Jatkot

Taas valvottaa. Katselin South Parkia kun en muuta keksinyt ja yritin sitten pistää nukkumaan; uni ei kuitenkaan tullut vaan päätin että bileille on saatava jatkot. Niitä tässä sitten vietetään läppäri mahan päällä sängyssä makoillen. 

Kurkussa on kuristava tunne, jokin pelottaa. Tämä muistuttaa etäisesti sitä tunnetta kun ei jaksa elämistä. Joskus olen niin kyllästynyt elämään, se tuntuu suoritukselta ja uuvuttavalta, että haluaisin pitää siitä taukoa. Samalla tavalla kuin päivän jälkeen mennään nukkumaan ja lataamaan akkuja. Yleensä nukkumisesta nautitaan. Mutta kun minulle se ei anna tarpeellista taukoa, vaan unetkin ovat joskus pahoja. Tai sitten yö menee ilman unia, aamu on liian pian, olo on väsynyt eikä tosiaankaan levännyt. Elämässä on päivästä ja yöstä toiseen samat fiilikset ja ongelmat, joista ei saa "lomaa".

Olen pohdiskellut suhdettani vanhempiini. En tiedä onko tulkintani oikea, mutta jollakin tapaa he eivät oikein ole koskaan osanneet asettautua vanhemman rooliin. Kasvattajan roolin kyllä he ovat täyttäneet, mutta tuntuu että se on jäänyt kovin pinnalliseksi. Missä on ollut lämpö ja tuki ja läsnäolo? Rakkauden puutetta emme ole kärsineet, mutta vanhempien vaikeudesta rakastaa itseään kylläkin. Erityisesti äitini kohdalla luulen, että hänen henkilökohtaiset kokemuksensa ovat jättäneet niin syvän jäljen, että hän on yrittänyt korjata sitä hinnalla millä hyvänsä - jopa lapsiensa elämän hinnalla. Hän on tavallaan "käyttänyt" meitä tullakseen onnelliseksi, saadakseen perheen joka tasapainottaa häntä, antaa hänelle syyn elää ja päästä pois omista ongelmistaan. 

Olen suunnitellut kirjoittavani blogiin erilaisista tieteellisistä lähteistä ammentavaa omaa tekstiä. En ole sitä jaksanut tehdä. Tunnen vain tarvetta purkaa fiiliksiä, ajatuksia. En tiedä tulenko joskus katumaan sitä, että olen näitä nettiin laittanut, mutta toisaalta tämän blogin perustamisella tein jotain mullistavaa: minä uskalsin alkaa olla olemassa. Vaikka vain blogin kautta. Tiedän, että blogilla ei ole hurjasti lukijoita, mutta se ei haittaa. Olen niin mitätön, näivettynyt sielu, että blogi saa olla kuvajaiseni kaikessa surkeudessaan.

Epävakaisuuden piirteet nostavat taas päätään. Tietty välinpitämättömyys ja omien tekojen oikeuttaminen. Minulla on jo eräs suunnitelma, jonka aion kylmänviileästi vain toteuttaa. En voi jäädä siitä kiinni, mutta tunnen jo nyt kuplivaa tyydytyksen tunnetta kun ajattelen asiaa.

Päivän biisi: Malia/  My purple shoes