Negaation kautta

Olen nyt alkanut ymmärtää miten vinoutuneet roolit lapsuudenperheessäni on joiltain osilta ollut. Vanhempani eivät ole opettaneet minulle mallia miten rauhoittaa ja lohduttaa itseä tai miten muuten elää tunteiden kanssa. Itse käsittäisin asian niin, että kun lapsi kokee pelottavia tunteita, joita hänellä ei ole kykyä vielä hallita ja käsitellä, vanhempien tehtävä on ottaa vastaan ne lapsen negatiiviset tunteet, lohduttaa, rauhoittaa ja opettaa miten niiden tunteiden kanssa voi elää ja niille voi tehdä jotain. Ihan konkreettisesti tätä tapahtuu heti vauvan synnyttyä, kun hoitaja on vastuussa lapsen tunnetilojen säätelystä ja tarpeisiin vastaamisesta. Hoitaja rauhoittaa ja hoivaa vauvaa jolloin tämä ei jää tunnetilojensa armoille vaan nälkä, jano, kipu, likaiset vaatteet poistetaan ja siitä seuraa tyydyttyneisyys. 

Minusta tuntuu, että olen kohdannut tuota tunteiden armoille jättämistä; vanhemmat eivät ole kyenneet tunnistamaan tunteitani (he ovat ohjautuneet omasta mielentilastaan käsin) ja ovat nimenneet niitä väärin. (Olen ollut heille vihainen, he ovat sanoneet että olen väsynyt tai että jonkun ikävän kaverin seura on vaikuttanut minuun niin että käyttäydyn huonosti). He eivät ole hyväksyneet vihamielisiä tunteitani heitä kohtaan, ovat selittäneet ne muulla tavoin. Kavereiden seura oli kuitenkin jollain tapaa osa totuutta, koska heidän kanssaan tunsin erilaisuutta, yksinäisyyttä je eristyneisyyttä mikä nosti vihaa vanhempieni kohtaan; minulla ei ollut kunnolla sanoja sille mitä tunsin ja siksi raivosin. En saanut olla oma itseni, yritin muokata itsestäni sellaista kilttiä, kauniisti käyttäytyvää nuorta naista - mikä tavallaan olenkin - mutta minun piti myös muokata mielipiteitäni ja elää valheessa. En koskaan keskustele vanhempieni kanssa siitä, että mielestäni homoseksuaalisuus tai seksi avioliiton ulkopuolella ei ole syntiä. 

Murehdin sitä, että nyt minun todella täytyy alkaa kohtaamaan aikuisuus ihan itse. Ja yksin. Vanhemmat ovat kontrolloineet ja kasvattaneet meidän pullossa, nyt ei vain ole niin hyviä keinoja miten selviytyä elämässä. Pärjään kyllä, se ei ole ongelma vaan ongelma on tunteissa ja tavassani olla. En nauti elämästä koska pelkään mitä pahaa tapahtuu, olen sisäistänyt vanhempieni tavan ajatella mistä pyrin eroon. Jotenkin olen heissä kiinni, koska haen heiltä hyväksyntää joillekin päätöksilleni. Tai ehkä ei niinkään, päätökset voin tehdä itse, mutta haen sitä välittämistä osoituksia samalla tavalla kuin lapsena. Ja saan edelleen saman vastauksen. Isältä torjunnan, äidiltä hieman lievemmän ja pehmennetyn sellaisen.

Isäni on kyllä jollain tapaa passiivis-aggressiivisen oloinen ihminen. Toivottavasti käytän oikeaa termiä :) kun tarkoitan, että hän vaikuttaa meille lapsille kiltiltä ja rakastavalta isältä, mutta sulkeutuu ja torjuu täysin välillä. Hän ei koskaan ole huutanut meille, ei kiroillut tai menettänyt hermojaan. Pitkäpinnaisin ihminen jonka tunnen. Mutta jos hän jotain oikein vastustaa ja halveksii niin hän kyllä antaa sen näkyä kehonkielessään. Ei ole kauaa aikaa siitä kun tapasin hänet, ja voi helvetti sitä raivoa mikä minuun syttyi kun hän taas alkoi murjottaa jostain asiasta. Silloin hänen puheensa ja sanaton viestintänsä ovat ristiriidassa. Hän saattaa väittää että kaikki on hyvin, ei tässä ole ongelmaa, mutta viestittää eleillään, ilmeillään ja huokauksillaan että kaikki on päin persettä ja että nyt hän halveksuu jotain. Ja vaikka kuinka inttäisi hänelle että älä vittu valehtele kun kerro mikä on vialla niin voidaan keskustella niin ei vaan toimi. "Ei ole ongelmaa", hän sanoo. 

Esimerkkinä voin kertoa sen, että huomautin hänelle siitä miten voisi välillä hoitaa kotiakin, ja tästä  hän  torjui minut ja alkoi murjottaa. Hänellä menee kaikki aika muiden ihmisten hyysäämiseen, mitä tapahtui jo meidän lasten asuessa kotona. Hän tunsi tarpeelliseksi olla viikonloppuja poissa kotoa  toimien jossain päihteidenkäyttäjien tukipisteessa vapaaehtoisena. Minä valvoin kotona ja pelkäsin tuleeko hän edes hengissä takaisin. Koko tuo uskontoon liittyvä hyväntekeväisyysjuttu ahdisti; vaistosin sen että vanhemmat tarvitsivat jonkin muun ulkopuolisen "voiman" auttamaan heitä ja antamaan tarkoituksen elämälle. Se särki minun uskoni vanhempien kaikkivoipaisuuteen ja kykyyn suojella minua.  

Tästä aiheesta ehkä lisää sitten kun osaan jäsentää asiat päässäni. On niin paljon myllertäviä tunteita sisimmässä. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen alkanut tuntea tuttuja fiiliksiä lapsuudesta ja nuoruudesta, ja tiedän että terapian alkaessa tulee olemaan taas materiaalia työstettäväksi.

Terapeuttini on muuten ihana ja miellyttävä. Olen alkanut uskoa häntä, kun hän sanoo että odottaa minun tapaamistani. En taistele sitä vastaan vaan aion olla iloinen että elämässäni on joku joka odottaa näkevänsä minut. On muitakin, mutta hän on ainoa joka kertoo sen ääneen. Kyseessä on asiakassuhde, mutta kuten olemme keskustelleet se on myös kuitenkin näissä puitteissa tietyillä ehdoilla toimiva ihmissuhde. Hän pyrkii antamaan minulle terveitä keinoja selviytyä ja terveen peilauspinnan itselleni.

Tauko terapiasta on ollut ihan ok, kerran on ehkä tullut mieleen että kunpa pääsisi kysymään tästä terapeutilta. Mutta aika rientää ja pitää nyt olla vaan lomafiiliksissä.