Miten suojelen itseäni

Olen opetellut pieniä asioita, joilla yritän tukea jo hieman vakautuneita rakenteitani. Tässä niistä yksi. Kiellän lempeästi, mutta tiukasti masokistista puoltani tutkimasta internetin ihmeellisestä maailmasta tiettyjä medioita ja stalkkaamasta tiettyjä ihmisiä. Minussa on sellainen puoli, joka kokee olevansa tosi paska ja huono, ja se haluaisi hieroa sitä tunnetta naamaani katselemalla kuvia eksieni nykyisistä tyttöystävistä ("Katso nyt miten upea, älykäs, hauska, hoikka, persoonallinen ja kaunis ja jotain ainutkertaista, jotain mitä -- (exä) on varmasti koko elämänsä odottanut, ja nyt se palvoo tuota naista, minä olin vain kertakäyttötavara, jonka saattoi hylätä, joku joka ei ollut koskaan riittävä") Se puoli on aina jäänyt toiseksi, se kantaa muistoa siitä että äiti ja isä valitsivat tärkeinä hetkinä jonkun muun kuin minut. Se muistaa sen miltä tuntuu kokea itsensä ei-halutuksi, hylätyksi, luuseriksi, mitättömäksi, merkityksettömäksi. En tahdo ruokkia tuota puolta yhtään enempää, vaikka ymmärränkin sen kokemusta. Samoin kiellän itseäni lukemasta ihmissuhde-, perhe-, deittailu- ja seksijuttuja, koska tiedän ahdistuvani niistä tällä hetkellä. Kiusauksia tulee välillä. Samalla tavalla kuin kaupan karkkihyllyn ohi kävellessä. Olen huomannut, että tiukka kielto auttaa minua näissä asioissa. Silloin ei yleensä tule neuvottelua, vaan uskon nykyään yllättävän kiltisti omia käskyjäni. Tuntuu hyvältä ajatella ja pystyä toteuttamaan omaa etuaan. 

Heijastus itsestä

Syvennyin pohtimaan sitä minkä vuoksi joku ihminen alkaa kiinnostaa, herättää sen puoleensavetävän tunteen. Vetää vain puoleensa kuin magneetti. Mielessä alkaa liikkua jotain, keho on kiihtynyt. Ajatuksena, jos sellainen edes yltää tietoisuuteen ja pinnalle, on että tuossa ihmisessä on jotain. Tuo ihminen saa minut tuntemaan jotain. Apua. Menen pois tolaltani, koska tunteiden vallassa on vaikea toimia.

Tunteiden vallassa tekee myös tulkintavirheitä. Omia reaktioitaan voi tulkita myös väärin. Niin moni asia voi saada kiihdyksiin: seksuaalinen vetovoima, alitajuinen pelko/tunne vaarasta, ihastus, suuttumus. Ja kun keho reagoi, siinä tapahtuu kaikenlaista, josta en tiedä enkä osaa selittää. Mutta luultavasti ihan fysiologisistakin syistä - joita en siis tosiaan tiedä tai osaa selittää, kunhan arvailen - nämä ihmiset voivat porautua ja leimautua mieleen pitkiksi ajoiksi. Ehkä loppuelämäksi. Tämä ihminen sai minut tuntemaan, kokemaan, elämään. Sellaisen ihmisen kohtaaminen voi nostaa tunteen uudelleen pintaan.

Sen kun osaisi siinä tilanteessa analysoida. Mitä on meneillään. Tai no edes jossain vaiheessa. Itse huomaan monien ihastumisen palvelleen jotain tarkoitusta. Ehkä viimeisin voi osoittautua jonkinlaiseksi poluksi omaan sisimpään. Ehkä hänessä veti puoleensa samankaltaisuus joissain osa-alueissa, jokin vaillejääminen. Kohtaamattomuus. Kun käsittelisin sen itsessäni, lakkaisi tuo ihminenkin todennäköisesti kiehtomasta. Ehkä. Tai sitten jokin häivähdys hänestä tulisi yhä uudelleen aina kohdatessa. Koska ei sitäkään voi poissulkea, etteikö ihminen itse olisi koskettanut ja merkinnyt jotain. Ei kaikki ole välttämättä traumaa. Osaltaan ehkä.

Kyllä, nyt kun mietin niin paljon siinä menettämässäni ihmisessä oli jotain minua. Ei päälle näkyvää, mutta aavistus jostain meitä yhdistävästä. Olisin halunnut hamuta ne lapsuuden laiminlyönnit näkyviin, jotenkin esiin, käydä niitä vastaan. Koska itsestä niitä on vaikea kaivaa, joten toisessa on helpompaa käsitellä ongelmia. Alan parantaa, en koe enää omia tunteita, vaan keskityn toisen olemiseen. Koitan olla terapeutti, tai en terapeuttikaan vaan ratkaista toisen ongelmia. Sehän ei ole terapeutin tehtävä, ainoastaan auttaa nostamaan kipeitä asioita "tapetille" ja tukea niiden käsittelyssä. Minä aistin ihmisten heikot kohdat, mielistelen ja koitan tukea. Toisaalta osoittaa heikkouksia. Sekavaa. 

Päivä oli ahdistava. Semisti. Se tuttu tunne yksinäisyydestä kaihertaa, mutta onneksi iltaa kohti muuttui paremmaksi. Näin ystäviä, ja sain kokemuksen että minusta ollaan kiinnostuneita jatkossakin. Odotan terapiaa. Vielä pari päivää. Nyt annan itselleni luvan odottaa, ja sanoa sen. Voin omalla toiminnallani edesauttaa terapiasuhteen elävöitymistä, muuttumista vuorovaikutteisemmaksi. Omalla aktiivisuudella, puhumalla. Sanomalla, että tätä haluan, tätä toivon, tätä ajattelen. Sen, mikä minulle on niin vaikeaa. On jotenkin käsittämätöntä ja uutta, että minä voin sanoa jotain mitä tarvitsen. Olen ehkä helpommin sanonut mitä haluan... se on mielestäni eri asia kuin tarvita. Tarvitsemiseen liittyy itsestä huolehtiminen, se on jotain muuta kuin mitä halu. Halu voi olla hetkessä ohi menevä, täysin irrelevantti, jopa haitallinen. Haluan vetää kännit, haluan valvoa pitkään, haluan panna nyt heti enkä jutella ja tutustua, haluan syödä karkkia, haluan lähteä mieluummin ulos kuin lukea tenttiin. Se mitä tarvitsen voi olla jotain aivan muuta. Ja jotta voisi pitää omista todellisista tarpeista huolta, täytyisi olla sisäistettynä sellainen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja kantaa näiden ratkaisevien valinnan hetkien yli. Se joka sanoo, että älä nyt revi niitä housuja jalasta välittömästi ja vaan nussi päivästä toiseen kun pitäisi oikeasti rakentaa yhteyttä, olla aito. Jep. Sellaista sanoisi aikuinen, joka toisaalta ymmärtää tarpeen miellyttää ja toteuttaa niin totuttuja strategioita, mutta sanoo silti että niistä huolimatta nyt tehdään näin. Minun itseni hyväksi. Sanoi se toinen ääni mitä tahansa.

Vielä hetken harrastan eskapismia. En jaksa täyttää velvollisuuksia. Aikuinen sanoo näin, aikuisen ääni. Toivu rauhassa, älä pakota itseäsi puolikuntoisena. Odota terapia, mieti sitten. Minulla tämän tasapainoilu oikean ymmärtämisen ja toisaalta loisivan oikeuttamisen välillä on hankalaa. Olen oppinut taidon isältä, joka oli valmis petaamaan tulevaisuuden täydellisesti meille lapsille. Hän ei pitänyt sovitusta kiinni, laski rimaa ja rikkoi sääntöjä. Antoi periksi. Niin minäkin teen nyt, jos vain mahdollista niin luistan velvollisuuksista. Aikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa. Ei hirveästi kiinnostaisi sellainen kasvatustehtävä, vaikka olen jo jotain saanut aikaan.

Nukkumaan meneminen ei huvittaisi. Toisaalta, uni suo unohduksen. En onneksi kärsi piinaavista painajaisista kuten jos aiemmin. Nyt. Pitää mennä.

Kuka pakottaa

Nimittäin tekemään tyhmiä valintoja elämässä. Vaikka tietäisi, että niistä ei seuraa kuin paskaa. Olen tehnyt nyt idiottimaisen ratkaisun, ottanut yhteyttä exään, joka ei halua nähdä minua. En tiedä mitä tällä haen, ehkä jonkinlaista silittelyä ja sovittelua koko suhteelle. Nyt sillä raukalla on lähinnä välinearvoa tässä kuviossa ja show'ssa, jonka haluan lopullisesti päätökseen. Olen käsitelly asiaa jo jonkin aikaa, ja tiedän että siitä suhteesta ei tule mitään. Piste. Mutta, jotta, että, koska haluan jatkaa elämääni eheämpänä, haluan vielä kerran nähdä hänet ja hyvästellä. Onko siinä järkeä? Hyvästellä omalla tavallani. 

Sitä paitsi, nyt minua odottaa vapaus. Olen päässyt eroon ihmisestä, josta en pidä. Se on hienoa. Olen uskaltanut olla tiukka ja vetää rajoja. Nyt ei tarvitse nähdä häntä. Hän haluaisi nähdä minua (ööö, eli vähän sama tilanne kuin yllä kuvaamani, joskin vain kaverillisessa mielessä, olemme kavereita siis olleet). Nyt olen päättänyt, hän on ulkona elämästi lopullisesti. Siis henkilökohtaisesta elämästäni, tunnemaailmastani.

Olen harjoitellut omissa oloissa olemista, vain omiin tunteisiin keskittymistä ja se toimii. Ehkä siksi uskalsin alkaa selvittää vielä tätä ex-juttua, koska haluan pisteen sille. Haluan saada itselleni kokemuksen, että olen normaali keskusteluun kykenevä ihminen, ja ettei jäisi niin paska maku siitä kaikesta säädöstä kun en ole osannut puhua asioista.

Got it?

Viikon varrelta

Joitakin miellyttäviä ja tyydyttäviä huomioita viikon varrelta. Mielialat eivät ole nyt muutamiin päiviin heilahdelleet radikaalisti, ajatukset ovat pysyneet aikuismaisella tavalla kasassa. Olen ollut yllättynyt siitä miten olen halunnut ja jaksanut mennä pyörimään ihmisten pariin, ja olen jopa nauttinut olemisesta. Hengailusta, tanssimisesta ja keskustelusta. En ole häpeillyt itseäni ja olemustani. Se on kivaa vaihtelua. 

En ole haikaillut kenenkään ihmisen luokse ja olen hetkeksi päässyt joistain kehämäisistä  pakkoajatuksistani irti. En ole hirveästi siitä puhunut, mutta minulla on sellaisia ikäviä ajatuskuvioita, jotka piinaavaat tiettyjä moodeja herkeämättä; monesti ne liittyvät ihmisiin, joiden kanssa olen ollut suhteessa, eli miehiin ja seurusteluun. Jotkut tilanteet ovat jääneet valokuvan tarkkoina mieleeni ja muistan kaiken liiankin hyvin. Ne sitten pyörähtävät käyntiin jonkun moodin ollessa vallalla. (Käytän nyt sanaa moodi kuvaamaan sellaisia rajattuja olotiloja, joille on jokaiselle tyypilliset ja ominaiset tunteet, ajatukset ja toimintatavat.)

En tiedä kuinka läsnä ollen ollut aina sen hetkisissä tekemisissä, mutta en ole turhia stressaillut tulevasta. Opinnoista tai töistä tai muustakaan. Olen vain antanut mennä ja  nauttinut. Ei fiilis nyt ihan katossa ole, mutta ei tarvitsekaan. Pääasia on ollut se, että olen ollut itseeni hetken aikaa tyytyväinen ja olen ollut kiinnostunut muista ihmisistä hyvällä tavalla.

Ehkä vain omista asioista huolehtiminen tekee hyvää minulle, kun luovun toisten murheiden kantamisesta. Se on aika jees. Olen luovuttanut siis myös sen suhteen, että voisin pystyisin todella muuttamaan ketään toista ihmistä kuin itseäni. Joskus haluaisin niin kovasti, se piirre on minussa sitkeästi. Se on ollut aina. Kunhan minä yritän tarpeeksi ja sanon oikeat sanat ja olen oikeanlainen niin saan jonkun ihmisen reagoimaan haluamallani tavalla. Joko hänen itsensä tai minun "parhaakseni". Tuo on ihan paskaa. En voi olla vastuussa sellaisesta, ja se helpottaa kovasti. Se myös sattuu kovasti, koska on vaikea luopua ihmissuhteista, joissa ajattelee että ehkä olisi voinut auttaa toista osapuolta, ja sitä kautta saada myös itsensä kannalta tyydyttävämmän lopputuloksen. Olisiko voinut saada toisen puhumaan enemmän, olemaan avoimempi, luottamaan enemmän itseensä? Kuka tietää, mutta mahdotonta tuollaiseen peliin on lähteä.

Olen pohtinut myös tunteita ja tuntemista. Ne ovat mielenkiintoisia asioista. Siihen nähden, että olen aina ollut varsin nopeasti ja kiihkeästi reagoivaa sorttia (eli tunteet ovat olleet suuressa osassa elämässäni), olen kiinnittänyt hämmästyttävän vähän huomioita tunteiden luonteeseen ja tarkoitukseen. En ole oikein päässyt kärryille niistä, en ole ollut niistä tietoinenkaan. En ole osannut ennakoida ja tuntea itseäni niin, että olisin pystynyt selittämään asioita. Se on hassua. Nyt kun on tällaisen uuden asian äärellä, on tunteiden tarkkailu oikeastaan hauskaa. Ne voivat olla voimakkaita ja pelottavia, lähes sietämättömiä ja "tyhmiä", mutta olen suhtautunut niihin tavallaan uteliaammin kun olen saanut kokemusta tunnetyöskentelystä. En varmaankaan ole analyyttinen ja järkevä ja tätä mieltä silloin kun on armoton vitutus päällä, ei suinkaan, mutta on tässä tullut nyt katsottua jonkun verran niitä notkahduksia ja paskoja tiloja, että olen saanut kokemusta niistä selviämisestä. Ja ennen kaikkea pystyn pitämään mielessän (tai ainakin takaraivossa) sen, että tunnemyrskyt menevät ohi. Jos ei, niistä on syytä ehkä puhua. Eli kai voisin sanoa, että elämässäni on nyt jonkinlainen jatkuvuuden tunne, elämä ei ole vain yhtä hetkeä vaikka tavallaan on.

Se on hassua.

Helpottaa

Olen viettänyt leppoista sunnuntaita ihan vain omassa seurassani, ja puuhaillut kivoja asioita. Eli siis lähinnä hoitanut kotiaskareita. Olen miettinytkin jotain, mm. sitä että mielenrauhan avaimet taitavat löytyä siitä, että keskittyy vain omiin asioihinsa. Olen laittanut niin paljon aikaa muiden ihmisten tekemisten kritisointiin ja keskittynyt asioihin, jotka eivät lisää omaa hyvinvointiani. Niin vaikeaa kuin muiden elämän analysoinnista ja toisten syyttelystä onkin luopua, taitaa se olla paras tapa edesauttaa omaa toipumista. Eikä vain toipumista, myös paremman elämänstrategian rakentamista. 

Kuten todettua, huomasin tämän asian siitä kun päiväkirjani sivut alkoivat täyttyä muiden ihmisten tekemisten raportoinnista. Jäin miettimään, että millä tavalla se minua auttaa, vaikka pohtisin muiden ihmisten tekemistä. Omasta perspektiivistähän minä elämääni elän, ainakin pitäisi. Voin jossitella asioita lopunikääni tai koittaa keskittyä nykyhetkeen.

En uskalla sanoa olenko kuinka vakaasti tätä mieltä, koska tietyt tapahtumat ja laukaisevat tekijät saavat muut moodit aktivoitumaan. Eri tilojen tarkkailusta ja ajatuksista on ollut kuitenkin hyötyä minulle; yritän olla pitämättä kaikkia negatiivisia ajatus- ja toimintamalleja totuuksina, vaan yritän astua niistä hieman syrjään. 

Minun on edelleen vaikea pitää itsestäni muiden ihmisten seurassa. En jaksa pitää yllä arvostusta itseeni vaan alan vähätellä itseäni - en ole mitään verrattuna muihin ihmisiin. En ole kiinnostava, en ainutlaatuinen, en hyvä missään. Vaikka olenkin, jokainen on. Kaikkien maailman ihmisten silmissä ei tarvitse - eikä voi - olla upein ja ihanin, mutta se riittää että joidenkin läheisten on. Jokaista ihmistä ei voi valloittaa, se on ihan ok. Haluaisin vain saada rakennettua itselleni vahvan omanarvontunnon ja tyytyväisyyden itseeni, etten "menettäisi itseäni" muiden seurassa. 

Olen nyt alkanut hieman haaveilla hassuista pikku jutuista. Sellaisista, jotka ovat vain minun juttujani, vain minua itseäni varten. Se on kai sitä omassa seurassa viihtymistä. Aion mm. kirjoittaa taas pitkästä aikaa tarinoita, pakinoita, novelleja, runoja... mitäs näitä nyt onkaan. Minulla on jo vino pino ideoita ja ajatuksia.  Ne ovat vain minua varten, muistuttamassa siitä että minä pystyn ja osaan luoda jotain.

Aion myös alkaa käydä läpi miessuhteitani. Aion kirjoittaa jokaiselle exälleni kirjeen. Tai kirjeitä. En tietenkään aio niitä heille lähettää, kirjeet ovat nekin vain minua varten. Luullakseni tällaista tapaa käsitellä asioita käytetään terapioissa tai muissa. Olen aiemminkin kirjoittanut pois päästäni näitä ajatuksia. Kun tallennan tunteeni ja ajatukseni jonnekin, ei aivojeni tarvitse olla enää ainoa säilöpaikka kaikille kipeille muistoille ja tapahtumille. 

Odotan syksyä. Nyt minulla on toiveikas olo, vaikka esimerkiksi toimeentulo ei ole taattu ellen löydä töitä. Mutta, sille asialle pitää tehdä jotain. Haluan olla toiveikas, haluan nauttia syksystä, koska se on ihana vuodenaika ja jollain tapa osa "sielunmaisemaani". Tunnen kuitenkin surua siitä, että olen tavallaan menettänyt monia syksyjä ja muitakin vuodenaikoja turtuneisuudelle ja poissaolevuudelle. Mitään diagnoosia sille ei varmaankaan ole, mutta ehkä lähimpänä uskottavaa selitystä on se, että minun hyvin vahva valeminäni on joutunut olemaan puikoissa niin pitkään, että en ole saanut nauttia mistään. Valeminä on suojellut herkkää ja haurasta minuutta, joka ei ole päässyt kehittymään kunnolla. Valeminä blokkaa kaiken kauniin ja koskettavan, koska en olisi kestänyt niitä kivoja juttuja. Kivat jutut ovat olemassa sen vuoksi, että voi taas sattua kun ne menettää. 

Tämä valeminä on aika upea keksintö, olen siihen hyvin tyytyväinen. Käytän oletettavasti sitä selittämään asioita, mutta tunnen itseni ja tiedän jollain tapaa tarvitsevani näitä selityksiä jotta pystyn paremmin jäsentämään kokemaani. Aiemmin tuo epävakaa oli sellainen juttu, mihin koin vetoa - käytän nyt ehkä vain eri termejä vaikka asia on sama.

Iiiiih, mitä tajunnan virtaa. Olen lipsahtanut tähän, että kirjoitan ilman mitään teemaa ja pointtia, eli annan vain tulla mitä mielessä on. Onko se hyvä vai paha, en tiedä. En vain jaksa nyt bloggailla mitään oikeasti. 

Note to self

Älä tuoksuttele exän partavesiä, dödöjä, hiustuotteita, pesu-/huuhteluaineita tai muitakaan sille kuuluvia hajusteita. Tee mitä tahansa epätoivoinen teko että vältyt siltä. 

Koska nyt tajuntaani porautuu fakta, että olen sen ihmisen kanssa ollut, lähes vuosi sitten olin hänen kanssaan. En ehkä täydellisen onnellisena, vaan kurjan menneisyyden repimänä, mutta minä olin. Ja tämä jos mikä on traumaattista minulle: ihminen vain häviää. Minun ihmiseni häviää. Joku jonka kuuluisi olla vierellä, koska hän on tärkeä. Aikuinen minä ymmärtää tämän, se ymmärtää vallan mainiosti, että parisuhteet toimivat näin. Jos ei voi olla yhdessä, pitää olla erossa. Kaikesta kurjuudesta huolimatta, ja joku päivä siitä voi päästä yli.

Joku päivä. Mutta joku osa minusta vierastaa ajatusta siitä ihmisestä. Samaan aikaan se on tuttua ja silti niin kaukaista. Ei jaksa.

Opiskelukin sujuu jo

Viimeistelen vielä paria rästissä olevaa opiskelutehtävää, muuten olen vapaa velvollisuuksista tältä keväältä. Nyt on jo hieman optimistisempi fiilis, ja on pitkästä aikaa kivaa kirjoittaa koulujuttuja. Patoan itselleni yleensä aina se kilometrin korkuisen esteen sille aloittamiselle, ja siksi tehtävät tuppaavat valmistumaan vasta viimeisillä hetkillä. 

Opiskeluunkin pitäisi kehittää joku rutiini (kuten syömiseenkin), mutta kaikkina päivinä se rutiinin ylläpitäminen ei onnistu. En vieläkään pysty hahmottamaan ja jäljittämään sitä, miksi välillä erilaiset häiritsevät tunnetilat ryöpsähtävät ja ahdistava ajatuskehä on valmis. Usein päässä tykyttää kamala häpeän tunne, enkä pysty keskittymään mihinään. Tulee lamaannus. Sellaisina päivinä haluaisin vain maata peiton alla tai surffailla koneella. Mitään ajatustyötä en pysty tekemään, koska hävettävät muistot ovat vallanneet mielen.

Tuossa pari tuntia sitten meinasin taas pyörähtää käyntiin joku ajatusten vuoristorata, mutta onneksi se jotenkin laantui ennen kuin ahdistuskohtaus voimistui. Kiva, että kerrankin näin päin. Mietin toki terapiassa taas entistä poikaystävää, ja mietin seurusteluamme ja vauvojen nimiä, joita hänelle ehdottelin - vaikka kyse oli leikkimielisestä heittelystä, testailin silläkin varmaan itseäni että voisinko olla vakavassa suhteessa ja haluta niitä lapsia. Kuten todettua, itsetuntoni ei ole niin hyvä eikä omakuva kovin selkeä - en vain jotenkin osaa olla olemassa, joten ei sellaisesta ihmisestä ole äidiksi. En osaisi olla niin hyvän ihmisen kanssa kuin ex oli. Ehkä suojasin itseäni vetäytymällä pois kiintymyksen ja rakkauden tunteista, en halunnut altistaa itseäni sille mille en koe olevani valmis. Haluan mieluummin rypeä huonossa itsetunnossa ja itsesäälissä.

Viimeiset vuodet ovat menneet niin nopeasti. Tänään en haikea olo, syystäkin. 

Terapeutti nro 2

Kävin eilen haastattelukäynnillä terapeutti nro 2:n luona. Mietin asiaa muodon vuoksi yön yli, ja tänään soitin terapeutti nro 1:lle, että haluaisin aloittaa terapian hänen vastaanotollaan. Nro 2:ssa ei ollut mitään vikaa, mutta ainoastaan ehkä se että hän vaikutti jo varmalta asiakkuudestani, kun hän kyseli kaikki tietoni ja läheisteni nimet ja täytti asiakaskortin, "ettei näihin tarvitse sitten tulevaisuudessa palata", minkä minä koin jollain tapaa tungettelevana. Terapeutti nro 1 antoi kuitenkin pitää jonkinlaisen etäisyyden ja oman tilan, ja kehotti muuten käymään muillakin terapeuteilla haastattelukäynnillä, mistä tuli tunne että hänelle on tärkeää se, että minä saisin terapiasuhteen joka on minulle oikea. Eilinen terapeutti ei edes kysynyt minulta mikä tämä tilanne on, vaan selitti jo ties mitä tulevasta terapiasuhteesta ja sanoi vain - mielestäni liian kiireesti ja itsestäänselvänä pitäen - että varataan uusi aika ja jatketaan tästä.

Joo, kyseli tämä eilinenkin terapeutti uudelleen asioita jotka olin jo sanonut :) Syyksi paljastui se, että se ei kuullut mun puhetta. Ilmeisesti puhua mumisen sitten niin hiljaa, ja hän istui sentään aika lähellä.. Luulin olevani aina ja kaikkialla tosi äänekäs. Heh.

Päädyin terapeutti nro 1:n koska hänellä on myös traumaterapeutin koulutus erityisalana sensomotorinen psykoterapia - tämän lisäksi hänen työskentelytapansa vaikutti minulle paremmin sopivalta eli hän oli aktiivinen ja kommentoiva, ja myös selitti asioita. Eilinen terapeutti kertoi työskentelytyylistään, joka oli perinteisempi psykodynaaminen tapa, että antaa asiakkaan puhua "itsekseen." Ajattelin, että valitsemallani terapeutilla on "konkreettisia" keinoja pureutua myös psyykkisten ongelmien keholliseen ilmenemiseen; uskon itsekin siihen, että keho tulee huomioida terapiassa. Se "säilöö" itseensä muistoja, ilmentää niitä, joskus - ja useinkin - sen reaktiot ovat nopeampia kuin ajatukset ja tunteet. Keho voi yrittää kertoa mikä mättää, jos ei pysty tunteiden avulla suunnistamaan eteenpäin.

Itse olen halunnut välttää fyysisesti tuntemista viimeiseen asti, koska olen kokenut aiemmin pakahduttavia, kehollisesti hyvin ahdistavia pelkotiloja; lamaantumista, sydänoireita, kylmettymistä, tärinää ja hajoamisen tunteita. Aivan kuin kroppa olisi voinut pettää alta sekunnilla millä hyvänsä, joten koitin olla mahdollisimman paljon liikkumatta. Pienet asiat (ylös nouseminen, pukeminen) tapahtui kuin hidastetussa filmissä, koska tuntui ettei ole fyysisia voimia. Toisaalta tämä liittyi yhteen masennuskauteen, jota leimasi epätavallisen kova ahdistus. En ole kokenut sellaista muiden masennuskausien aikana, ja koenkin että silloin ongelmana olikin enemmän juuri tämä ahdistus kuin masennus.

Loppujen lopuksi pidin enemmän tulevan terapeuttini hienoisesta etäisyyden pitämisestä ja analyyttisemmästä tavasta. Hän ei halunnut pyrkiä heti niin tuttavalliseksi ja antoi minun kertoa elämästäni ja muista ihmisistä sen minkä halusin, koska jouduin totta kai muutenkin kertomaan intiimejä asioita itsestäni - tunsin että sain kuitenkin pitää jotain itselläni kuten vaikka rakkaitteni nimet, tuntui jotenkin pahalta "paljastaa" heidät eiliselle terapeutille.

Tästä se sitten lähtee. Joskus kuukauden päästä aikaisintaan alkaa käynnit, aluksi kerran viikossa mutta sitten jatketaan 2 x / vk. Helpottaa, tosin pitäisi saada sen Kelan myönteinen päätös tietenkin :) Siinä on vielä säätämistä, mutta eiköhän se sieltä tule.

Eilen olin tosi surullinen illalla. Olin mukana yhdessä tapahtumassa, jossa piti sitten olla ihan vieraiden ihmisten seurassa ryhmiin jakautuneina. Ymmärrän, että porukka oli väsynyttä ja muutoinkin paha alavireisyys vaivasi itse kutakin, mutta en saanut mitään vastinetta yrityksilleni herättää jutustelua, tai ottaa kontaktia toisiin. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän juttujani, ja koin olevani tosi erilainen. Ei varmaan oikein huumorintajut menneet yksiin... Oli vaan alakuloinen olo muutoinkin, että koin tulevani torjutuksi. Menin sitten entisen poikaystäväni kainaloon itkemään pahaa oloa. Taisi miestä hieman tympäistä.

Harmittaa tietää, että joskus hän välitti ja tykkäsi minusta, mutta nyt tunteet ovat loppuneet. Minä en ole oikein pystynyt koskaan tunnetasolla vakuuttumaan, että hän olisi todella pitänyt minusta. Uskon ja tiedän, että kyllä hän niin tunsi, mutta en koe että olisin sellaisten tunteiden arvoinen. Suhteen alussa olin ihan kuutamolla, en voinut uskoa että sellainen mies voisi todella olla kiinnostunut juuri minusta. Se tuntui ihan unelta, ettei se olisi edes tapahtunut minulle. "Minä en voi olla niin hyvä, että tuo haluaisi olla kanssani." Lopulta minun itsetunto-ongelmani ja siitä johtuva käytös alkoi vaikuttaa suhteen etenemiseen, epävarmuuteni ja masennukseni pilasi kesän. Ehkä jälkikäteen voisi sanoa, että epävarmuuteni esti minua kiintymästä; yritin yhtä aikaa päästä ja päästää lähelle mutta se oli liian vaikeaa kun samaan aikaan pelkäsin hänen jättävän minut kuitenkin. Rakkauden halu ei katoa, mutta kyky ottaa vastaan rakkautta kylläkin. Kun nämä kaksi tunnetta - halu tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi sekä tunnemuistot rakkaan ihmisen hylkäämäksi tulemisesta - ovat päällä yhtä aikaa niin kyllä siitä melkoinen myllerrys on sisimmässä.

Päivän biisi kertoo kylläkin siitä, kun on suojaton. Minä käytän uuden ihmissuhteen alussa kaiken energiani liian ylikorostettuun itseni suojelemiseen, kun sitä  pitäisi osata jaotella terveellä tavalla matkan varrelle. Lopulta olen henkisesti loppu, ja suojaukseni katoaa kokonaan.

Jippu: Ei sydän osannut väistää

Puhelu

Puhuin isän kanssa puhelimessa. Vaihdoimme hyvänpäivän höpinät, ja vaikutimme kiinnostuneilta toisen kuulumisista. Epäilemättä me olemme sitä, mutta kumpikaan ei osaa sitä näyttää sillä tavalla kuin haluaisi. Perheeni kuvittelee, että olen aito ja suora heille, koska tapaan olla aika suorasanainen ja temperamenttinen (noin kansankielellä ilmaistuna). Mutta se ei ole sama asia, että näyttäisin todelliset tunteeni, niistä minä vaikenen.

On vaikeaa oppia vetämään rajat läheisilleen... tai ehkä oikeastaan itselleen, että mitä haluaa jakaa toisten kanssa ja mitä ei. Muista ihmisistä olisi luontevaa hakea tukea ja turvaa, mutta silti osattava seisoa omilla jaloillaan. Ainakin minulle niiden väliltä on ollut vaikea löytää mitään kultaista keskitietä.

Kyllä, tajusin. Toinen kirjoitus tälle päivää. Eiköhän tämä kuvasta epätoivoista tilannettani uskottujen ihmisten suhteen: pyöreä nolla :) Nyt kun exäkin on pois kuvioista ei ole ketään kenen kanssa puhua. Tulee ihanan lämmin tunne, kun ajattelen häntä. Jälkikäteen ajatellen suhde oli hirveän vaikea. Siinäkin oli kyllä ihanat ja ikimuistoiset ja hellät hetkensä, joista olen kiitollinen. Mutta eron jälkeen olemme varmasti nauttineet paljon enemmän toistemme seurasta kuin aiemmin. Tuntuu, että paineet ovat poissa, ei tarvitse yrittää olla mitään enempää kuin on.

Tiistaiaamua

Lomat on takana, ja pitäisi alkaa keskittyä opiskeluhommiin. Olen tuossa sorvaillut jotain järkevältä vaikuttavaa tekstiä, mutta ajatukset tuntuvat olevan nyt tällä hetkellä niin jumissa, etten ole saanut sitä edistymään valmiiksi saakka.

Tenttiin koitan lukea, kun en ole pitkään aikaan saanut mitään opintosuorituksia. Ainainen ongelmani on vain se, että en jaksa keskittyä ja tehdä mitään pitkäjännitteistä vaan alan puuhata jotain "turruttavaa" joka auttaa unohtamaan oman olemassaolonkin. Se tarkoittaa siis jotain tietokoneella pelaamista, television katselua, aivotonta lukemista... Liikuntaakaan en tykkää harrastaa, koska siinä tulee liian tietoiseksi omasta kehostaan ja tunnoistaan.

Tenttiin lukiessa en osaa nauttia uuden tiedon omaksumisesta, vaan suoritan hirveästi ja otan paineita hyvän arvosanan saamisesta. Huono arvosana voi nimittäin romahduttaa maailman, minkä vuoksi olen kait sitten katsonut parhaimmaksi vetäytyä kokonaan pois tilanteista joissa on epäonnistumisen vaara.

Pitäisi tavata entinen poikaystävä tällä viikolla. Kun erottiin tuossa jokin aika sitten, oli tunnelmat aika jäätävät. Ainakin hänen puoleltaan. Minä olin lähinnä lamaantunut... ei tuntunut oikeen miltään. Siis sen eropäätöksen jälkeen, sitä ennenhän kun riideltiin ja oltiin jo aiemmin eroamassa niin olin ihan hysteerinen. Kyllästyin sitten itsekin siihen jatkuvaan epävarmuuteen, mikä meidän suhteessa oli. Ei pitäisi väkisin yrittää, sen ainakin opin viimeistään nyt.

Tällä hetkellä olemma ok väleissä, mikä on oikein hyvä juttu. Pidän siitä miehestä, enkä halua menettää häntä. Seurustelemaan meistä vaan ei taida olla. Olen toipunut erosta varmaan paremmin kuin hän, ainakin mitä olemme puhuneet. Minulla on ollut lähinnä helpottunut, iloinen ja keveä olo, hän taas on -ainakin jossain kohtaa- jäänyt vielä pohtimaan asioita ja hieman ikävöimäänkin (?).

No mutta pitänee jatkaa tenttiinlukua, ja katsoa miten viikko etenee. Olipa ihan turhalta tuntuvaa volinaa taas.