Kaksi vuotta sitten koin kamalan järkytyksen, josta selviäminen kesti pitkään. En ole selvinnyt siitä ehkä vieläkään. Piti tavata ihminen, jonka koin vieneen minulta... no, kaiken. Tärkeän ihmisen, onnen, tulevaisuuden. Minuun se sattui, ja olin aivan sekaisin tunteista. Yritin vakuuttaa itselleni etten ollut, että järki sanoo ettei tämä ihminen tehnyt minulle mitään pahaa, eikä tehnyt sekään, jonka menetin. Elämä vain menee niin. Hoin itselleni ettei minulla ollut hätää, olen aikuinen ja selviän. Puhuin tunteeni pois.
Tänään olen kai viisaampi. On eri asia kieltää itseltään tunteet ja uskotella ettei ole hätää, jos todellisuudessa on suuri hätä ja pelko ja ahdistus, kuin sanoa että tämä on niin suuri asia että menen sekaisin, ja ajan kanssa korjaan itseäni sen jäljiltä.
Olen yrittänyt ihan liikaa ohittaa tunteitani, puhua niille järkeä. En ole ollut hyvä kuuntelemaan niiden viestejä. Kamalat, demonisoidut tunteet. Ne haluavat, joidenkin mielestä, vain pahaa.
Nyt tuntuu tosi pahalta. Nimittäin se, että lasta kaltoinkohdellaan noin julmasti.
