Epäterve usko

Googlettelun kautta päädyin Kirkko ja kaupunki- lehden juttuun nimeltä Epäterve usko ahdistaa. ( http://www.kirkkojakaupunki.fi/arkisto/uutiset-ja-ilmiot/9741/ ) Siinä on esimerkkitapaus ns. epäterveestä uskonnollisuudesta ja sen merkeistä. Ns. terveessä uskonnollisuudessa / uskossa on sija kyseenalaistamiselle, artikkelissa korostetaan. Artikkeliin on haastateltu Kaija Junkkaria, joka on pappi, terapeutti (mikä terapeutti?) sekä perheneuvoja, tulevat lainaukset ovat suurelta osin hänen siteerauksiaan.

[K & K:n artikkeleissa luonnollisestikin välittyy enemmän tai vähemmän kristillinen arvomaailma ja lähtökohta, mutta koen sen asialliseksi eli en kiihkoilevaksi vaan pikemminkin itse kullekin erilaisia näkökulmia tarjoavaksi. Sen hengellisen tunnustuksen voi oman harkintansa mukaan ottaa tai jättää.]

"- Lapsena ihminen on haavoittumimmillaan. Samaan aikaan vanhempien ehdoton rakkaus on hänelle elintärkeää. Jos rakkauteen liittyy ahdistavia ehtoja ja vaatimuksia tietyllä tavalla uskomisesta, vaikutukset voivat olla rajuja ja pitkäkestoisia ---"

"- Hylkäämisen, yksinäisyyden ja häpeän kokemukset sekä niistä nousevan kiukun ja surun läpikäyminen voi olla pitkä prosessi. Parhaimmillaan se johtaa oman, terveen hengellisen elämän löytämiseen tai ylipäätään tasapainoon."


Häpeää yhteisössä elävälle lapselle voivat tuottaa monet asiat, kuten erilaisuus muiden ikäisten joukossa mutta myös yhteisön sisällä. Olo on jotain siinä välissä, en itse kokenut kuuluvani mihinkään. Seurakunnassa en kokenut olevani yksi heistä - en missään tapauksessa! se oli kaukana mukavasta ja siitä seurasi syyllisyys ja häpeä olenko minä hyvä kun en tunne ja reagoi kuten muut. Ulkopuolella olin sitten liian uskovainen ollakseni "maallinen", eli en päässyt osaksi sitäkään porukkaa. 

"- Tunteet ovat elämän virta ja voima. Niiden kautta olemme kosketuksissa itseemme ja todellisuuteen. On luonnollista, että jos jotkin tunteet määritellään kielletyiksi, niiden tukahduttaminen vaatii veronsa tavalla tai toisella."

"Joillekin karistaammisille uskonsuunnille on ominaista, että tunteilla yritetään pönkittää liikkeen yhtenäisyyttä ja yhteistä uskonnollista kokemusta.

-Musiikki, ääneen rukoileminen ja ylistäminen ovat sinällään hienoja asioita, mutta jos niiden avulla yritetään pakottaa esiin tunteita ja nostattaa keinotekoisesti henkeä, ihmisen tunnemaailma voi jälleen keran vääristyä."

Vaikka kuuluisikin uskonyhteisöön - ja tarkoitan tällä niin karismaattisia herätysliikkeitä kuin myös ihan tavan luterilaista kirkkoakin - olisi hyvä, jos ihmisillä olisi edes jokin sosiaalisten ilmiöiden ja insituutioiden ymmärtämisen taito ja kyky arvioida niitä. Ettei vain oltaisi sokeita ja otettaisi itsestäänselvyytenä tiettyjä sosiaalisia konstruktioita ja pidettäisi niitä absoluuttisina ja ikuisina. Tunnemaailmaa vääristelemällä saadaan ihminen koukkuun ja hän palaa aina uudelleen. Tästä erilaiset riippuvuudet on tehty; palavasta tunteesta ja tarpeesta täyttää jotain mustaa aukkoa sisällä. Joukkohurmos ja itsesuggestio, siinä se.


Lapsille opetetaan kouluissa biologiaa ja maantietoa, kerrotaan avaruudesta ja maapallon "synnystä" ja myöhemmin evoluutiostakin ja vaikka mistä. Miksi ei kerrota psykologiasta tai yhteiskuntien kehityksestä? Historiaakin opiskellaan yksittäisinä tapahtumina ja paloina (tai ainakin sellaisesta pedagogiikasta minulla on kokemusta). Ehkä liioittelen hieman, mutta silti toivoisin että lasten kanssa keskusteltaisiin siitä miten asiat ovat ennen olleet ja miten ne on nähty, miten käsitykset myös ihmisten välille luoduista sosiaalisista konventioista muuttuvat ja kokevat omalla tavallaan "evoluutiota". 


Pohdintani saisi ehkä jonkinlaisen hienon päätöksen, ellei olisi niin kova nälkä ja kiire viettämään "tyttöjen vapaailtaa" tai oikeastaan pitkää viikonloppua. Kauppahallin kautta kohti ääretöntä ja... toivottavasti selviän terapiaan.