvällisiä kontakteja. Hän on ollut tyytyväinen jossain välitilassa, fyysisesti paikalla mutta henkisesti varattuna. Näennäisen hyvä äiti, joka on huolehtinut fyysisistä perustarpeista. Hän ei ole ollut kosketuksissa omaan kehoonsa ja mieleensä, sen huomaa. En minäkään, olen etäännyttänyt kaikki kokemukset. Nyt haluaisin olla jollain tapaa yhtä kehoni kanssa, se voisi yllättää. En vain osaa rakastaa itseäni. 

Pelkään tuntemista. Pelkään pakahtumista. Pelkään huolehtia itsestäni.

4 vuotta

Onnea blogi, 4-vuotispäivä. En todellakaan tunnista moniakaan teksteistäni, se on pelottavaa. Niin monet asiat tuntuvat etäisiltä ja vierailta. Enkä tiedä missä kohtaa dissosioin, oliko se silloin vai onko se nyt.

Joulu. Meni. Ahdisti. Pieni valeminä. Onneksi olen päässyt pois. En käsitä miten paljon olen kärsinyt ja ollut ahdistunut teininä. Kaikki on ollut niin pelottavaa.

Tulin kotiin, makasin sohvalla. Katsoin kaksi elokuvaa, ne olivat hyviä. Nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Olemisesta. Lähdin töihin rentoutuneena (!).

En vain tajua itseäni. 

Kun mikään ei riitä eikä pelasta

Näin joulun alla on varmaan oletus siitä, että ihmiset viettävät kivaa laatuaikaa perheensä kanssa. Ihmiset palaavat synnyinseuduilleen ja lapsuudenkoteihinsa, tai kerääntyvät sisarustensa luo yhdessä vanhemman polven kanssa tai kutsuvat heidät omaan kotiinsa. Lahjoja on suunniteltu ja niitä on hankittu ja paketoitu jo marraskuussa. Jouluruoat ovat perinteisiä, niihin liittyy lämpimiä ja rakkaita muistoja jo lapsuudesta. Joululaulut luovat tunnelmaa. Yhdessäolo on ihanaa. Suvun uudet vauvat sosiaalistuu kovaa kyytiä samoihin perinteisiin. 

No ei meillä. Perinteinen jouluahdistus alkoi jo useita viikkoja sitten. Tiedän ettei minun olisi pakko mennä sukuloimaan, mutta toisaalta haluan nähdä sisaruksia ja jo varmaan kohta pois nukkuvia vanhoja sukulaisia. En siis vanhempia. Muita motiiveja ei reissulle ole. Ja ensi vuoden jouluksi päätin lähteä matkalle.

Olen järkeillyt asioita ja koittanut katsoa eteenpäin. Ilman katkeruutta. Mutta tuollaiset defenssit eivät ole auttaneet, ja mitä lähemmäs joulu ja matka tulee niin sitä kamalammalta tuntuu. En ole "hyvä" ihminen ja antanut anteeksi, en ole unohtanut. Vanhempien perintö tulee vastaan minne ikinä menenkin, koska en ole vielä pystynyt käsittelemään kaikkea. Vielä on niin paljon purkamattomia, muodottomia möykkyjä että kompastun ihmissuhteissani niihin. 

Yritän pitää itseni pinnalla, olla itselleni vanhempi jollaisia en saanut. Nyt vasta ymmärrän kuinka paljosta olen jäänyt paitsi, ja se ei voi olla vaikuttamatta minuun. En muista, että olisin koskaan esimerkiksi keskustellut äitini kanssa mistään ihmissuhteisiin ja elämään liittyvästä, hän ei ole ollut kiinnostunut muuta kuin pinnallisesti. Hänellä ei varmaan kapasiteetti riitä puhumaan kovin syvällisia asioita, joista taas itse olen ollut kiinnostunut. Hänelle riitti, että toi ruoan pöytään ja piti hengissä. Siivoamaan hän opetti. Rahaa hän ei osaa käsitellä, joten ei sitä minullekaan opetettu. Seurustelusta ja ihmissuhteista hän ei koskaan puhunut. Äiti ei ole ollut välinpitämätön, mutta osaamaton kyllä. Kaipaan edelleen jotain äitihahmoa, siksi käyttäydynkin omituisesti esimerkiksi naispuolisia opettajiani, kollegoitani tai esimiehiäni kohtaan. Yritän hakea jotain yhteyttä esimerkiksi graduohjaajaani, hyväksyn kaiken hänen sanomansa, yritän olla miellyttävä ja vetoava, niin että saisin häneltä huomiota, lempeyttä ja kannustusta. Että hän uskoisi minuun, olisi oikeassa kontaktissa. Lyhyet ohjaustuokiot ovat minulle tärkeitä, koska silloin joku kiinnittää huomiota minuun. Silloin tuntuu etten ole kasvanut aikuiseksi, vaan olen jossain murrosikäisen moodissa, haen ohjausta ja tukea jota en kymmenen vuotta sitten vanhemmiltani saanut. 

En tiedä millä taikatempulla teen jouluvierailusta edes siedettävän. Ehkä hokemalla itselleni, että elämäni on muualla, elämässäni on muuta ja se voi olla vielä vaikka mitä. Minun ei tarvitse olla vanhemmilleni läsnä kuin ne pari päivää, ja sitten pääsen jo pois. Minun ei tarvitsisi olla kiinni menneessä. Jos pysyisin tässä hetkessä, tämän ikäisenä kuin olen, asiat olisivat hyvin. Ehkä koitan kiinnittää itseni vain tähän hetkeen ja tulevaan. Haaveilen matkustelusta, ensi keväästä. Raivon ja katkeruuden jätän toiseen hetkeen. Tiedän etten voi mitään sille, että haluaisin kostaa vanhemmilleni, laittaa heidät maksamaan. Se olisi heille oikein. 

Ei kovin positiivinen joulutunne.

Numerot

Katsoin opintolainan saldoa. Voihan helvetti. Okei, alle kymppitonni velkaa mutta siltikin. Siitä monta tuhatta on vain epäonnistuneen etuuskikkailun tuotosta. Aika monellakin elämän osa-alueella kikkailu epäonnistui tuolloin. Paahdoin monta vuotta töitä, koska en osannut asettua yliopistolle ja yliopistoyhteisöön, minulla oli kiireen tuntu ja minun oli pakko pitää itseni käynnissä töillä. Plus se etten tutustunut keneenkään yliopistolla niin, että olisin kokenut kuuluvani johonkin ja jonnekin. Työpaikalla olin osa porukkaa, koin normaaliutta. Mutta olin keskellä elämänkriisiä, joka vei kaikki voimat, enkä osannut ajatella asioita järkevästi ja kauaskantoisesti. Toisin sanoen myös opintotuen perumiset ja palauttamiset jäivät tekemättä, ensin otin takaisinmaksuja 15 %:n korolla, ja sitten aloin laskelmoida että jos nostan lainaa ja maksan opintotuet takaisin, niin säästänkö siinä... Tuntuu ihan järjettömältä, että siihen kierteeseen voi ajautua, mutta niin vain tein. 

Mistä päästäänkin loistavasti taas yhteen ihanaan pers.häiriöisen luonteenpiirteeseen(i): kaikki on muiden vikaa. Minulla ei olisi tätä tilannetta ja ongelmaa jos joku muu sitä tai tätä tai ei olisi tai olisi... Elämäni olisi ihanaa ja täydellistä jos vanhemmat olisivat olleet toisenlaisia. Ei ole oikein eikä järkevää eikä mahdollista syyttää vanhempia siitä mistä on itse otettava vastuu, mutta heitän pallon kyllä heille siinä kohtaa kun tarkastelen sisältäni nousevia tunteita ja toimintamalleja. Koen etten pysty selvittämään omia asioita ja ymmärtämään niitä niin paljoa, että selviäisin elämässä. Menen paniikkiin. Enkä ole saanut apua ja valmennusta elämään niissä asioissa mitkä ovat itsestäänselviä ehkä muille. Tai sitten vain kuvittelen liikaa kaikista ihmisistä. En tiedä. Ehkä muutkaan eivät osaa. 

Asiat hoituvat

Pörräilin tänään töissä ympäriinsä, ja silti minusta tuntui etten saanut mitään aikaan. Touhuan muka kaikkea, mutta mitään ei jää käteen. Jätän asioita roikkumaan ilmaan, enkä saa sovittua konkreettisia juttuja. Jos joku juttu on minulle epäselvä ja vieras (=pelottava) kierrän sen kaukaa ennemmin kuin alan ottaa siitä selvää. Selkeästi en ole tutkijaluonne.

Herran haltuun- ajattelu siis tarttuu. Joku jossakin joskus hoitaa nämäkin hommat kotiin. Se joku en ole minä. Ihailen työkaveriani, jolla on tiukasti maalaisjärki päässä. Hän osaa ja uskaltaa ajatella ikäviäkin asioita, ottaa niitä puheeksi ja yrittää sopia asiat. Hän ei arastele ja häpeile omaa työtään ja työpanostaan. Hänellä on oma tärkeä osansa systeemissä. Minä katoan mieluusti taka-alalle, tai ainakin avustajan rooliin kun muut työntekijät puhuvat. Kunpa jaksaisin ottaa oppia työkaveristani, vaikka aluksi ihan matkimalla ennen kuin oma luontainen työskentelytapani alkaa muotoutua. Tai toki se muotoutuu koko ajan, siksi olisikin hyvä ottaa niitä hyviä vaikutteita tässä vaiheessa.

Tämä töissä vastuusta luistaminen liittyy suurempaan kokonaisuuteen, jota on vaikea pukea sanoiksi. Siihen liittyy epävarmuus, jopa häpeä, itsestä ja omasta toiminnasta. Olen joutunut häpeämään elämässäni niin paljon että olen välillä lakannut olemasta (defenssit ovat toimineet tehokkaasti). Erinäisissä stressaavissa tilanteissa olen kadonnut paikalta. Naurunalaiseksi, mitätöidyksi ja torjutuksi tuleminen on haavoittanut syvästi, enkä usko olevani älykäs, kykenevä, hoksaava ja onnistuva. Siksi en edes yritä opetella ja sisäistää uusia asioita, vaikka oppisin ne aivan normaalisti. Epäonnistumisen ja epävarmuuden uhka ja sietäminen ovat hankalia tuntemuksia. Laistan haasteista, koska ne asettavat minut kasvokkain minäkuvan kanssa. Pjuuh. Tätä kai mietin tänään.

Parisuhteettomuus

Marisin siitä, ettei minua mukamas jaksa kiinnostaa tuo psyykepuolen vatvominen. Haluan vatvoa silti, vaikka kyllästyttääkin. Eräs minulle aiemmin jollain tapaa (monen mutkan kautta, henkisesti) merkityksellinen ihminen meni naimisiin, en tiedä miksi se kiinnostaisi tai ei kiinnostaisi, mutta iso merkitys sillä tuntuu olevan. Suren, että sillä ihmisellä on ollut "normaali" perhe eikä minulla ole. Se ja sen sisarukset ovat löytäneet kumppanit ja menneet naimisiin. En tiedä missä hänen vanhempansa ovat onnistuneet ja meidän eivät. Kun meillähän piti olla turvallista ja kaikki hyvin. Miksi kuitenkaan meistä lapsista kukaan ei osaa muodostaa oikeita parisuhteita? 

Koska vanhemmat eivät antaneet mitään kunnollista parisuhteen mallia. Heidän välillään oli jotain kummaa ja silti samaan aikaan ei ollut mitään. Kuin kuollutta. He hyljeksivät toisiaan kiinnittämättä siihen huomioita. Olen kasvanut siihen, että parisuhde on ennemmin hiljaisen tuskallista, jotain mihin kuitenkin tehdään lapsia, hiljaa kuristuen siihen umpisolmuun jota kukaan ei kuitenkaan muka näe. 

Isäni on suhtautunut parisuhteisiin ja lapsiin omituisesti niin kauan kuin jaksan muistaa. Hän saattoi jutella minulle oikeastaan mitä sattuu ymmärtämättä että olin lapsi ja etten pystynyt käsittelemään sellaisia asioita. Hän saattoi sanoa 10-vuotiaalle minulle ettei lapsia kannata tehdä (koska heistä tulee niin paljon huolta ja murhetta). Hän jutteli minulle kuin olisin ollut paljon vanhempi ja kypsempi kuin mitä todella olin. Ehkä aikuisena voisi keskustella vanhempiensa kanssa näiden kokemuksista isänä ja äitinä, mutta silloin kun lapsen kehitys on vielä pahasti kesken, ei heitä voi käyttää omien traumojen hoitajina. Isällä oli kai tarve puhua, mutta hän teki sen väärälle ihmiselle. En ollut varsinaisesti isän uskottu, mutta liian varhaiskypsänä minua pidettiin. Aina määriteltiin järkeväksi ja kypsäksi ja ajattelevaksi ja harkitsevaksi. Toisaalta myös hankalaksi ja kiukuttelevaksi.

Olipa miten vain, olipa tapahtunut mennyt miten tahansa, niin jäljet ovat jääneet. Siitä että isä hyljeksi äitiä, kantoi sisimmässään naisvihaa, ei kohdannut omia pelkojaan ja vihaansa. Isän viestit olivat ristiriitaisia, nyt kai sen tajuan; toisaalta hän sanoilla kertoi rakastavansa ja pitävänsä lapsia tärkeimpänä, toisaalta hän laittoi omat työnsä meidän edellemme vuosikausia ja halveksi äitiämme ja antoi ymmärtää että perhe tuottaa tuskaa. Mahdollisesti hänen jalo tarkoituksensa oli koittaa korostaa kärsimyksillään meidän tärkeyttämme hänelle. Kummallinen ihminen.