Kun mikään ei riitä eikä pelasta

Näin joulun alla on varmaan oletus siitä, että ihmiset viettävät kivaa laatuaikaa perheensä kanssa. Ihmiset palaavat synnyinseuduilleen ja lapsuudenkoteihinsa, tai kerääntyvät sisarustensa luo yhdessä vanhemman polven kanssa tai kutsuvat heidät omaan kotiinsa. Lahjoja on suunniteltu ja niitä on hankittu ja paketoitu jo marraskuussa. Jouluruoat ovat perinteisiä, niihin liittyy lämpimiä ja rakkaita muistoja jo lapsuudesta. Joululaulut luovat tunnelmaa. Yhdessäolo on ihanaa. Suvun uudet vauvat sosiaalistuu kovaa kyytiä samoihin perinteisiin. 

No ei meillä. Perinteinen jouluahdistus alkoi jo useita viikkoja sitten. Tiedän ettei minun olisi pakko mennä sukuloimaan, mutta toisaalta haluan nähdä sisaruksia ja jo varmaan kohta pois nukkuvia vanhoja sukulaisia. En siis vanhempia. Muita motiiveja ei reissulle ole. Ja ensi vuoden jouluksi päätin lähteä matkalle.

Olen järkeillyt asioita ja koittanut katsoa eteenpäin. Ilman katkeruutta. Mutta tuollaiset defenssit eivät ole auttaneet, ja mitä lähemmäs joulu ja matka tulee niin sitä kamalammalta tuntuu. En ole "hyvä" ihminen ja antanut anteeksi, en ole unohtanut. Vanhempien perintö tulee vastaan minne ikinä menenkin, koska en ole vielä pystynyt käsittelemään kaikkea. Vielä on niin paljon purkamattomia, muodottomia möykkyjä että kompastun ihmissuhteissani niihin. 

Yritän pitää itseni pinnalla, olla itselleni vanhempi jollaisia en saanut. Nyt vasta ymmärrän kuinka paljosta olen jäänyt paitsi, ja se ei voi olla vaikuttamatta minuun. En muista, että olisin koskaan esimerkiksi keskustellut äitini kanssa mistään ihmissuhteisiin ja elämään liittyvästä, hän ei ole ollut kiinnostunut muuta kuin pinnallisesti. Hänellä ei varmaan kapasiteetti riitä puhumaan kovin syvällisia asioita, joista taas itse olen ollut kiinnostunut. Hänelle riitti, että toi ruoan pöytään ja piti hengissä. Siivoamaan hän opetti. Rahaa hän ei osaa käsitellä, joten ei sitä minullekaan opetettu. Seurustelusta ja ihmissuhteista hän ei koskaan puhunut. Äiti ei ole ollut välinpitämätön, mutta osaamaton kyllä. Kaipaan edelleen jotain äitihahmoa, siksi käyttäydynkin omituisesti esimerkiksi naispuolisia opettajiani, kollegoitani tai esimiehiäni kohtaan. Yritän hakea jotain yhteyttä esimerkiksi graduohjaajaani, hyväksyn kaiken hänen sanomansa, yritän olla miellyttävä ja vetoava, niin että saisin häneltä huomiota, lempeyttä ja kannustusta. Että hän uskoisi minuun, olisi oikeassa kontaktissa. Lyhyet ohjaustuokiot ovat minulle tärkeitä, koska silloin joku kiinnittää huomiota minuun. Silloin tuntuu etten ole kasvanut aikuiseksi, vaan olen jossain murrosikäisen moodissa, haen ohjausta ja tukea jota en kymmenen vuotta sitten vanhemmiltani saanut. 

En tiedä millä taikatempulla teen jouluvierailusta edes siedettävän. Ehkä hokemalla itselleni, että elämäni on muualla, elämässäni on muuta ja se voi olla vielä vaikka mitä. Minun ei tarvitse olla vanhemmilleni läsnä kuin ne pari päivää, ja sitten pääsen jo pois. Minun ei tarvitsisi olla kiinni menneessä. Jos pysyisin tässä hetkessä, tämän ikäisenä kuin olen, asiat olisivat hyvin. Ehkä koitan kiinnittää itseni vain tähän hetkeen ja tulevaan. Haaveilen matkustelusta, ensi keväästä. Raivon ja katkeruuden jätän toiseen hetkeen. Tiedän etten voi mitään sille, että haluaisin kostaa vanhemmilleni, laittaa heidät maksamaan. Se olisi heille oikein. 

Ei kovin positiivinen joulutunne.