Pörräilin tänään töissä ympäriinsä, ja silti minusta tuntui etten saanut mitään aikaan. Touhuan muka kaikkea, mutta mitään ei jää käteen. Jätän asioita roikkumaan ilmaan, enkä saa sovittua konkreettisia juttuja. Jos joku juttu on minulle epäselvä ja vieras (=pelottava) kierrän sen kaukaa ennemmin kuin alan ottaa siitä selvää. Selkeästi en ole tutkijaluonne.
Herran haltuun- ajattelu siis tarttuu. Joku jossakin joskus hoitaa nämäkin hommat kotiin. Se joku en ole minä. Ihailen työkaveriani, jolla on tiukasti maalaisjärki päässä. Hän osaa ja uskaltaa ajatella ikäviäkin asioita, ottaa niitä puheeksi ja yrittää sopia asiat. Hän ei arastele ja häpeile omaa työtään ja työpanostaan. Hänellä on oma tärkeä osansa systeemissä. Minä katoan mieluusti taka-alalle, tai ainakin avustajan rooliin kun muut työntekijät puhuvat. Kunpa jaksaisin ottaa oppia työkaveristani, vaikka aluksi ihan matkimalla ennen kuin oma luontainen työskentelytapani alkaa muotoutua. Tai toki se muotoutuu koko ajan, siksi olisikin hyvä ottaa niitä hyviä vaikutteita tässä vaiheessa.
Tämä töissä vastuusta luistaminen liittyy suurempaan kokonaisuuteen, jota on vaikea pukea sanoiksi. Siihen liittyy epävarmuus, jopa häpeä, itsestä ja omasta toiminnasta. Olen joutunut häpeämään elämässäni niin paljon että olen välillä lakannut olemasta (defenssit ovat toimineet tehokkaasti). Erinäisissä stressaavissa tilanteissa olen kadonnut paikalta. Naurunalaiseksi, mitätöidyksi ja torjutuksi tuleminen on haavoittanut syvästi, enkä usko olevani älykäs, kykenevä, hoksaava ja onnistuva. Siksi en edes yritä opetella ja sisäistää uusia asioita, vaikka oppisin ne aivan normaalisti. Epäonnistumisen ja epävarmuuden uhka ja sietäminen ovat hankalia tuntemuksia. Laistan haasteista, koska ne asettavat minut kasvokkain minäkuvan kanssa. Pjuuh. Tätä kai mietin tänään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti