Blogi on käynyt mielessä enää harvoin. Hyvin harvoin. Lähes kolme vuotta edellisestä postauksesta, ja tuo aika on mennyt hirveän äkkiä. Sinä aikana olen valmistunut ja ollut töissä, mutta myös sairauslomalla. Olen polttanut itseni loppuun samoissa työtehtävissä, joiden mielekkyyden kyseenalaistin säännöllisesti jo opiskeluaikana. Myös yhtäaikainen opiskelu ja työ kuluttivat, ja lopulta päädyin sitten pitkään poissaoloon, mikä teki hyvää ja auttoi näkemään tasapainon ja riittävän levon tärkeyden. Se opetti myös, että en ole vain osannut kiinnittää huomiota tarpeisiini ja, että minulla on erittäin hyvä tietoisuudesta poissulkemisen taito. Burn outin ansiosta aloin todella sisäistää tuon asian, ja sen jälkeen akkujen lataaminen riittävästi on ollut tärkeää.
Mutta tuo työ. Olen alkanut irtaantua siitä. Dissosiaatio ja valeminä ovat alkaneet haihtua siinä määrin, että olen paremmin yhteydessä omiin tarpeisiini ja haluihini. Minä en enää halua tuota työtä, vaikka se teoriassa kiinnostavaa onkin.
Voin vaihtelevasti. Ehdottomasti paremmin kuin vielä 3 vuotta sitten. Perusarki sujuu ja olen jopa onnellinen. Kipupisteet ja traumat ovat edelleen koteloituneina, ja olen aloittamassa taas terapiaa. Tällä kertaa kuitenkin niin paljon parempivointisena ja valmiimpana. Persoonassani on nyt enemmän yhtenäisyyttä ja toiminnassani on terveitä rajoja. Raivoa ja vihaa on vähemmän, olen siirtynyt vihasta ja katkeruudesta ennemmin suruun. Fokus pysyy paremmin tässä hetkessä. Mutta. Aina on se mutta. Traumat triggeröityvät helposti, ja varsinkin jos olen laiminlyönyt itseäni, psyykkistä energiaa niiden kohtaamiseen on vähemmän. Ehkä tästäkin syystä voin niin huonosti aiemmin, koska työ ja opiskelun yrittäminen veivät vain voimat, enkä jaksanut käsitellä tunteitani.
Mietin nyt, jatkanko tätä blogia, koska kirjoittamisen tarve on hävinnyt. En tiedä osaisinko sanoa mitään.
