Parisuhteettomuus

Marisin siitä, ettei minua mukamas jaksa kiinnostaa tuo psyykepuolen vatvominen. Haluan vatvoa silti, vaikka kyllästyttääkin. Eräs minulle aiemmin jollain tapaa (monen mutkan kautta, henkisesti) merkityksellinen ihminen meni naimisiin, en tiedä miksi se kiinnostaisi tai ei kiinnostaisi, mutta iso merkitys sillä tuntuu olevan. Suren, että sillä ihmisellä on ollut "normaali" perhe eikä minulla ole. Se ja sen sisarukset ovat löytäneet kumppanit ja menneet naimisiin. En tiedä missä hänen vanhempansa ovat onnistuneet ja meidän eivät. Kun meillähän piti olla turvallista ja kaikki hyvin. Miksi kuitenkaan meistä lapsista kukaan ei osaa muodostaa oikeita parisuhteita? 

Koska vanhemmat eivät antaneet mitään kunnollista parisuhteen mallia. Heidän välillään oli jotain kummaa ja silti samaan aikaan ei ollut mitään. Kuin kuollutta. He hyljeksivät toisiaan kiinnittämättä siihen huomioita. Olen kasvanut siihen, että parisuhde on ennemmin hiljaisen tuskallista, jotain mihin kuitenkin tehdään lapsia, hiljaa kuristuen siihen umpisolmuun jota kukaan ei kuitenkaan muka näe. 

Isäni on suhtautunut parisuhteisiin ja lapsiin omituisesti niin kauan kuin jaksan muistaa. Hän saattoi jutella minulle oikeastaan mitä sattuu ymmärtämättä että olin lapsi ja etten pystynyt käsittelemään sellaisia asioita. Hän saattoi sanoa 10-vuotiaalle minulle ettei lapsia kannata tehdä (koska heistä tulee niin paljon huolta ja murhetta). Hän jutteli minulle kuin olisin ollut paljon vanhempi ja kypsempi kuin mitä todella olin. Ehkä aikuisena voisi keskustella vanhempiensa kanssa näiden kokemuksista isänä ja äitinä, mutta silloin kun lapsen kehitys on vielä pahasti kesken, ei heitä voi käyttää omien traumojen hoitajina. Isällä oli kai tarve puhua, mutta hän teki sen väärälle ihmiselle. En ollut varsinaisesti isän uskottu, mutta liian varhaiskypsänä minua pidettiin. Aina määriteltiin järkeväksi ja kypsäksi ja ajattelevaksi ja harkitsevaksi. Toisaalta myös hankalaksi ja kiukuttelevaksi.

Olipa miten vain, olipa tapahtunut mennyt miten tahansa, niin jäljet ovat jääneet. Siitä että isä hyljeksi äitiä, kantoi sisimmässään naisvihaa, ei kohdannut omia pelkojaan ja vihaansa. Isän viestit olivat ristiriitaisia, nyt kai sen tajuan; toisaalta hän sanoilla kertoi rakastavansa ja pitävänsä lapsia tärkeimpänä, toisaalta hän laittoi omat työnsä meidän edellemme vuosikausia ja halveksi äitiämme ja antoi ymmärtää että perhe tuottaa tuskaa. Mahdollisesti hänen jalo tarkoituksensa oli koittaa korostaa kärsimyksillään meidän tärkeyttämme hänelle. Kummallinen ihminen.