Kävin eilen haastattelukäynnillä terapeutti nro 2:n luona. Mietin asiaa muodon vuoksi yön yli, ja tänään soitin terapeutti nro 1:lle, että haluaisin aloittaa terapian hänen vastaanotollaan. Nro 2:ssa ei ollut mitään vikaa, mutta ainoastaan ehkä se että hän vaikutti jo varmalta asiakkuudestani, kun hän kyseli kaikki tietoni ja läheisteni nimet ja täytti asiakaskortin, "ettei näihin tarvitse sitten tulevaisuudessa palata", minkä minä koin jollain tapaa tungettelevana. Terapeutti nro 1 antoi kuitenkin pitää jonkinlaisen etäisyyden ja oman tilan, ja kehotti muuten käymään muillakin terapeuteilla haastattelukäynnillä, mistä tuli tunne että hänelle on tärkeää se, että minä saisin terapiasuhteen joka on minulle oikea. Eilinen terapeutti ei edes kysynyt minulta mikä tämä tilanne on, vaan selitti jo ties mitä tulevasta terapiasuhteesta ja sanoi vain - mielestäni liian kiireesti ja itsestäänselvänä pitäen - että varataan uusi aika ja jatketaan tästä.
Joo, kyseli tämä eilinenkin terapeutti uudelleen asioita jotka olin jo sanonut :) Syyksi paljastui se, että se ei kuullut mun puhetta. Ilmeisesti puhua mumisen sitten niin hiljaa, ja hän istui sentään aika lähellä.. Luulin olevani aina ja kaikkialla tosi äänekäs. Heh.
Päädyin terapeutti nro 1:n koska hänellä on myös traumaterapeutin koulutus erityisalana sensomotorinen psykoterapia - tämän lisäksi hänen työskentelytapansa vaikutti minulle paremmin sopivalta eli hän oli aktiivinen ja kommentoiva, ja myös selitti asioita. Eilinen terapeutti kertoi työskentelytyylistään, joka oli perinteisempi psykodynaaminen tapa, että antaa asiakkaan puhua "itsekseen." Ajattelin, että valitsemallani terapeutilla on "konkreettisia" keinoja pureutua myös psyykkisten ongelmien keholliseen ilmenemiseen; uskon itsekin siihen, että keho tulee huomioida terapiassa. Se "säilöö" itseensä muistoja, ilmentää niitä, joskus - ja useinkin - sen reaktiot ovat nopeampia kuin ajatukset ja tunteet. Keho voi yrittää kertoa mikä mättää, jos ei pysty tunteiden avulla suunnistamaan eteenpäin.
Itse olen halunnut välttää fyysisesti tuntemista viimeiseen asti, koska olen kokenut aiemmin pakahduttavia, kehollisesti hyvin ahdistavia pelkotiloja; lamaantumista, sydänoireita, kylmettymistä, tärinää ja hajoamisen tunteita. Aivan kuin kroppa olisi voinut pettää alta sekunnilla millä hyvänsä, joten koitin olla mahdollisimman paljon liikkumatta. Pienet asiat (ylös nouseminen, pukeminen) tapahtui kuin hidastetussa filmissä, koska tuntui ettei ole fyysisia voimia. Toisaalta tämä liittyi yhteen masennuskauteen, jota leimasi epätavallisen kova ahdistus. En ole kokenut sellaista muiden masennuskausien aikana, ja koenkin että silloin ongelmana olikin enemmän juuri tämä ahdistus kuin masennus.
Loppujen lopuksi pidin enemmän tulevan terapeuttini hienoisesta etäisyyden pitämisestä ja analyyttisemmästä tavasta. Hän ei halunnut pyrkiä heti niin tuttavalliseksi ja antoi minun kertoa elämästäni ja muista ihmisistä sen minkä halusin, koska jouduin totta kai muutenkin kertomaan intiimejä asioita itsestäni - tunsin että sain kuitenkin pitää jotain itselläni kuten vaikka rakkaitteni nimet, tuntui jotenkin pahalta "paljastaa" heidät eiliselle terapeutille.
Tästä se sitten lähtee. Joskus kuukauden päästä aikaisintaan alkaa käynnit, aluksi kerran viikossa mutta sitten jatketaan 2 x / vk. Helpottaa, tosin pitäisi saada sen Kelan myönteinen päätös tietenkin :) Siinä on vielä säätämistä, mutta eiköhän se sieltä tule.
Eilen olin tosi surullinen illalla. Olin mukana yhdessä tapahtumassa, jossa piti sitten olla ihan vieraiden ihmisten seurassa ryhmiin jakautuneina. Ymmärrän, että porukka oli väsynyttä ja muutoinkin paha alavireisyys vaivasi itse kutakin, mutta en saanut mitään vastinetta yrityksilleni herättää jutustelua, tai ottaa kontaktia toisiin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän juttujani, ja koin olevani tosi erilainen. Ei varmaan oikein huumorintajut menneet yksiin... Oli vaan alakuloinen olo muutoinkin, että koin tulevani torjutuksi. Menin sitten entisen poikaystäväni kainaloon itkemään pahaa oloa. Taisi miestä hieman tympäistä.
Harmittaa tietää, että joskus hän välitti ja tykkäsi minusta, mutta nyt tunteet ovat loppuneet. Minä en ole oikein pystynyt koskaan tunnetasolla vakuuttumaan, että hän olisi todella pitänyt minusta. Uskon ja tiedän, että kyllä hän niin tunsi, mutta en koe että olisin sellaisten tunteiden arvoinen. Suhteen alussa olin ihan kuutamolla, en voinut uskoa että sellainen mies voisi todella olla kiinnostunut juuri minusta. Se tuntui ihan unelta, ettei se olisi edes tapahtunut minulle. "Minä en voi olla niin hyvä, että tuo haluaisi olla kanssani." Lopulta minun itsetunto-ongelmani ja siitä johtuva käytös alkoi vaikuttaa suhteen etenemiseen, epävarmuuteni ja masennukseni pilasi kesän. Ehkä jälkikäteen voisi sanoa, että epävarmuuteni esti minua kiintymästä; yritin yhtä aikaa päästä ja päästää lähelle mutta se oli liian vaikeaa kun samaan aikaan pelkäsin hänen jättävän minut kuitenkin. Rakkauden halu ei katoa, mutta kyky ottaa vastaan rakkautta kylläkin. Kun nämä kaksi tunnetta - halu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä tunnemuistot rakkaan ihmisen hylkäämäksi tulemisesta - ovat päällä yhtä aikaa niin kyllä siitä melkoinen myllerrys on sisimmässä.
Päivän biisi kertoo kylläkin siitä, kun on suojaton. Minä käytän uuden ihmissuhteen alussa kaiken energiani liian ylikorostettuun itseni suojelemiseen, kun sitä pitäisi osata jaotella terveellä tavalla matkan varrelle. Lopulta olen henkisesti loppu, ja suojaukseni katoaa kokonaan.
Jippu: Ei sydän osannut väistää
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti