Aamupäivitys

Tämän vuoksi en todennäköisesti ehdi meikata töihin, mutta onks välii? Eipähän uskaltaudu kukaan juttelemaan kun näyttää hieman kuoleman kosiskelemalta.

Aamu. Ei mene jakeluun, että ulkona on  l ä m m i n  jo nyt. Minulla ei ole mitään hellevaatteita. Ainakaan mitä kehtaisi pitää niitä. Nyt juon kahvia (maistuu myrkylle) ja syön makkaravoileipää (myrkyn jälkeen ei maistu miltään). 

Yöllä oli paha olla. Itketti. En tiedä miksi, en saanut siitä tarkalleen kiinni. Luulin sitä yksinäisyyden ja hylätyn olon tunteeksi, mutta kesken sen vuodatuksen tuli mieleeni, että näinhän minulle käy aina kun on PMS. Itku loppui aika hyvin siihen. Kuinka paljon on merkitystä sillä, että miten selittää tunteensa? Tämä on mielenkiintoista. Onko taustalla aina välttämättä mitään kovin psyykkistä juttua? Jäinpäs vain miettimään.

Elokuvailta

Olen öllötellyt koko illan sohvalla. Tai koko päivän oikeastaan. Makasin ensin katsomassa Simpsoneita useamman tunnin sivusilmällä, sitten nukahdin hetkeksi ja sitten kävin kaupassa ja sitte katsoinkin jääkiekkoa. Ja tein opiskelujuttuja siinä koko ajan, mutta ne eivät oikein edenneet riittävän ripeästi. Koitin pitää kirjoittamista pääosassa, mutta aika myöhään meni silti senkin kanssa.

Nyt jumiuduin katsomaan ensin jo monta kertaa näkemääni The day after tomorrow'n, joka on pakko katsoa joka kerta kun se tulee. En ymmärrä miksi, yksi kerta olisi kyllä riittänyt koska ei se kummoinen elokuva ole. Ehkä se on juonikaareltaan juuri sopivan simppeli. Tarvittava määrä amerikkahöpöhöpöä, jotta lopussa voidaan juhlia maailman pelastumista ja mikä-elämässä-oikeasti-merkitsee- juttuja. Jip-vitun-pii.

Nyt en pääse sänkyyn ajoissa kun Maikkarilta tulee Cast a away. Riipaisevaa kun mies luo mielessään itselleen lentopallosta kaverin, ja kiintyy siihen kuin oikeaan ihmiseen. Kertoo jotain ihmisolennon luonteesta. 

Alkaisi uusi viikko. En jaksa odottaa ylimääräistä vapaata ensi viikon torstaina. Ihanaa saada nukkua arkena pitempään. Pitäisi vaan jaksaa sitä ennen vielä monta työpäivää ja piipahtaa terapiassa. Minulla on ollut vähän tunnoton ja kiireinen olo tämän viikonlopun. Ne tuntemukset taitavat kulkea käsi kädessä...

Ruokailu

No niin, kaksi tai kolme päivää periaatteessa "hyvää" syömistä takana. Tukeva aamupala (puuroa, leipää, mehua) ja sitten välipala ja lounas. Myös toinen välipala ennen kotiinlähtöä ja sitten vielä päivällinen. Iltapala on tahtonut jäädä syömättä, mikä on huono juttu. Sen olen tässä tällä viikolla huomannut, että pystyn olemaan paremmin syömättä herkkuja, jos syön kuitenkin hiilareita jossain ruoassa. Minun kohdallani siitä ei oikein -ainakaan vielä- tule mitään, jos alan niistä rajusti karsimaan... Koitan "kituuttaa" kaikilla terveellisillä salaateilla ja tofuilla (maitotuotteita en voi syödä) ja avokadoilla ja ties millä... Mutta retkahdan sitten päivittäin napostelemaan jotain. Mutta kun syön leipää niin siinä tulee jo täytetyksi se hiilarintarve, siis näin asian tulkitsen, verensokeri pysyy korkealla ja on kylläinen olo. Silloin kun on kylläinen olo, ei tarvitse syödä karkkia tai muutakaan. Ei tee mieli. Niin yksinkertaista.

Ehkä pitäisi nyt vaan keskittyä siihen, että syön säännöllisesti. Tätä olen hokenut itselleni viimeiset puoli vuotta. Säännöllisyys ensin, sitten laatu. En nytkään syö mitään donitseja välipalaksi, mutta kyllä sitä leipähöttöä voisi karsia... Suunnittelu ja ennakointi, avainsanat.

Nyt pitäisi rauhoittua nukkumaan. Saisinpa nukuttua kunnolla, viime yö(kin) oli hieman rauhaton.

Onnistumisesta on syytä nauttia

Huomasin tänään, että olin ensimmäistä kertaa aidon tyytyväinen asiakastapaukseen, jota hoidin. Vein läpi erään prosessin, jossa keskustelin usean osapuolen kanssa ja kappas, siitähän tulikin hyvä! Okei, juttu on vielä hieman kesken, mutta se on lähinnä viimeistelyä sillä vaikeimmat osuudet - haastattelut - ovat ohi. Minä tartuin tähän asiaan, en viivytellyt ja keksinyt tekosyitä, vaan todella "tartuin härkää sarvista", päätin olevani ammattilainen tai ainakin esittäväni sellaista, ja nyt tänään se vaikein asia eli puhelinhaastattelu tuli tehtyä. Vihaan puhelimessa puhumista yleensä, niin nytkin. Mutta selvisin, sain tarvittavan selostuksen ja kuvauksen. Olin huojentunut, iloinen ja tyytyväinen. Moitin itseäni aluksi epävarmuudesta ja "tyhmyydestä", mutta silti taisin löytää alkuhapuilun jälkeen oikeat sanat ja suoraan puhumisen taidon. Tiesin, mitä olin tekemässä, ja se tuntui mukavalle. Kotimatkalla suorastaan myhäilin (mikä ihana, jopa hieman vanhahtava sana mutta juuri niin sopiva tähän kohtaan) ja onnittelin itseäni siitä, että osasin ja rohkenin ja onnistuin. Voi vitsi, tästä kannattaa nauttia, sillä harvemmin tunnen todella onnistuneeni asioissa ja elämässäni. Järjen tasolla tiedän hoitavani työni, mutta useimmiten se tunnepuoli on soimaamassa ja puhumassa järkeä vastaan. 

Tein tänään jonkin oivalluksen töissä, mutta se ajatus pääsi karkaamaan sitten. Ehkä se koski tätä omaa epävakautta, niitä kipupisteitä jotka ovat aika syvällä minussa. Tiettyjen nappien painelu herättää orastavan paniikin ja herkkyyden, jolloin kompassinnuoli vetää vain ympyrää ilman mitään tolkkua. Silloin olen hätääntynyt, yksinäisyyttä tunteva pikkuinen. Omassa työhuoneessa on kuitenkin turvasatama, ja puhelimen saa pois päältä silloin kun tarvitsen oman hetken koota ajatukseni ja tunteeni rauhassa. Tänään huomasin sen merkityksen. Terapeutti kannustaisi minua tähän; oman ajan ottamiseen silloin kun on tarvis. Sitä ei kenekään kollegan tarvitse tietää mitä siellä toimistossani puuhailen, sillä harvoin he viereisistä huoneista poikkeavat kyttäilemään. 

Niin, terapia. Se on tauolla. Edelleen. Emme me sitten aloittaneet, tai jatkaneet, sitä koska kaikki elämässäni on niin epävarmaa. Työt lähinnä. Koitan tehdä nyt taas vähän ja hetken aikaa töitä, jotta pysyn rahoissa. Käyn terapiassa silloin tällöin. Jospa saisin "pakotettua" itseni työstämään näitä vastustavia tunteita ja elementtejä.

Kieltämättä uutta...

Heräsin yöllä painajaiseen tai paniikkikohtaukseen. Havahduin todella säikähtäneen oloisena, enkä tiennyt mistä oli kysymys. Kurkkua kuristi ja sydän hakkasi järkyttävällä nopeudella. Olinko nähnyt jotain kamalaa unta, en muista, ehkä. Mutta tällainen reaktio oli kyllä aivan uudenlainen kokemus. Olen nukkunut välillä huonosti ja prosessoinut unissa työasioita, mutta en ole koskaan saanut mitään kohtauksia.

Ei ole kivaa, jos ei saa rauhaa edes unissaan, vaan sama paine on päivät yöt. Voi paska, sanon minä. 

Puistattaa

Olen yrittänyt pitää oman mieleni sen verran ruodussa, että se ei lähtisi vaeltelemaan liikaa menneisyyteen ja niihin epämiellyttäviin tunnemuistoihin, jotka liittyvät joihinkin elämänvaiheisiin. En tiedä montako entistä elämää minulla on, ja saanko niitä koskaan integroitua omiksi kokemuksikseni. Niitä elämiä leimaa kaukaisuuden ja vierauden tunne. 

Tänään mietin kouluaikojani, ja kävin yhden oppilaitoksen sivuilla katsomassa mitkä kaikki asiat ovat siellä muuttuneet, onko vielä tuttuja opettajia ja millaisia lukujärjestyksiä siellä on. Se aika tuntuu kuin unelta tai joltain mikä ei ole tapahtunut minulle. Ihmismieli unohtaa asioita ja tapahtumia, tiedän että se on täysin normaalia, mutta oudot "putkinäköiset" muistot valtaavat minut. Kuin kaikki muu olisi tuolloin ollut kaukana, tai minä kaukana kaikesta, kuin siellä en olisi ollut minä itse ollenkaan. 

Minun on siis vaikea ymmärtää, että minä todella olin ja elin silloin. Siksi onkin vaikeaa nähdä miten asiat menevät eteenpäin, entisellä kotipaikkakunnalla tapahtuu muutoksia. Yksi tulkintani on, että silloin olen elänyt jossain jumittuneessa ja suojautuneessa moodissa, jossa on ollut jäänteitä jostain muusta suojautumisroolista tai -mekanismista varhaisemmilta ajoilta. Se on edelleen olemassa, tai sen rakenteista on rippeitä, jotka eivät ole päivittyneet tähän päivään ja siitä jäljellä olevasta osasta tuntuu niin omituiselta ja ahdistavalta seurata nykymaailman menoa.

Tiedostan, että kaikki tunteet, reaktiot, ajatusketjut ja päätelmät eivät ole täysin nykyistä minua. Ne ovat menneisyyteen jääneitä osia, joita on terapiassa puitu. Mutta en tiedä miten tuoda ne tähän päivään. Koitan olla empaattinen ja lohduttava, mutta silti on vaikeaa koota niitä yhteen. Koska eniten minua pelottaa surevan minän kohtaaminen. Monet muut moodit tai osat ovat turtuneita - mahdollisesti hyvin ahdistuneita ja toivottomia, mutta jännällä tavalla silti tunnottomia. Se auttoi selviämään. Surua en kestä, sitä on ollut liikaa. Minun "pitäisi" surra "pois" se suru siitä miten olen menettänyt näille oireille ainutlaatuisen nuoruuden, sitä en saa koskaan takaisin. Toisaalta kaikki hetket elämässä ovat ainutlaatuisia, ja siitä saankin voimaa kun ajattelen että voin tehdä vielä vaikka mitä eikä kokeminen tähän lopu. Ei se silti korvaa mitään. 

Päivä kerrallaan mennään eteenpäin. Derealisaatio ja depersonalisaatio-oireet jatkuvat jossain määrin, tietynlaisissa stressitilanteissa, mutta ovat onneksi lievempiä kuin koskaan aiemmin. Työ on varmasti suurin stressaava tekijä, vaikka kaikki on mennyt kivasti tämän lyhyen ajan. Joudun kuitenkin rauhoittelemaan ja maadoittamaan itseäni aika ajoin. Se tuo silti turvan tunnetta kun huomaan, että nyt minulla on näitä taitoja pitää itsestäni huolta. Lohduttavaa. 

Yöttömät yöt

Menin sitten töihin. Olen pärjännyt ihan hyvin, tosin toki ne omat pahat tavat istuu aika tiukassa. Töihin on vaikea tarttua, arkailen ja arvon liian pitkään. Sitten kaikki kasautuu. Mieli on kuitenkin suhteellisen levollinen, mutta välillä tulee läpilyöntejä tiettyjen tunteiden ja ärsykkeiden suhteen. 

Olen myös muutaman yönä herännyt kamalaa tunteeseen ja olotilaan. Joku päivän episodi on jäänyt jumittamaan päähäni, ja en ole ymmärtänyt sitä töiden jälkeen purkaa ulos. Ne tunteet ovat niitä häpeän tunteita, ja pelkoa siitä että mokaa ja nolaa itsensä. Yöllä olen sitten havahtunut voimakkaisiin tunteisiin, enkä ole halunnut mennä töihin koska olen vaan niin epäonnistunut ja paska ihminen. 

Enkä ole. Olen oppinut paljon uusia juttuja ja vanhat ovat jo rutinoituneet. Enää ei tarvitse kaikkea kysyä tai vaivata työtovereita. Ehkä itseluottamukseni on noussut sen verran, että en romahda heti jos esitän "tyhmiä" kysymyksiä tai en heti ymmärrä. On luvallista sanoa, että en vaan tajuu. Mutta silti niin tilanteita on, kun kaikki uhkaa romahtaa. 

Eli pääsääntöisesti kaikki on kohtuullisen normaalia ja tasaista. Sitten jotkin ihmejutut laukaisevat häpeän ja saavat lamaantumaan. Unissa ne varsinkin sitten tulevat, ja aamulla on kurja nousta ylös huonosti nukkuneena. Se häpeä on jossain niin syvällä sisimmässä, vahvana uskomuksena ja kokemuksena omasta huonoudesta. Se on joku aivan oma moodinsa, jota en ole pystynyt käsittelemään ja sulattamaan.

Ehkä vielä joskus. Ihanaa, että on viikonloppu. Minulla on on jo suuret suunnitelmat miten vietän laatuaikaa itseni kanssa ja pohdiskelen näitä kammottavia kokemuksia. Tuossa taisi olla pieni ristiriita... Mutta ei välttämättä. On oman itsensä kanssa oleminen laatuaikaa vaikka se pitäisikin sisällään asioiden ruotimista; se nimittäin helpottaa kummasti ja vapauttaa energiaa muuhun käyttöön - sitten lopulta. Minulla on kummallisia kehämäisiä ajatuskulkuja -siis edelleen, masentuneena se oli pahempaa- mutta olen saanut hetken hengähtää niistä, kun olen käyttänyt aikaani tunteiden tunnistamiseen, sanoittamiseen ja muuhun tarkkailuun. Se on kai sitä läsnäoloa se.

Katkolla

Ensimmäinen päivä pitkään aikaan ilman suklaata, karkkia, sipsejä tai muuta roskaruokaa. Nyt on ollut pitkä putki taas sellaista, että on ollut "pakko" saada jotain syöpöteltävää. Edes yksi pieni suklaapatukka päivässä.

Tänään homma menikin huomaamatta katkolle, ja koitan sillä kai jatkaa tätä vieroittautumista. Sokeria söin tänäänkin, mutta hieman ehkä luonnollisemmassa luumujen ja taateleiden muodossa. Samaa sokeria, mutta ei niin paljon ja samalla saa ehkä jotain hyötyä niistä. Suklaassa ei... siinä Fazerin sinisessä.... paljoa ravintoa varsinaisesti ole.

Tällainen päivä tänään. Opiskelutehtävät painavat päälle, vielä pitäisi esseetä ja tenttiä vääntää. Viikonloppun on pyhitetty niille.