Intuitio

Äitini otti tänään yhteyttä. Se ahdisti. Hän oli kiukkuinen. Ahdisti. Inhoan sitä kun hän on vihainen. Hänen vihastaan ja raivostaan on jäänyt kamalat traumat, ja pelkään edelleen ihmisten hallitsematonta ja hillitsemätöntä suuttumista. Sama on hieman toisen mummoni suhteen ollut aina. Hän on sanova ja kärkäs ihminen niin halutessaan. Luultavasti äitini on saanut omassa nuoruudessaan osansa mummon sivalluksista, eikä ole niistä toipunut. 

Suoraan sanottuna epäilen äidinpuoleisessa suvussa tapahtuneen jotain kamalaa. Minulle tulee välillä niin kummallinen olo äidistäni ja hänen lapsuudenperheestään. Äidissäni on jotain synkkää, mutta hyvin huolella piilotettua. Sen olemassaolon unohtaa, kunnes tulee muistutus siitä että se vain mateli pinnan alla. Äiti dissosioi kai itse, painaa sitä traumaa syvälle sisimpäänsä, ja minä olen oppinut dissosioimaan myös. Ehkä jo pienestä. Äidin pimeää puolta on pitänyt välttää. 

Tänään on ollut outo päivä. Anssin Kelan Puistossa on vaatinut saada tulla kuunnelluksi jo pari päivää, tänään kuuntelin sen. Se vie minut takaisin sen julkaisuvuoteen. Olen ollut jossain vaiheessa teini-ikää silloin. En usko, että kyse on itse biisistä vaan siitä ajasta mihin se liittyy. Onhan se kuitenkin surullinen tarina, kertosäe masentaa minut. Minulla ei ole hajuakaan mitä sinä kesänä on tapahtunut kun olen tuota biisiä kuunnellut. Miksi se haluaa tulla kuunnelluksi nyt. 

Ehkä teinivuodet ovat olleet ahdistavia. Ne ovat olleet. Olen ollut täysin yksin. Vailla tulevaisuutta. Pelkkä kolkko ontto "minä". Oikeastaan nyt ehkä muistan jotain tuohon kappaleeseen liittyvää. Kuuntelin Anssi Kelaa ollessani kesälomamatkalla sukulaisten luona. Minua ahdisti siellä silloin vaikka kyseessä oli minulle tutut kummit. Tosiasiassa en tuntenut heitä hyvin, mutta vietin heillä viikon verran kaukana kotoa. Minulle vieraiden ihmisten kanssa oleminen on ahdistavaa, ja vieraassa asunnossa ei ollut mitään omaa. Olin kuori. Muistan etten osannut tehdä ruokaa kuten oli sovittu. Se hävetti. Dissosioin koko loman.

Tämä oli tuttu kuvio. Minun olisi pitänyt kuuliaisesti tehdä ja olla kuten aikuiset halusivat. Esitin usein monien asioiden olevan ok, vaikka ei ollut. Lähdin kummieni mukaan vaikka en halunnut mutta koska piti haluta. Esitin haluavani. Esitin haluavani lähteä reissuun tätini kanssa, ja olla hänen perheensä kanssa vaikka en halunnut. Hän otti minut monesti ihmiskilveksi jännittäviin tai ikäviin tilanteisiin. Tapaamaan uusia miehiä, käymään juristin juttusilla tai mitä ikinä. Kaikkia tätä yhdistää se etten halunnut mutta jotenkin minä en vain sanonut vastaan. Koska ei ollut hyvää syytä sanoa vastaan. Minä en halua, ei ollut tarpeeksi hyvä syy. Vaadin itseltäni, että menisin ja lähtisin. Oikeasti en ollut sellainen tyttö, joka olisi nauttinut niin paljon vieraiden ihmisten seurasta, mutta koska etäisemmät kummit tai tätini perhe olivat vanhemmilleni tärkeitä, menin. 

Ei kuulosta kovin dramaattiselta, eikä se ole sitä ollutkaan. Jäljet johtavat kauemmas. Miksi olen dissosioinut? Mistä olen oppinut sen? Miksi osasin niin tehokkaasti paeta ja jättää jäljelle vain kuoren? Sitä mysteeriä en ole ratkaissut. Miksi reagoin äidin suuttumukseen niin voimakkaasti? En voi sanoa varmaksi että onko hän ollut sellainen kun olen ollut aivan pieni, mutta teini-iässäni ainakin on ollut. 

Näin viime yönä pitkästä aikaa unia, jotka muistin. Olin lentokoneessa, joka teki juuri lähtökiihdytystä, sitten se nousi todella jyrkässä kulmassa ilmaan. Siihen uni päättyi että kone nousi. Viime talvena näin samanlaisia unia, joissa kone ei kuitenkaan päässyt koskaan ylös saakka vaan nousuyritykset epäonnistuivat, se oli sellaista pompahtelua takaisin maahan. Ne olivat epämiellyttäviä unia. Viimeöinen oli jotain epämiellyttävän ja omituisen välimaastosta.

Katsotaan mitä tulevan yönä tapahtuu. Kaksi melatoniinipilleriä naamaan, koska Opamoxia ei enää ole. Sitä pitää pyytää. 

Minä olen

Jos juopumuksen ja/tai hulluuden rajaksi määritellään se, että päässä alkaa soida Kotiteollisuuden Minä olen niin sitten olkoon niin. En ole koskaan bändiä erityisemmin kuunnellut, mutta jostain syystä tuon biisin kertsi alkoi soida päässäni ja mietin elämääni. Yksinkertainen lause minä olen on vaikea. Ja mitenkä se siitä jatkuu että elän ja hengitän yhtä suurta jumalaa, elämänhalua... Aivan sama. Koska pointtini on, että nuo sanat tarkoittavat minulle jotain satuttavaa. Onko tämä joku nykyajan vitsaus, että kun ihmisellä on aikaa ja mahdollisuus potea tätä ensimmäisen maailman elämän merkityksettömyyttä ja tyhjyyttä, niin sitten masennutaan ja elämä on niin ankeaa. Ainakin sitä on aikaa miettiä eri tavalla kuin jos olisi 14 tuntia päivässä töissä. Ei, ei sekään ratkaisisi mitään. 

Olen huomannut, että kuuntelen musiikkia paljon enemmän silloin kun olen kosketuksissa tunteisiini. En tiedä miksi niin on, päässä alkaa soida biisejä ja sitten kuuntelen niitä päivät pitkät. Musiikki pitää tunteet pinnassa, se antaa virran jonka mukana kulkea hetki; sitten siitä poistuu taas joksikin aikaa. Minulla on todella patoutunut olo, paljon on pinnassa ja pinnan alla. Minä haluaisin pitää tästä kiinni, se on mua. Siis mua, ei minua. Mutta se lipsahtaa taas otteesta. Mutta terapian opetus ja anti oli tällä kertaa se, että minä olen ja saan olla sellainen kuin kuka minä oikeastikin olen. Ja se helpotti, se toi tunteen ainutlaatuisuudesta. Jospa pääkoppa muistaisi sen tunteen pitkään.

Olen nyt valmis nukkumaan, olen ottanut muutaman, joten jospa uni tulisi silmään pian. Ainakin jalat ovat kihelmöivät, mutta silti rennot. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan.

"Koko kuva"

Luultavasti en ole ihan ainoa pallontallaaja, jolla on tämä ongelma. Välillä minulla jaa päähän soimaan joku laulu, mutta se saattaa soida tuntikausia enkä voi sille mitään. Se keskeyttää ajatuksetkin. Mistähän se johtuu? 

Olen muutenkin ajatusteni ja ajatusrakennelmieni kanssa joskus hukassa, pääni alkaa kehitellä jotain täysin älyvapaata juttua, ja lopulta alan vakuuttua siitä, että sekoan. Ajatukseni voivat mennä niin absurdeiksi ja olla irrallaan arkitodellisuudesta. No se varmaan on hyvä, että osaa päiväunelmoida, mutta jossain kohtaa alan dissosioida ikävästi. En tiedä onko se varsinaisesti sitä, mutta minä käytän siitä yhdestä tietystä tunteesta sanaa dissosiaatio. Silloin tunnen itseni todella vieraaksi, tuntuu kuin tarkastelisin kaikkea jostain lintuperspektiivistä ja voisin liikkua ajassa ja paikassa. Se on pelottavaa. Nimenomaan tuo otteen menettäminen tähän hetkeen.

Olen tällä hetkellä iloinen, koska olen kerrankin tehnyt jonkun asian ennakoidusti ja hyvissä ajoin. Pelkästään siitä on tullut kiva fiilis, että ei tarvitse viime hetkillä rynnätä hoitaman hommaa. Pienestä se on kiinni. Nyt pitäisi jotenkin chillata tämä viikko ja suunnitella opiskelu- ja työjuttuja. Ehkä jaksan hoitaa muitakin asioita yhtä esimerkillisesti kuin tänään.

Olisi psykiatriaika taas edessä. Mitähän sitä tällä kertaa lurittelisi. Ehkä heitä läppää näistä maailmanmatkaajakokemuksista ja entisistä elämistä, mitähän se siihen sanoo... 

Olen tullut siihen lopputulokseen, että rauhoittavat lääkkeet on hyvin jees. On ihanan levollinen ja leppoisa olo, mikään ei vaivaa. Miksi tällaista olotilaa ei voisi olla aina, aina, aina. Ymmärrän kyllä päihteidenkäyttäjiä, voisin itse olla potentiaalinen sellainen. Pitiköhän tuohon laittaa keskelle lisäys "väärin"?  Päihteiden väärinkäyttäjä. En tiedä. Onko tämä nyt oikeaa elämää sitten kipuilla? 

Exä-kaipuu osa III. Kuuntelin Irinan tuoreimmalta levyltä sinkkua Koko kuva. Tämä itkettää ihan sairaasti. Miten jotain ihmistä voi rakastaa ja haluta silti pois? Vika on minussa, kokonaan minussa. Mutta itseään ei voi pakottaa. Kiintymys on vaarallista, tuntea joku läheiseksi ja koittaa luottaa siihen, mutta sitten kaikki vain.. poksahtaa.

Ehkä postaus aiheesta joskus kun kykenen.

- Pieni lisäys vielä muistin aikana -
Minulla ja terapeutilla oli pieni väärinymmärrys sen lausunnon suhteen. Kelalla ne töppäilee, lausunto on siellä, mutta eihän ne osaa sitä yhdistää että sama lausunto toimii molempiin hakemuksiin. Hiillyin taas turhasta, mutta se kertoo siitä että pelkään terapeutin olevan samanlainen epäluotettava ihminen kuin muutkin. 

Kello käy

Taasko tiedossa uneton jakso? Kellojen siirto ei hirveästi auttanut asiaa, nyt sitten menee varmaan ilman nukahtamislääkkeitä lähemmäs kolmea. Olen ahkeroinut viimeiset tunnit koulutöiden parissa, vaikka tosiaan mitään erikoista ei ole sillä suunnalla edessä. Tentissä tai parissa voisi ja pitäisi myös käydä. 

Niskat ja hartiat on kyllä aika jumissa tällä hetkellä. Hampaita tulee purtua yhteen ihan huomaamatta. Näitä kivoja ongelmia minulla ei pitkään aikaan ole ollutkaan, mistähän lie kertovat. Pitäisi kai muistutella taas itselleen niitä rentoutumisen ja läsnäolon taitoja. Viime yönä onnistuin kyllä nukahtamaan sillä konstilla, että en antanut ajatusten lähteä harhailemaan ja liitelemään ties missä vaan sinnikkäästi vain palautin itseni aina takaisin tunnustelemaan kehon tuntemuksia. Niin uni voitti, paljon nopeammin kuin antamalla ajatuksen vaeltaa tapahtumissa, ihmisissä ja muistoissa. Tai haaveissa, niissä ehkä enemmän tällä hetkellä. Keho vain kiihtyy ja jää kierroksille ajatuksista.

Miksi omien ajatusten ja tuntemusten kanssa on niin vaikea olla? Miksi aisteja pitää turruttaa kaikella ylimääräisellä ja mielen viestejä sotkemalla? Kuten sillä, että yhtäaikaisesti pitää päällä TV:tä, soittaa musiikkia ja surffaa netissä. Itse teen usein niin, että laitan television auki koska sitten tulee kotoisampi olo kun on puhetta taustalla. Odotan myös kovasti joitain ohjelmia, mutta odotuksesta huolimatta en pysty keskittymään niihin sitten kun ne tulevat. Ehkä pitäisi välillä ihan tarkoituksella laittaa kaikki nämä hämäävät oheishärpäkkeet pois päältä, ja tunnustella että mitä sitä on yrittänyt piilotella sinne äänien, värien ja liikkeen maailmaan - miksi haluaa kyllästää aistinsa jollain ulkoapäin tulevalla? 

Joskus on toki päinvastoin, haluan olla hiljaisuudessa. Silloin mieli on yleensä levollinen tai surullinen. Voi mennä useita päiviä, jopa viikkoja etten kuuntele juuri musiikkia. Pystyn keskittymään paremmin, saatan seurata sarjoja (ilman jatkuvaa kanavasurffailua, joka on yksi oire levottomuudesta). Ehkä kyse tosiaan on siitä, että ennen kuin tietyt tuntemukset ja tunteet ehtivät tulla pintaan ja tietoisuuden tasolle, ehdin jo joistain vihjeistä vetäistä häiriötekijöitä ympärilleni - kätevää, sillä tavalla mielellä on koko ajan jotain puuhattavaa ja huomio kiinnittyneenä milloin mihinkin eikä tarvitse pohtia sisäisiä asioita. 

Lepoja rauhoittuminen tuntuvat välillä omituisilta etuoikeuksilta. Oma koti, josta olenkin kirjoittanut, on ihana asia ja mahdollisuus säädellä päivärytmiään on luksusta. Voin itse päättää milloin luen tenttiin ja milloin kirjoitan esseetä, menen lounaalle tai leffaan tai kävelylle tai kaverille. Asialle kuitenkin sokeutuu kun sitä tilannetta jatkuu vuosikaudet. Minun olisi hyvä alkaa pohtia ja havainnoida sitäkin tarkemmin. Elämä maistuu paljon paremmalle kuin ajattelee sitä mitä juuri silloin tekee ja yrittää nauttia siitä - vaikka yliopisto-opiskelijalle monesti tietyt vapaudet ovat itsestäänselviä, en itse haluaisi suhtautua niihin ylimielisesti. Päinvastoin, pitäisi olla nöyrä ja arvostaa sitä kuinka hyvin asiat ovat. Itsellänikin on oikeasti melkoisen hyvin pullat ja bagelsit uunissa vaikka vingunkin välillä. Eri päivät ovat erilaisia.

Tällainen elämä vain on hämmentävän... rauhallista ja seesteistä hetkittäin. Olen aiemmin postannut siitä, että nyt kotonani on rauhallista ja turvallista. Ehkä perusolettamukseni on aiemmin ollut jotain muuta, koska oikeastaan koko elämäni on perustunut ajatukselle uhrautumisesta ja itsensä vähättelystä. Nyt koen, että minulla on jonkinlainen merkitys ja valta elämässäni. Minä saan olla olemassa. Kukaan ihminen tai olento ei yksinkertaisesti ole toista ylempi ja korkeampiarvoinen sanomaan, että jotkut eivät saa olla. Minulla on oikeus olla onnellinen. Se on erikoista, se tuntuu erikoiselta. Se ei ole keneltäkään toiselta pois. Tätä asiaa olen pyöritellyt mielessäni pitkään, ja palaan siihen aina uudelleen.

Terapiassa harjoitellaan sitä, että voisin luottaa omiin tunteisiin. Etten pelkäisi niitä vaan oppisin tulemaan niiden kanssa toimeen ja ymmärtämään niitä. Luulen, että paljon pahaa jälkeä tulee sillä kun haluaa väistää niitä ensisijaisia tunteita. Niitä pelkää tai häpeää jotenkin, kokee ne asiattomiksi tai vääriksi. Tätä olen tehnyt parisuhteissa ja kaverisuhteissakin paljon, kun olen tuntenut jotain mitä en haluaisi: vastenmielisyyttä (jopa inhoa), kiukkua, hämmennystä, epämukavuutta. Olen koittanut selittää asiat jotenkin toisin ja peittää tunteet. Aina löytyy joku syy ja tapa viedä huomio pois ikävistä asioista. Ne voivat olla lyhyellä tähtäimellä ikäviä, mutta pitemmän päälle olisi parempi käsitellä asiat mielessään tai yhdessä jonkun muun ihmisen kanssa.

Tämä tunteiden vääristely on peräisin varmasti kotoa, mutta ei siitä nyt taas. En ole miettinyt lapsuusasioita hetkeen, ja se on ihan hyvä. Enää niissä ei tarvitse velloa joka päivä tai joka viikkokaan. Käsittelemättömät asiat tulevat mieleen sitten kun on oikea aika - tai mitenkä sen ajan oikeellisuutta mittaa, en tiedä. Mutta ehkä pitäisi vain opetella hyväksymään sitä, että antaa omille tunteille, muistoille ja kokemuksille tilaa silloin kun niitä tulee mieleen.

Viikonlopun saldoa

En tiedä vaikuttiko kokonaan valvottu yö asiaan, mutta nuha on kutakuinkin poissa :D Menin nukkumaan aamu 8lta ja nousin ylös hieman klo 12 jälkeen. En ymmärrä mikä näissä öissä nyt mättää, en muista milloin olisi viimeksi ollut tällainen uneton kausi. 

Yön aikana tuli raapustetua päiväkirjaan 6 sivua tekstiä, katsottua ohjelmia, ja kuunneltua musiikkia. Tänään olen fiilistellyt paljon Art Garfunkelin tuotantoa ja erityisesti kappaletta All I know. Minä niin tykkään G:n äänestä.    

On unohtunut mainita, että sain Kelan myönteisen päätöksen toiselle terapiavuodelle. Eli samaan malliin jatketaan kaksi kertaa viikkoon. Tällä hetkellä motivaatio terapiaan on suuri, ja muutos vuoden takaiseenkin on huikea. Välillä on aikoja jolloin ei saa itsestään mitään "irti", mutta helmi-maaliskuu ovat olleet ehkä jopa ratkaisevia aikoja joiltain osin. 

"Minä toivoisin niin"

"Minä toivoisin niin
että näkisin sinut vielä
aivan yllättäin,
jossain kaukana täältä
jonkun hotellin aulassa
haikean kauniina
hiukan kaikkea vailla.


Minä koskettaisin vakavin sormin
tuntisin kuinka yhä sydämessä särjet.
Minä väittäisin voineeni hyvin nää vuodet
ja kaipaisin niin
ja kaipaisin niin
vaikka olisitkin siinä
minä luoksesi kaipaisin kuitenkin.


Minä toivoisin niin
että näkisin sinut vielä
jonkun kaupungin kesässä
luona ja poissa
hentona auringon tummassa loimussa
ilta vain hämärää vailla.


Ja minä koskettaisin vakavin sormin
tuntisin kuinka yhä sydämessä särjet.
Minä väittäisin voineeni hyvin nää vuodet
ja kaipaisin niin
ja kaipaisin niin
vaikka olisitkin siinä
minä luoksesi kaipaisin 
kaipaisin niin
ja kaipaisin niin.


Vaikka olisitkin siinä
minä luoksesi kaipaisin kuitenkin,
kaipaisin niin."


san. Edu Kettunen
säv. Petri Laaksonen

Ystävänpäivä

No eipä tämä päivä ole kauhean paljon muista arkipäivistä eronnut. Ystävänpäivä on minulle nykyään sitä, että paniikissa naputtelen tekstareita illalla klo 8n ja puolenyön välillä niille joilta olen saanut kortin / muun viestin. (Sama jouluna.) Pääasiassa viestit menevät niille, joita en kovin paljoa näe tai joiden kanssa en ole useinkaan yhteyksissä. 

Olen viime aikoina miettinyt vanhojen ystävyyssuhteiden "elvyttämistä". Aiemmin minua on useinkin piinannut joku kummallinen ujous ja itsestä vieraantumisen tunne puhuessani ihmisten kanssa. En ole tunnistanut itseäni ja omaa ääntäni. En osaa yhdistää, että mihin nämä jaksottaiset tuntemukset oikein ovat liittyneet. Varmaan sosiaalisten tilanteiden aiheuttamaan jännitykseen ja ahdistukseen. Tämä epämukava olo on saattanut tulla myös tuttavien kanssa, varsinkin jos heitä on paljon yhtä aikaa läsnä, tai ettemme ole olleet vähään aikaan yhteydessä. Jännitän soittamista ja muutakin yhteydenottoa hirveästi (vaikka mitä kamalaa muka voisi tapahtua?) ja sitten vain unohdan asian kun on helpompi niin.

Stella: Puitten sylissä

Risti tieni varressa

Risti tieni varrella, 

muistomerkki enää

muistomerkki enää

Tämä kappale tuo minulle mieleen ex-poikaystävän, josta erosin jo monta vuotta sitten. Joskus ei itse enää keksi sanoja miten analysoida ja kuvata tunteitaan, onneksi jotkut osaavat taitella tällaisia kielikuvia. Niillä on joskus valtava voima, vertauskuvilla ynnä muilla. (Anteeksi etten enää muista oikeita kielitieteellisiä termejä). Tämä kohta kappaleessa sai minut joskus aiemmin itkemään, mutta nyt tunnen enää vain jonkin painon tunteen häivähdyksenä rinnassa... muistan mitä se suru oli. Kaipuu on kamala asia, varsinkin jos se jää.