Kiitokset Minervalle kun lähestyit minua tunnustuksella! Minervan oma blogi on nimeltään Dating mr. D. Tuossa joskus lokakuulla (?) laitoin tunnustuksia eteenpäin, nyt taidan passata koska en ole oikein ajan kanssa ehtinyt uusiin blogeihin tutustua. Mutta laitetaan kuva vielä tähän, kun se on niin ihana ja jaetaan sitä eteenpäin kunhan ehditään :)

Jassoo, mitäs tänään. Terapiaa. Vähemmän ahdistusta kuin eilen. Ai niin, yöllä ajatukset nyrjähtivät aika pahasti, tuli sellainen nyt-mä-sitten-sekoan- tunne. Aika veikeä oikeastaan, ei pelottava. Eli tällä hetkellä uutena kokemuksena on ajatusten poikkoilu ja nopea "rullaaminen", järjettömät mielleyhtymät, oudot ajatukset. Tai paremminkin tunnen itseni todella oudoksi. Yöllä sitten jo hieman väsyneenä mulle tuli sellainen hetki, jolloin tunsin olevani niin kummallinen, vieras itselleni ja outo, että ajattelin seuraavan askeleen olevan luonnollisesti sekoaminen, jotkut harhat. Tämä on koettu ennenkin, muutama vuosi sitten pelkäsin tosissani psykoosin puhkeamista kun oireet sopivat niin hyvin sellaisiin ensi- tai esioireisiin. Niin ei käynyt, olen säästynyt psykoosilta. Tämä voi olla ihan tavallista dissosiaatiota. Palataan asiaan psykiatrin kanssa ensi viikolla, eiköhän siitä saa aineksia taas B-lausuntoon Kelaa varten. "Tarttis kolmannen vuoden, tiedätsä?".

Vittu, rauhoittavat on loppu. Onpa tietysti kun söin niitä joka päivä tuossa kuukausi sitten. En ole jaksanut tai ehtinyt viedä reseptiä uusittavaksi, ja ajattelin että kyllähän mä nyt kestän ihan ok, kun saan olla kotona rauhassa. Ai. Ai. Ai.

Tänään olen kuunnellut Husky Rescuen New light of tomorrow'ta. Siinä on jotain samaa surumielisyyttä ja soundia kuin eräässä kappaleessa, jonka kuulin lapsena. Se kappale edusti minulle... noh, joitain hämmentäviä ja kipeitä asioita. Tiettyä ihmistä, ja sitä kautta jotain vaiettua perhesalaisuutta.  Että jännät fiilikset tulee.

Jar of hearts

Tänään heräsin klo 12.00 nähtyäni viimeiseksi ihmeellisen todentuntuisen unen tuttavastani - hän valitti ettei rakasta lastaan eikä ole kiintynyt siihen mitenkään ja miten synnytyksestä toipuminen on niin raskasta hänelle. Well my friend, olisiko kannattanut pohtia asioita hieman kriittisemmin ennen kuin siihen lapsentekoon alkoi, eikä vain kapeakatseisesti uskoa siihen äitimyyttiin - joskus sieltä oman takertuvan ja pakonomaisen lapsentekotarpeen takaa voi löytyä sellaista materiaalia joka vaatisi työstämistä ennen lapsen saantia. Mutta, tuo olikin vain uni. Ei oikeasti edes kiinnosta tietää miten ko. tyypillä mukulansa kanssa menee. 

Olen siivonnut vaatekaapin, suunnitellut opintoja ja sitten vain löhönnyt päivän. Eipä muuta. En ole ollut kiinnostunut oikein mistään, ja tuntuu että passivoidun yksinäni. En tiedä ketä kysyisin ulos - tai tietäisin mutta en usko että hänelle olisi nyt sopinut. Joten ei ketään, ketä pyytää. Terapiassakin aloin jutella taas viime minuuteilla niistä tärkeistä aiheista, joiden uskon olevan avain -ainakin tämän hetken- ongelmiin. Voi vittu kun sitä on vain kerran viikossa. Anteeksi ruma sana, se ei jotenkin nyt istu tähän tekstiin.

Tämä on tätä syksyä. Luopumista kaikesta. Kesästä, valosta, ulkoilusta, koko vuodestakin hiljalleen. Vuosi 2012 menee kohti loppua vaikka vastahan se tuntui alkaneen. Muistan viime uuden vuoden niin hyvin. Ehkä tässä on ahdistavaa se, että tiedän voivani päättää elämäni suunnasta tälläkin hetkellä. En ehkä voi valita olosuhteita aivan vapaasti, mutta voin valita ihmissuhteissani ja suhtautumistavassani. Mitä odotan huomiselta ja tulevaisuudelta, mitä kohti lähden?

Olen kuulostellut musiikkia, Christina Perrin Jar of heartsia kun se jotenkin sopi tunnelmaltaan iltaan.

Heliumpallo

Lueskelen yhä jo aiemmin mainitsemaani traumaopusta, Kun tiikeri herää. Olen lukenut otteita sieltä täältä, ja aluksi kirjoittajan vahva fysiologinen ja eläintieteellinen viitekehys vitutti lievästi. Nyt olen alkanut lämmetä sille, ja teorioissa on alkanut olla jollain tapaa järkeä minullekin. Lyhyesti kiteytettynä, ihminen reagoi tietynlaisiin elämää ja terveyttä uhkaaviin tekijöihin edelleen samalla tavoin kuin muutkin eläimet vaikka aivomme ovat pidemmälle ja monimutkaisemmiksi kehittyneet kuin esimerkiksi liskojen ja kissaeläinten. Uhkaavat tekijät saavat aikaan fysiologisen reaktion josta eläimet yleensä toipuvat purkamalla stressin joka on syntynyt edesauttaakseen eläintä selviämään. Stressi auttaa toimimaan nopeasti ja vaistomaisesti jotta selviytymismahdollisuudet olisivat paremmat. Tämä fyysinen jännitystila pitää kuitenkin purkaa kehosta tilanteen mentyä ohi, ja yleensä eläimet näin tekevätkin eivätkä ne jää "murehtimaan menneitä".

Myös ihmiskeho pyrkii suojautumaan uhkilta ja selviämään niistä. Se osaa myös virittyä taisteluihin tai pakenemiseen, jos on pakko. Tietenkin uhkaavat tekijät ovat ihmisillä monimuotoisempia ja niiden ymmärtämiseen tarvitaan kognitiivisia taitoja ja "älyä". Stressaavista kokemuksista tulee traumaattisia silloin kun keho ei pysty jännitystä purkamaan ja palautumaan siitä. Ihminen, joka joutuu uhkaavaan ja pelottavaan tilanteeseen, valmistautuu tulevaan ja syvällä olevat selviytymismekanismit ja vietit aktivoituvat. Jo pelkkä pelko saa aikaan tällaisia kokemuksia ja muutoksia.

Ihmiset eivät välttämättä pääse purkamaan tätä fysiologista jännitettä ja stressiä, vaan keho jumittuu jännityksen tilaan. Me älyllistämme ja keskustelemme asioista. Kirjoittaja on sitä mieltä, että traumojen käsittelyyn ei oikeastaan tarvitsisi vuosien keskustelevaa psykoterapiaa vaan paras tulos saadaan kun käydään tilannetta läpi niin, että keho voi purkaa nuo haitaksi jääneet patoutumat pois. Se on totta, että esimerkiksi väkivaltaa kokeneet "säilövät" kehoonsa ne muistot psykosomaattisina oireina. 

Olen joskus ehkä maininnut sensorimotorisen psykoterapian, ja voisi kaivella siitä aiheesta taas jotain kirjaa esiin jos se  nyt aukeaisi vielä paremmin. Ja tosiaan vielä sen verran aiheesta, että tuossa kirjassa trauma määritellään tavallaan traumatisoitumisen ja ilmiön itsensä kautta, siis ei oteta kantaa siihen, että mikä sen aiheuttaa koska niitä voi olla niin moninaisia tekijöitä. Ei esimerkiksi ole tavatonta, että ihmiset, joille on lapsena tehty joitain ikäviä lääketieteellisiä toimenpiteitä, kärsivät niistä traumoista edelleen. Jos ajatellaan vaikka tilannetta, jossa pientä lasta on pakko tutkia ja pitää väkisin paikallaan kun tehdään samalla jotain mikä sattuu. Lapsi ei pysty sen tarkoitusta ymmärtämään ja siitä saattaa muodostua ainakin ikävä muisto tai jopa trauma. Muistot ehkä unohtuvat, mutta kehoon jää "jälki", se muistaa koska energia on jäänyt purkamatta stressaavan kokemuksen jälkeen. Tai väkivalta lapsena: jos sinua kuristetaan, et ehkä muista tilannetta (koska lapsen aivot eivät ole vielä niin kehittyneet että ne tallentaisivat muistoja tai sitten dissosiaation avulla tapahtuma lohkotaan pois muistista), mutta jostain syystä et aikuisenakaan voi sietää -normaalia- kosketusta kaulan alueelle. 

On varmaan olemassa "pieniä" ja "isoja" traumoja, haavoittavia tekijöitä jotka jättävät jälkensä. Jotkut asiat vahvistavat niitä. Yksi omista traumoistani liittyy siihen, että lähimmäiset sairastuvat ja kuolevat yhtäkkiä. Elämä on siis arvaamatonta. Tätä perustraumaa ovat vahvistaneet vielä pienet sattumukset, kuten vaikka lemmikkien kuolemat. Traumatisoitunut ihminen reagoi yleensä yliampuvasti, ja sellaiset merkit leimasivat myös omaa masennustani. Takerruin kaikkeen kun pelkäsin menettäväni tärkeät asiat.

Olen vihdoin ja viimein löytänyt ihmisiä, jotka jakavat kanssani kokemuksia lapsuudesta "uskonlahkossa". Se on helpottavaa, kun joku toinenkin antaa sanat tapahtuneelle. En olekaan yksin, en ole ainoa joka on kärsinyt. Muiden sanoma saa tuntemaan, että olen oikeutetusti vihainen ja "haavat" ovat todellisia.

Päivän kuunnelluinta musiikkia on PMMP:n Heliumpallo. Jostain avaruuden toiselta laidalta tullut laulu, en vain tajua miten ne aina tekee näin koskettavia kappaleita ja kertosäkeitä...

Aivotoiminnan amputaatio

Sattuipa tässä aamulla niin monta pientä "hauskaa" kohellusta, että alkoi ihan armottomasti vituttaa. Tapaturmat olivat sitä sarjaa että kaadat kuumaa vettä päällesi, horjahdat ja lyöt pääsi kaapinoveen, kaadut matonkulmaan, rikot kahvikupin ja saat ihan hemmetin suuren, vuotan ja kipeän haavan sormeen - laastarisi ovat apteekissa. En kuulu niihin ihmisiin, jotka osaisivat heti suoranaisesti nauraa pienille vastoinkäymisille, olen kai sitten armottoman vakavahenkinen luonne... 

Päätin kuitenkin kokeilla päinvastaista suhtautumista ja ajatella asian niin, että tämän päivän ei tarvitse olla vakava. Jos joku murphyn laki sanoo, että tänään ei onnistu mikään, niin ei sitten. Kaivoin naftaliinista hirmuisen hyvän biisin muutaman vuoden takaa, nimittäin silloisen Stig Doggin Stigidilaation. Kyllä juu ironinen panorap piristää päivää, suosittelen jos yhtään osaa suhtautua huumorilla asiaan... :) (Nykyisin ko. artisti esiintyy kai vain Stig- nimellä. Kannattaa kuulostella myös uutta tuotantoa, on vähän erilaista mutta hyvää sekin.)

Olen oikeasti miettinyt, ihan niin kuin tosissani, tätä aihetta jo pitempään. Tarkoitan elämän ja tapahtumien raskautta, vakavuutta, keveyttä, murehtimista, nauramista. Se on vaikeaa, jos on elänyt vuosia tuntien niin, että on vastuussa toisten ihmisten hyvinvoinnista ja onnesta. Itsellä ei saisi olla hauskaa ja kivaa, koska niin monella muulla ei ole. Ehkä voisin yrittää pukea tunnetta sanoiksi sillä tavoin, että minun mieleni ei saisi olla kevyt, sen pitäisi olla surullinen, masentunut ja murheellinen niiden puolesta joilla on asiat huonosti. Samaan aikaan tulisi kuitenkin kiittää itse saamastaan hyvästä, ei kuitenkaan niin että pitäisi sitä itsestäänselvyytenä.

Siitäkin on tullut kerrottua, että isäni on tehnyt "hyvän pohjatyön" tämän ajattelumallin suhteen ollessani lapsi. Totta kai saimme paljonkin kivoja juttuja, varsinkin isältä - hän ei kestänyt nähdä meitä pettyneinä tai vihaisina. Isi antoi asioissa periksi. Kuitenkin hän omalla esimerkillään ja puhetavallaan toi meille esille sen, että maailmassa on paljon pahaa, ja meidän joilla on mahdollisuus tehdä hyvää, tulisi se tehdä.

Olen samaa mieltä hänen kanssaan. Ihailen häntä siitä, että hän kykenee seisomaan omien mielipiteidensä takana ja olemaan varma muiden painostuksesta huolimatta. Voisinpa itse kyetä samaan. Luulen, että minussa ja hänessä on samaa empatiaa muita ihmisiä kohtaan mutta kyse on siitä miten se tuodaan esiin ja missä määrin. Isäni kuormittaa itseään liikaa, koska ei osaa asettaa rajoja. Minulla on ollut sama ongelma henkisellä puolella, konkreettisesti en vaadi itseltäni esimerkiksi opintosuorituksia, harrastuksia, vapaaehtoistyötä tms. Henkisesti olen kasvanut siihen ajatukseen ja tunteeseen, että minun pitäisi tehdä kaikkea hyödyllistä ja olla hyvä ihminen. Sen seurauksena olen passivoitunut ja masentunut, myös kyynistynyt. 

Tuosta kyynisyydestä alan pikku hiljaa ehkä jopa toipua. Olen löytänyt uudenlaisen näkökulman opiskeluuni ja töihin. Vielä pari vuotta sitten olin varma, että joudun jäämään jossain vaiheessa sairaslomalle ja sen jälkeen vaihtamaan alaa, koska en jaksa työskennellä auttamistyössä. Nyt minusta tuntuu, että tavoitan jälleen sen tunteen miksi haluan olla sosiaalityöntekijä. Ymmärrän myös syitä miksi olen ollut aiemmin kiinnostunut ihmissuhde- ja auttamistyöstä, ja miksi olen kiinnostunut siitä nyt. Enää minun ei tarvitse ratkoa omia ongelmiani järjestelmällä toisten ihmisten elämää, käsittelen omat ongelmani terapiassa. Väsyneenä, masentuneena ja omien skeemojen sokaisemana en pystynyt erottamaan omaa henkilökohtaista minää siitä mitä tein töissä vaikka se sillä hetkellä saattoi siltä tuntua. Nyt analysointi ja reflektio on helpompaa, ja olen löytänyt ilon siitä että voin tarjota toiselle ihmiselle vuorovaikutussuhteen sekä konkreettisen avun. Sitähän tämä elämä on, elintärkeitä sosiaalisia suhteita.

Uskon siihen, että ihmissuhteet ja verkostot voivat olla vahva tuki ja turva - niitä tulisi rakentaa ja huoltaa siinä missä omaa päänuppiaankin. Suhteet ihmisiin - yksityiselämässä tai asiakastyössä - eivät ole aina helppoja vaan ne saattavat olla todellisia energiasyöppöjä. Silti vuorovaikutus ja toisten auttaminen on yksi olennaisimpia asioita yksilöiden ja yhteisöjen selviämisen kannalta. Avun pyytäminen, vastaanottaminen ja antaminen pitäisi olla lähestulkoon itsestäänselvys meille, olen sen oppinut omakohtaisesti ja niin myös ajattelen. Kun me nyt tällä planeetalla kerran olemme, eikä usko siihen että kaiken takana on jumala, niin ehkä elämälle tulisi tehdä tarkoitus ja se voisi olla siitä nauttiminen ja toisten ihmisten auttaminen, jotta hekin voisivat nauttia?

Enkä jaksa nyt pohtia sitä kuinka monelta kantilta ajatellen ajatukseni on naiivi. En ole naiivi, olen pieniin asioihin uskova, itsekin aika pieni, hampuusi.

Tohinaa

Pakko huokaista oikein syvään ja laskea ainakin 100:n etten menetä hermojani tämän päiväisen sekoilun johdosta. Mittarissa taisi olla vähän liikaa kierroksia jo aamusta lähtien, olin vain sellainen olo. Fiilistelin Queenin soidessa taustalla enkä osannut asettua aloilleni jotta olisin voinut lukea tenttiin. Sellainen levoton olo ja pulssi korkealla, aivan kuin olisi ollut joku hälytystila päällä - en osaa oikein erotella mikä johtuu mistäkin, olenko stressaantunut vai vain energinen...? Onko minulla alitajuista stressiä jostain, olenko työntänyt ikäviä asioita pois mielestä ja nyt ne pyrkivät pintaan.

No joka tapauksessa en pystynyt laatimissani aikatauluissa ollenkaan, en tenttiinluvussa enkä missään muussakaan. Olisin halunnut vain touhuta ja säätää jotain, tiedättekö; kun ei pysty olemaan paikallaan ja tekemättä mitään mutta toisaalta ei voi tehdä mitään keskittymistä vaativaa. Oli jotenkin sellainen "haluan vaan jammailla kun on energinen ja kiva olla, älkää vaatiko mitään järkevää ja asiallista minulta tänään"- olo. Alitajuisesti yritin ilmeisesti vastustaa kunniallisen kansalaisen elämää, ja päivä on edennyt niin, että olen myöhästynyt kokouksesta, jättänyt menemättä tapaamiseen (ei se ollut niin tärkeä) sekä  hukannut tavaroitani ympäri yliopistoa. En myöskään ole syönyt mitään käytännössä 16 tuntiin.

Olen aika varma siitä, että tälle levottomalle ololle on syynsä. Ja ne pitäisi nyt kohdata. En vain tiedä miten pystyn. Haluaisin tällä hetkellä, että elämä olisi vain kiwaa kiwaa kiwaa eikä mitään ikäviä asioita olisi. Haluaisin uskotella itselleni niin. 

Don't stop me now, lauloi Freddie Mercury - kyseinen kappale soi aamulla erityisen paljon ja jollain ironisella tavalla se sopi päivään. Minulla on nyt hauskaa, älkää estäkö paskamaisilla jutuilla ja pilatko iloani. Mutta minun tapauksessa kiwa taitaa olla vain itsepetosta, minusta tuntuu niin kuin... sydän palaisi. Se on ahdistunut ja kipeä, fyysisesti se tuntuu siltä ja tiedän että nyt on henkisesti jokin vialla.

Viikonlopun saldoa

En tiedä vaikuttiko kokonaan valvottu yö asiaan, mutta nuha on kutakuinkin poissa :D Menin nukkumaan aamu 8lta ja nousin ylös hieman klo 12 jälkeen. En ymmärrä mikä näissä öissä nyt mättää, en muista milloin olisi viimeksi ollut tällainen uneton kausi. 

Yön aikana tuli raapustetua päiväkirjaan 6 sivua tekstiä, katsottua ohjelmia, ja kuunneltua musiikkia. Tänään olen fiilistellyt paljon Art Garfunkelin tuotantoa ja erityisesti kappaletta All I know. Minä niin tykkään G:n äänestä.    

On unohtunut mainita, että sain Kelan myönteisen päätöksen toiselle terapiavuodelle. Eli samaan malliin jatketaan kaksi kertaa viikkoon. Tällä hetkellä motivaatio terapiaan on suuri, ja muutos vuoden takaiseenkin on huikea. Välillä on aikoja jolloin ei saa itsestään mitään "irti", mutta helmi-maaliskuu ovat olleet ehkä jopa ratkaisevia aikoja joiltain osin. 

?

Tänään oli pitkästä aikaa terapia. On ollut kuitenkin helpotus huomata, että suhde terapeuttiin on muuttunut luottamukselliseksi  ja pystyn puhumaan enemmän ja tunteellisemmin. Terapiassa istuessani olen uskaltanut jo olla oma itseni - kuten myös muilla elämän osa-alueilla - ja se tuntuu hyvältä. Eli puhelias, lörpöttelevä, tunteikas, äkkipikainen. Siinä varmaan on useita persoonaani kuvaavia adjektiiveja. Olen hyväntahtoinen hölösuu, välillä epäsosiaalinen mutta pääsääntöisesti herkkä, empaattinen mutta myös nopeasti turhautuva ja suuttuva. En enää masentunut ja sekoileva. Tuntuu hämmentävältä kun varhaisaikuisuus on kadonnut muististani tai sitten minulle on tapahtunut vain negatiivisia asioita koska ne on ainoita muistoja mitä on. Tai jos on jotain tavallaan hyviä muistoja, niissä on jokin ahdistava tunne mukana.

Sitä jäin miettimään terapiasta palatessani, että mikä on herkkyyden merkitys ja vaikutus elämässä yleensä. Onko herkkyys sitä että jää vatvomaan asioita vai onko se vatvominen merkki jostain... en tiedä. Osaan puhua koirista ja niiden luonteista; niistä voi sanoa että pehmeä ja huonolla hermorakenteella varustettu koira on pelokas, ei palaudu huonoista kokemuksista.... mutta mitkä adjektiivit kuvaavat vastaavaa käyttäytymistä ihmisellä? Huonot hermot, ehkä... mutta ei se ole psykologinen termi. Onko taustalla siis biologinen alttius tietylle sensitiivisyydelle ja herkkyydelle kuten eläimillä? Omalla kohdallani tiedän, että se on aina ollut niin: minä olen ollut jo lapsesta saakka se joka raivostuu jos jotain kohdellaan väärin enkä ole osannut olla menemättä väliin (suurin osa kohautti vain olkapäitään jos jotain kiusattiin) Olen myös käsittämätön itkupilli; lukiossakin sain palautetta siitä kun itkin luokassa surullista leffaa katsoessa. Yritän vain sanoa, että minä en voi sille mitään että alan itkeä ja jos koitan estää niin se tuntuu luonnottomalta. Fyysiset reaktiot vain tulevat, mutta ei se itkukaan tarkoita että kontrolli katoaa. Ei ellei reaktio ulotu myös psyyken puolelle voimakkaasti.

Olen kuunnellut vanhaa SMG:n biisiä nimeltä Vieläkö soitan banjoa. Niin surullista. Ja haikeaa. Sopii tähän kevättunteesen. Kaksi vuotta sitten kevät oli perseestä, koko olo oli perseestä. Ahdistus tuntui kuristavan ilmat pihalle. Vuosi sitten vointi oli jo hyvä, jaksoin mennä töihin ja olla kavereiden kanssa. Ei ahdistanut. En kuitenkaan muista kuinka läsnä jaksoin olla ja kevät humahti ohi. Nyt tuntuu ihanalta ja kevyeltä; ensimmäistä kertaa 10 vuoteen odotan uutta aamua ja sitä mitä päivä tuo tullessaan. On ihana herätä ja sekin tunne herkistää: ei ollut turhaa hakea apua ja hoitoa ja sinnitellä eteenpäin. On ihanaa, että olen saanut "oikean elämän" takaisin ja masennus on väistynyt.

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu

Niin kysytään Ultra Bran vanhassa kappaleessa Kuiskaus. Tulen aina hyvälle tuulelle kun kuulen tai muistan kappaleen. Ihmisten tulisi pitää tiukemmin kiinni iloisista ja mielihyvää tuottavista asioista. Ja miettiä ehkä myös sitä mitä hyvää voisi tehdä toisten eteen. Usein tulee kuitenkin mietittyä sitä  auttaisiko muita ihmisiä vain itsekkäistä syistä: sen vuoksi että saa siitä itse hyvänolon tunteen. 

Olen edelleen kipeänä, ja olo on outo. Olen stressaantunut syksyyni liittyvistä muutoksista, mutta löysinpä pitkästä aikaa itseäni hervottomasti hauskuuttavaa huumoria. Katsoin brittilaista Benidorm- sarjaa, ja viimeisin jakso sai minut repeilemään ihan hysteerisesti sille menolle. Sarjassa on ihana homopariskunta, ja nyt toinen heistä keksi että voisivat adoptoida lapsen. Toinen vastaa, että tuossa lausessa on vain yksi vika: sanat. Sitten jatkaa, että adoptiojonossa olisivat edellämme vain Amy Winehouse ja Vlad Seivästäjä. Totaalinen cokikset väärään kurkkuun efekti (R.I.P Amy). Myös sähköajokilla liikkuva mummeli otti ekstaasipillereitä ripulilääkkeenä ja järjesti hienon show'n lomalaisten hotellibaarissa. En tiedä ketää muuta joka nauraisi tällaiselle ihmeelliselle, mauttomalle huumorille. 

Ihana viikonloppu, tervetuloa löhöily ja Benidorm- maratooni :)
***********

Tiedätkö hetken nimeltä hullun kaipuu
Katsot aurinkoon sokaistumatta
Pääsi lepää vasten tuulta
joka puhuu pienistä pojista
ja tytöistä maailman katolla
jonne kiipesit itsekin ilman lupaa

Oletko pelännyt liikaa pimeää
niitä hetkiä jolloin kirjoitit
nimesi jokaiseen ikkunaan
Jos valo vielä sattuisi palamaan
kaikkina niinä aamuina
kun heräsit liian aikaisin hämärään

Mitä kertoisit aamukasteelle
joka aina kertyy lehdille
jotka laulavat varjojen takaa
saaden lapsesi hymyilemään
muistaisit elämäsi hetket
saaden tunteesi palaamaan	

San. Erno Pakkala

***************

Jatkot

Taas valvottaa. Katselin South Parkia kun en muuta keksinyt ja yritin sitten pistää nukkumaan; uni ei kuitenkaan tullut vaan päätin että bileille on saatava jatkot. Niitä tässä sitten vietetään läppäri mahan päällä sängyssä makoillen. 

Kurkussa on kuristava tunne, jokin pelottaa. Tämä muistuttaa etäisesti sitä tunnetta kun ei jaksa elämistä. Joskus olen niin kyllästynyt elämään, se tuntuu suoritukselta ja uuvuttavalta, että haluaisin pitää siitä taukoa. Samalla tavalla kuin päivän jälkeen mennään nukkumaan ja lataamaan akkuja. Yleensä nukkumisesta nautitaan. Mutta kun minulle se ei anna tarpeellista taukoa, vaan unetkin ovat joskus pahoja. Tai sitten yö menee ilman unia, aamu on liian pian, olo on väsynyt eikä tosiaankaan levännyt. Elämässä on päivästä ja yöstä toiseen samat fiilikset ja ongelmat, joista ei saa "lomaa".

Olen pohdiskellut suhdettani vanhempiini. En tiedä onko tulkintani oikea, mutta jollakin tapaa he eivät oikein ole koskaan osanneet asettautua vanhemman rooliin. Kasvattajan roolin kyllä he ovat täyttäneet, mutta tuntuu että se on jäänyt kovin pinnalliseksi. Missä on ollut lämpö ja tuki ja läsnäolo? Rakkauden puutetta emme ole kärsineet, mutta vanhempien vaikeudesta rakastaa itseään kylläkin. Erityisesti äitini kohdalla luulen, että hänen henkilökohtaiset kokemuksensa ovat jättäneet niin syvän jäljen, että hän on yrittänyt korjata sitä hinnalla millä hyvänsä - jopa lapsiensa elämän hinnalla. Hän on tavallaan "käyttänyt" meitä tullakseen onnelliseksi, saadakseen perheen joka tasapainottaa häntä, antaa hänelle syyn elää ja päästä pois omista ongelmistaan. 

Olen suunnitellut kirjoittavani blogiin erilaisista tieteellisistä lähteistä ammentavaa omaa tekstiä. En ole sitä jaksanut tehdä. Tunnen vain tarvetta purkaa fiiliksiä, ajatuksia. En tiedä tulenko joskus katumaan sitä, että olen näitä nettiin laittanut, mutta toisaalta tämän blogin perustamisella tein jotain mullistavaa: minä uskalsin alkaa olla olemassa. Vaikka vain blogin kautta. Tiedän, että blogilla ei ole hurjasti lukijoita, mutta se ei haittaa. Olen niin mitätön, näivettynyt sielu, että blogi saa olla kuvajaiseni kaikessa surkeudessaan.

Epävakaisuuden piirteet nostavat taas päätään. Tietty välinpitämättömyys ja omien tekojen oikeuttaminen. Minulla on jo eräs suunnitelma, jonka aion kylmänviileästi vain toteuttaa. En voi jäädä siitä kiinni, mutta tunnen jo nyt kuplivaa tyydytyksen tunnetta kun ajattelen asiaa.

Päivän biisi: Malia/  My purple shoes

Pentti ajatuksista... eli siis penni ajatuksista

Onkohan psykoterapian vaikutusta se, kun alkaa nähdä erilaisia unia kuin aiemmin? Olen nyt kesän aikana nähnyt unia vanhemmistani, mitä ei ole aiemmin tapahtunut. Unet ovat jollain tavalla  ahdistavia, ja vaikka niiden tapahtumat eivät olekaan toden mukaisia niin niissä olevat tunteet ovat tuttuja. Niinpä herätessäni olen usein sellaisten unien jälkeen hämmentynyt, kun mietin sitä miten oli saattanut "unohtaa" jonkin tunteen. Erityisesti erilaiset teinivuosien tunteet ovat tulleet unien kautta uudelleen pinnalle.

On hassua, että koen nyt käyväni läpi uudelleen henkistä murrosikää ja pohdin mitä silloin on ollut, mitä tapahtumia minä ja perheeni olemme käyneet läpi. Useat asiat tulevat minulle täytenä yllätyksenä, kun sisarukset kertovat elämästään ja minä en muista pätkääkään ko.asioista. Pirullista kun tuntuu että puolet elämästä on jossain pimennossa, olen unohtanut itseenikin liittyviä asioita niin paljon. Ja tiedän miksi; ne ties mistä johtuvat ahdistavat olotilat lapsena olivat äärimmäisen voimakkaita ja pelottavia, kauhua ja kammoa siitä että jotain pahaa tapahtuu.

Päivän kipale on "Jää vain Houston kutsumaan" (Vesterinen yhtyeineen)

Jotain hyvääkin

Tänään minulla oli melkoisen kivaa kun pitkästä aikaa oli mielenkiintoa tehdä jotain luovaa. Energiaa ei tuntunut kovin paljon olevan, mutta koin huikean fiiliksen että jee mua kiinnostaa jokin! Joten aloin neuloa oikein nättiä rengashuivia ystävälleni, jota menen kohta tapaamaan. Minulle oli ihana "saavutus" se, että tunsin halua toteuttaa itseäni sen vuoksi että se on kivaa.

Fiilikset ovat parantuneet viime kesästä ja syksystä paljon, ahdistus ja alakuloisuus ovat väistyneet. Väsyn kuitenkin edelleen helposti, ja olen välillä apaattinen. Mutta siitäkin olen jo päässyt hieman eroon, sallimalla itselleni niitä loikoilupäiviä. Sitten taas pitää ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa hommiin.

Ahdistuksen palaamista pelkään kovasti. Se on se tietty ajatuskaava, joka jää pyörimään päähän. Silloin mieleen vain tunkee jotkin muistot ja ajatukset, jotka "edustavat" ja kuvastavat minulle sellaisia asioita kuin itsen arvottomuus, huonous, häpeä, jättäminen ja pettäminen. Tajuntaan porautuu vain se yksi ajatus, että minä en ole mitään, en ole sellainen josta joku voisi välittää. Se ei jätä rauhaan, vaan tuntuu kuin se soisi levyltä.

LCMDF: Future Me. Kuulin biisin ensin tv:stä, ja sitten piti kuunnella netistä. Kuulin bändistä joskus pari vuotta sitten, eikä ollut yhtään mun makuun. Mutta jäin mieleen, sen verran vaikutti erikoiselta poppoolta. Tämä Future me on hyvä vaikka tyylilajia en edelleenkään koe omakseni.

Ystävänpäivä

No eipä tämä päivä ole kauhean paljon muista arkipäivistä eronnut. Ystävänpäivä on minulle nykyään sitä, että paniikissa naputtelen tekstareita illalla klo 8n ja puolenyön välillä niille joilta olen saanut kortin / muun viestin. (Sama jouluna.) Pääasiassa viestit menevät niille, joita en kovin paljoa näe tai joiden kanssa en ole useinkaan yhteyksissä. 

Olen viime aikoina miettinyt vanhojen ystävyyssuhteiden "elvyttämistä". Aiemmin minua on useinkin piinannut joku kummallinen ujous ja itsestä vieraantumisen tunne puhuessani ihmisten kanssa. En ole tunnistanut itseäni ja omaa ääntäni. En osaa yhdistää, että mihin nämä jaksottaiset tuntemukset oikein ovat liittyneet. Varmaan sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaan jännitykseen ja ahdistukseen. Tämä epämukava olo on saattanut tulla myös tuttavien kanssa, varsinkin jos heitä on paljon yhtä aikaa läsnä, tai ettemme ole olleet vähään aikaan yhteydessä. Jännitän soittamista ja muutakin yhteydenottoa hirveästi (vaikka mitä kamalaa muka voisi tapahtua?) ja sitten vain unohdan asian kun on helpompi niin.

Stella: Puitten sylissä

Risti tieni varressa

Risti tieni varrella, 

muistomerkki enää

muistomerkki enää

Tämä kappale tuo minulle mieleen ex-poikaystävän, josta erosin jo monta vuotta sitten. Joskus ei itse enää keksi sanoja miten analysoida ja kuvata tunteitaan, onneksi jotkut osaavat taitella tällaisia kielikuvia. Niillä on joskus valtava voima, vertauskuvilla ynnä muilla. (Anteeksi etten enää muista oikeita kielitieteellisiä termejä). Tämä kohta kappaleessa sai minut joskus aiemmin itkemään, mutta nyt tunnen enää vain jonkin painon tunteen häivähdyksenä rinnassa... muistan mitä se suru oli. Kaipuu on kamala asia, varsinkin jos se jää.

Terapeutti nro 2

Kävin eilen haastattelukäynnillä terapeutti nro 2:n luona. Mietin asiaa muodon vuoksi yön yli, ja tänään soitin terapeutti nro 1:lle, että haluaisin aloittaa terapian hänen vastaanotollaan. Nro 2:ssa ei ollut mitään vikaa, mutta ainoastaan ehkä se että hän vaikutti jo varmalta asiakkuudestani, kun hän kyseli kaikki tietoni ja läheisteni nimet ja täytti asiakaskortin, "ettei näihin tarvitse sitten tulevaisuudessa palata", minkä minä koin jollain tapaa tungettelevana. Terapeutti nro 1 antoi kuitenkin pitää jonkinlaisen etäisyyden ja oman tilan, ja kehotti muuten käymään muillakin terapeuteilla haastattelukäynnillä, mistä tuli tunne että hänelle on tärkeää se, että minä saisin terapiasuhteen joka on minulle oikea. Eilinen terapeutti ei edes kysynyt minulta mikä tämä tilanne on, vaan selitti jo ties mitä tulevasta terapiasuhteesta ja sanoi vain - mielestäni liian kiireesti ja itsestäänselvänä pitäen - että varataan uusi aika ja jatketaan tästä.

Joo, kyseli tämä eilinenkin terapeutti uudelleen asioita jotka olin jo sanonut :) Syyksi paljastui se, että se ei kuullut mun puhetta. Ilmeisesti puhua mumisen sitten niin hiljaa, ja hän istui sentään aika lähellä.. Luulin olevani aina ja kaikkialla tosi äänekäs. Heh.

Päädyin terapeutti nro 1:n koska hänellä on myös traumaterapeutin koulutus erityisalana sensomotorinen psykoterapia - tämän lisäksi hänen työskentelytapansa vaikutti minulle paremmin sopivalta eli hän oli aktiivinen ja kommentoiva, ja myös selitti asioita. Eilinen terapeutti kertoi työskentelytyylistään, joka oli perinteisempi psykodynaaminen tapa, että antaa asiakkaan puhua "itsekseen." Ajattelin, että valitsemallani terapeutilla on "konkreettisia" keinoja pureutua myös psyykkisten ongelmien keholliseen ilmenemiseen; uskon itsekin siihen, että keho tulee huomioida terapiassa. Se "säilöö" itseensä muistoja, ilmentää niitä, joskus - ja useinkin - sen reaktiot ovat nopeampia kuin ajatukset ja tunteet. Keho voi yrittää kertoa mikä mättää, jos ei pysty tunteiden avulla suunnistamaan eteenpäin.

Itse olen halunnut välttää fyysisesti tuntemista viimeiseen asti, koska olen kokenut aiemmin pakahduttavia, kehollisesti hyvin ahdistavia pelkotiloja; lamaantumista, sydänoireita, kylmettymistä, tärinää ja hajoamisen tunteita. Aivan kuin kroppa olisi voinut pettää alta sekunnilla millä hyvänsä, joten koitin olla mahdollisimman paljon liikkumatta. Pienet asiat (ylös nouseminen, pukeminen) tapahtui kuin hidastetussa filmissä, koska tuntui ettei ole fyysisia voimia. Toisaalta tämä liittyi yhteen masennuskauteen, jota leimasi epätavallisen kova ahdistus. En ole kokenut sellaista muiden masennuskausien aikana, ja koenkin että silloin ongelmana olikin enemmän juuri tämä ahdistus kuin masennus.

Loppujen lopuksi pidin enemmän tulevan terapeuttini hienoisesta etäisyyden pitämisestä ja analyyttisemmästä tavasta. Hän ei halunnut pyrkiä heti niin tuttavalliseksi ja antoi minun kertoa elämästäni ja muista ihmisistä sen minkä halusin, koska jouduin totta kai muutenkin kertomaan intiimejä asioita itsestäni - tunsin että sain kuitenkin pitää jotain itselläni kuten vaikka rakkaitteni nimet, tuntui jotenkin pahalta "paljastaa" heidät eiliselle terapeutille.

Tästä se sitten lähtee. Joskus kuukauden päästä aikaisintaan alkaa käynnit, aluksi kerran viikossa mutta sitten jatketaan 2 x / vk. Helpottaa, tosin pitäisi saada sen Kelan myönteinen päätös tietenkin :) Siinä on vielä säätämistä, mutta eiköhän se sieltä tule.

Eilen olin tosi surullinen illalla. Olin mukana yhdessä tapahtumassa, jossa piti sitten olla ihan vieraiden ihmisten seurassa ryhmiin jakautuneina. Ymmärrän, että porukka oli väsynyttä ja muutoinkin paha alavireisyys vaivasi itse kutakin, mutta en saanut mitään vastinetta yrityksilleni herättää jutustelua, tai ottaa kontaktia toisiin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän juttujani, ja koin olevani tosi erilainen. Ei varmaan oikein huumorintajut menneet yksiin... Oli vaan alakuloinen olo muutoinkin, että koin tulevani torjutuksi. Menin sitten entisen poikaystäväni kainaloon itkemään pahaa oloa. Taisi miestä hieman tympäistä.

Harmittaa tietää, että joskus hän välitti ja tykkäsi minusta, mutta nyt tunteet ovat loppuneet. Minä en ole oikein pystynyt koskaan tunnetasolla vakuuttumaan, että hän olisi todella pitänyt minusta. Uskon ja tiedän, että kyllä hän niin tunsi, mutta en koe että olisin sellaisten tunteiden arvoinen. Suhteen alussa olin ihan kuutamolla, en voinut uskoa että sellainen mies voisi todella olla kiinnostunut juuri minusta. Se tuntui ihan unelta, ettei se olisi edes tapahtunut minulle. "Minä en voi olla niin hyvä, että tuo haluaisi olla kanssani." Lopulta minun itsetunto-ongelmani ja siitä johtuva käytös alkoi vaikuttaa suhteen etenemiseen, epävarmuuteni ja masennukseni pilasi kesän. Ehkä jälkikäteen voisi sanoa, että epävarmuuteni esti minua kiintymästä; yritin yhtä aikaa päästä ja päästää lähelle mutta se oli liian vaikeaa kun samaan aikaan pelkäsin hänen jättävän minut kuitenkin. Rakkauden halu ei katoa, mutta kyky ottaa vastaan rakkautta kylläkin. Kun nämä kaksi tunnetta - halu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä tunnemuistot rakkaan ihmisen hylkäämäksi tulemisesta - ovat päällä yhtä aikaa niin kyllä siitä melkoinen myllerrys on sisimmässä.

Päivän biisi kertoo kylläkin siitä, kun on suojaton. Minä käytän uuden ihmissuhteen alussa kaiken energiani liian ylikorostettuun itseni suojelemiseen, kun sitä  pitäisi osata jaotella terveellä tavalla matkan varrelle. Lopulta olen henkisesti loppu, ja suojaukseni katoaa kokonaan.

Jippu: Ei sydän osannut väistää

Älä koskaan ota runoilijaa

Otsikko ei mitenkään liity tähän, mutta olen kirjoitellut jonkin verran lapsuuteeni vaikuttaneesta herätysliikkeestä. Sen aika on onneksi takanapäin minulla, koska en tuntenut seurakunnassa koskaan oloani kotoisaksi ja mukavaksi. Uskonnot ovat kuitenkin kiinnostavia sekä yhteiskunnallisena ilmiönä että järjestelminä, ja nyt olen tutkaillut joitan uskontopsykologiaan ja -sosiologiaan liittyviä lähdetekstejä. En ole vielä päässyt kovin pitkälle, mutta on kiehtovaa pohtia uskontojen merkitystä ja syntyä, mistä kulttuurista ne ovat saaneet vaikutteita, ja miten uskomusjärjestelmätkin muokkautuvat ajan myötä. Funktionaalisia teorioita voi aina harrastaa: ne palvelevat jotain tarkoitusta, pitävät yllä yhteisöllisyyttä ja järjestystä. Teorioita ja pohdintoja on olemassa paljon, kunpa löytäisin vain sanat itseni ilmaisemiseen.

Sunnuntai-ilta on vierähtänyt leppoisasti opiskelujuttuja hoitaen ja valmistellen. Kohtalaisen mukavat oltavat.

Tänään olen kuunnellut Miljoonasadetta. Illan biiseinä Runoilija ja Tulkoon rakkaus.