Nukkumatti ei käynytkään

Pari päivää on tässä taas tullut ajateltua ja mietittyä. Nyt olen jo oppinut tekemään muita asioita samalla eli bussimatkat eivät ole enää ainoita hetkiä filosofoida mielessään vaan ajattelun ja toiminnan voi yhdistää. Mikä yllätys. Shoppaillessa ja juttuja hipistellessä voi ajatuksen antaa lentää ja se on rentouttavaa, tai imuroidessa tai pyykkiä pestessä. Ne ovat parasta tällä hetkellä, koska luennoilla istuminen ja lenkkeily ovat piinaavaan yksitoikkoista puuhaa. Haluaisin olla koko ajan menossa jossain ja olla liikkeellä. Pienien asioiden touhuilun lomassa vaikeita ajatuksia on helpompi sietää ja niistä on myös mahdollista päästä helpommin eroon.

Aihe josta avauduin hetki sitten oli lemmikit. Terapeutin mielestä on ymmärrettävää, että koen syyllisyyttä lemmikin "laiminlyönnistä", siitä että se ei saanut seuraa ja virikkeitä - enhän minä itsekään saanut niitä kotona. Käyttääkseni hänen vertaustaan, eläin oli omassa häkissään ja minä omassani. Nälkä ja muut fyysiset tarpeet huolehdittiin mutta siihen se jäi, miten minä olisin osannut antaa jotain sellaista mitä en itsekään saanut. Vertaus saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta jollain tavalla järkevältä. Vanhempia ei kiinnostanut se miksi lapsi oli paljon omassa huoneessaan, hiljainen, vetäytyvä, laihtui, ei syönyt, ei käynyt kavereilla ja oli outo. Omien todellisten tunnetilojen peittämisessä kehittyy hyväksi, kaikki sellaiset uskottavat kommentit oppii ja hymyn saa helposti aikaan. Voiko siitä syyttää muita jos ei itse kerro, että on paha olla? Asia on aika monimutkainen enkä syytä siitä pelkästään vanhempiani, koska eivät he tehneet välttämättä mitään yksittäisiä selkeitä virheitä. Virheet varmaan alkoivat siitä, että pienen lapsen oletettiin kestävän enemmän mitä se kestikään ja siitä alkoi valeminän rakentaminen eli omat tunteet ja tarpeet piiloon.

Jos pieni lapsi joutuu keskelle järkyttävää ja traumaattista tapahtumaa, sillä on lähes aina jotain vaikutusta häneen. Ehkä vanhemmat uskottelevat omaa oloaan helpottaakseen, että vaikutuksia ei ole, lapsen ei uskota muistavan mitään eikä ymmärtävän. Tavallaan se on otta, koska pienen lapsen aivot tallentavat tunteet, eivät muistikuvia. Koska kokemukset ovat tallentuneet ei-kielelliseen muistiin niitä ei pysty palauttamaan mieleen helposti mutta tunteet ovat vaikuttamassa. Lapsen aistivat vuorovaikutuksen eri vivahteita ja esimerkiksi hoitajan masennuksella on vaikutusta lapsen kehitykseen vaikka kaikki fyysiset tarpeet täytettäisiinkin. Kehitys voi viivästyä jos masentunut hoitaja ei pysty säätelemään lapsen tunteita ja peilaamaan niitä. Toki pitää muistaa se, että yksilölliset tekijät vaikuttavat, jotkut lapset ovat hauraampia kuin toiset (temperamentti, luonne-erot) ja toiset selviävät paremmin.

Pitääkö perheessä sitten tapahtua jotain kauheaa, että lapsen kehitys jotenkin vaarantuu? Aiemmin minäkin ajattelin, että päihteet, "hulluus" ja väkivalta ovat ne asiat, jotka "oikeuttavat" terapiaan ja ongelmiin. Mutta kyllä niitä ongelmia on muissakin perheissä, niissä hyvissäkin jossa ei mitään selkeästi nähtävää ja sosiaalisesti legitimoitua ongelmaa ole. Lapsen kehitys voi vaarantua pitkäaikaisessa tunnedeprivaatiossa, kun vanhemmat eivät ole läsnä lapselle ja oikeasti anna itsestään jotain. Lasta ei voi huoltaa kuin autoa, mekaanisesti vaan tarvitaan lämpöä hellyyttä ja rakkautta. 

Kello on jo aika paljon, pitäisi varmaan jättää nämä pohdinnat taas huomiselle kaupunki- ja kauppakierrokselle. Uni ei vain jostain syystä tullut, joten päätin kuluttaa aikaani kirjoittelemalla ajatuksia tänne. Tällä kertaa se olen  minä joka valvon, yleensä mies on se joka kukkuu ylhäällä paljon pitempään. Ehkä minussa alkaa näkyä jotain kaksisuuntaisen mielialahäiriön viitteitä kun ei nukuta ja en osaa rauhoittua vaan saan ihan järjettömiä ideoita järjettömään aikaan päivästä - kuka haluaa lähteä kanssani maanantai-iltana sinne kaljalle klo 23... Tai lähteä kävelylle 2lta yöllä? Toisaalta näistä mahdollisuuksista on nautittava koska vielä sekin päivä koittaa kun istumme kunnan virkamiehinä/-naisina torstaitiimissä miettimässä että elämässä ei ole enää mitään kivaa. Tai eiväthän kaikki istu mutta me tylsät ihmiset kyllä. Ei, en halua ihmiseksi joka ei koskaan tee mitään mukavaa- kyllä tavallisena arkipäivänäkin voi tehdä jotain tavallisesta poikkeavaa ja kivaa.