Vihaamalla ei voita mitään

Olen tainnut fantasioida sellaisesta mahdottomasta asiasta kuin vanhempieni muuttaminen. Olen epätoivoisesti halunnut saada tasapainoisen, iloisen ja onnellisen perheen, vaikka eihän menneisyyttä voi muuttaa. Toki olen sen tiennyt, mutta sitoutumiseni menneisyyteen häpeän ja syyllisyyden kautta on ollut vahvaa. Häpeä lapsuudenperheestäni on ollut niin suurta, olen liittänyt itseni sitä kautta vahvasti vanhempiini ja heidän tekemisiinsä vaikka muutoin olen pyrkinyt erottautumaan heistä niin henkisellä, järjellisellä kuin aineellisellakin tasolla. 

Ehkä vuosien satossa olen alkanut irrottautua myös häpeästä, linkistä joka on kiinnittänyt minut lapsuuteen ja menneisyyteen. Samalla alkanut myös hyväksyä sitä, että isäni ja äiti eivät muutu ihmisinä. Heidän muuttumisensa olisi heidän omalla vastuullaan. Isäni tulee käyttämään omia passiivis-aggressiivisia mekanismejaan ja itsensämitätöintiä, enkä minä voi sille mitään. 

Minä olen minä. Minä olen kasvanut kyllä jossain perheessä, minussa on tietyt perityt geenit ja tietyt opitut tavat ja tietyt psyykkiset rakenteet, jotka ovat muovautuneet monien tekijöiden summana. Minä olen silti erillinen. Minulla on oikeus olla. Minun häpeäni ei ole se mitä vanhempani, erityisesti isäni tekee ja sanoo. Hänen sokeutensa ei ole minun häpeäni. Minulla on oma elämä, josta kantaa vastuuta ja omat tekoni, joita voin tarvittaessa jopa hävetä.

On helpottavaa päästää hiljalleen irti. Lapsuudesta ja nuoruudesta on kulunut paljon aikaa, ja välimatka alkaa tuoda helpotusta. Olen edelleen välillä vihainen ja surullinen. Siltä en voi välttyä eikä ole tarviskaan. Tunteet pursuavat ylitse niissä tilanteissa jotka muistuttavat lapsuuden vaillejäämisistä. Tunnen suurta surua, että olen kärsinyt ja kärsin edelleen tietyistä ajatus- ja kokemusrakennelmista, jotks tuottsvat tuskaa. Mutta haluan muuttaa niitä.

Ihanaa, että minulla on oma elämä. 

Ja ihmisillä hyvä tahto

Edessä välttämättömyys eli sukulaisissa vierailu. Paitsi ettei se ole välttämättömyys. Itse olen valinnut mennä tapaamaan heitä kaikkia, isää ja äitiäkin. En ole tehnyt selkästi valintaa mennä sukulaisiin, lähinnä passiivis-aggressiivisesti syytin heitä siitä kun minun on pakko mennä vaikka en haluaisi. Kuitenkin, sekin on valinta ettei aktiivisesti valitse. 

Tästä vuodesta opin sen, että tämäkin on asia jonka äärelle täytyy pysähtyä eikä vain antaa asioiden luisua johonkin suuntaan. Jospa se pysyisi päässäni tästä eteenpäin: minä tarvitsen herättelyä ja tietoista pysähtymistä asioiden äärelle, jotta voin aktiivisesti tehdä valintoja. Etten havahdu joka vuosi vasta viime metreillä ennen joulua, että en ole tehnyt suunnitelmia, ja lopulta päädyn kuitenkin sukulaisille viettämään aikaa. Koska se on ollut toimintatapani, huono sellainen. Olen antanut päässäni vaikutusvaltaa oletetuille sukulaisten ja vanhempien odotuksille, ja taipunut niiden mukaan. Mistä on seurannut kiukku omasta munattomuudesta. Nyt havahduin siihen, että minulla on oikeus olla menemättä ja vierailematta ihan pelkästään sen vuoksi, että haluan viettää jouluani muulla tavalla. Eikä sen pitäisi olla edes neuvottelukysymys. Minulla ei tarvitse olla suunnitteilla mitään erikoista jouluksi, jotta se toimisi verukkeena. Riittävä syy on minun haluni, tarpeeni ja toiveeni. Mutta itseni kannalta on parempi, että valmistaudun tähän prosessiin jo hyvissä ajoin ensi vuonna: pysähdyn miettimään ja kuvittelemaan joulua ja sitä millaisen siitä haluan, ja mitä sen viettäminen minulle sopivalla tavalla merkitsee. Se merkitsee symbolisesti isän ja äidin valtasuhteen päätöstä. Ja sen kanssa eläminen vaatii minulta prosessointia, ja jotta voisin omalla tavallani nauttia siitä vallan ottamisesta, tarvitsen aikaa valmistautua ja ilmoittaa sukulaisilleni etten ole perinteiseen tapaan heille enää tulossa. On minun jouluni.

Tänä vuonna en olisi enää ehtinyt tehdä tätä, käydä mielessäni läpi ja elää uudelleen muistoista lähtien kaikkea. Koska sellainen minä olen, monimutkainen ja perusteellinen joissain asioissa, ja koska kyseessä on nyt suuret asiat (isän ripustautuneisuus ja kietoutuneisuus), niin sen asian käsitteleminen on valtava asia. Omien perinteiden luominen katkaisemalla vanhat perinteet on siirtymä uuteen, ja haluan tehdä sen tietoisesti ja huolella. En sillä tavoin, että olisin päättänyt kaksi päivää ennen joulua ahdistuksissani etten matkustakaan sukulaisiin. Se vaihtoehto houkutteli, mutta katsoin parhaaksi noudattaa nyt lupauksiani (koska siinä kohtaa olin jo pukenut sanoiksi ja tehnyt suunnitelmia ihmisten kanssa), ja toisaalta jotain kivaakin oli tulossa. Mutta nämä huomiot tekevät joulusta nyt helpompaa, minä olen tehnyt jo osan työstä päättämällä sen, että symbolisesti tulen irrottautumaan isäni manipulaatiosta. Kyse on minulle suuresta ja tärkeästä asiasta, kuten siis jo todettua, symbolisesti ja henkisesti. 

Mutta, ehkäpä palaan siihen jossain vaiheessa uudelleen, nyt täytyy valmistautua matkaan.