Monien mutkien kautta olen jälleen omassa punkassa, mutta missä on uni? Olen valvonut kohta 20 tuntia lyhyillä toissayön unilla eikä minua ole missään vaiheessa tänään väsyttänyt. No hyvä on, alkoholia nauttineena niin kyllähän sitä aluksi saattaa tulla väsähtänyt ja raukea olo, mutta tällä hetkellä voisin tehdä lähes mitä tahansa vaativaa tai raskasta - en tiedä mihin alkaisin vai voiko sitä mihinkään alkaa puoli 4ltä aamuyöllä... Ehkä en osaa pitää yksin ollessani rytmeistä kiinni? Niin kovasti kuin olenkin yrittänyt luoda rutiineja itselleni niin nyt tämä lipsahtaa järjettömyyden puolelle. Mania alkaa usein unihäiröillä, unentarve alkaa vähentyä ja toimeliaisuus lisääntyä... En minä nyt ihan tätäkään halunnut.
Löysin päiväkirjani vuosilta -07 - 10. Se ei ollut kaunista luettavaa. Sieltä tulee esiin aivan eri minä... joku jonka muistan etäisesti ja tunnistan mutta jota en "tunnusta" tällä hetkellä. En ole ollut onnellinen, enpä juuri. Kaikki tuntui romahtavan erityisesti silloin, kun oli jotain mieskuvioita, halusin jonkun kovasti pelastavan minut (ts. auttavan minua), mutta tunsin vain niin kovaa vastenmielisyyttä elämää kohtaan tuolloin. Pelottavan usein päiväkirjassa toistuivat tuolloin sanat "tulen hulluksi". Ei mitään sellaista, että tapan itseni vaan pelko ja tunne siitä että sekoan, romahdan ja aivoni alkavat tuottaa jotain sellaista mikä ei ole totta. Se on pelottavin ja hirvittävin tunne ikinä sen lisäksi kun joku jättää - jollain tavalla ne nivoutuvat yhteen. Olen kerran aiemmin laihtunut eron jälkeen kahdessa kuukaudessa 8 kiloa pelkästään sillä, että keho on ollut niin järkyttävässä ylikierros- ja stressitilassa, että tärisin yötä päivää, minua palelsi ja lihakset olivat jumissa. Helvetin pelottavaa painajaista koko se osa elämästä. Toissasyksynä parisuhteen hajoillessa itkin paljon ja yksin ollessa istuin lamaantuneena kykenemättä mihinkään, fyysisesti oli tunne kuin kurkullani olisi ollut kädet jotka kuristavat herkeämättä. Näitä merkintöjä ei haluaisi lukea, mutta uteliaisuus voitti...
Haluan eroon tästä olosta, se varmaan oli mielessäni päällimmäisenä tuolloin. Mistä saisi edes hetkeksi helpotuksen, masennuksen ja ahdistuksen syrjään vaikka puoleksi tunniksi tai tunniksi... jos masennuksen on pakko jatkua niin saisinpa edes hetken hengähtää niin ehkä jaksaisin paremmin - olla taas masentunut minä. Keinoni pyristellä sekä masennuksen, epävakailun ja suhdekriisin kourissa eivät olleet järin rakentavia, yritin saada jonkin ratkaisun tilanteeseen. Kohti jotain muutosta sillä en ehkä ollut menettänyt kaikkea toivoani. Ajattelin, että ehkä joudun kokemaan taas äärimmäisen fyysisen ahdistuksen ja hulluksitulemisen pelon, mutta siitähän minulla oli kokemusta. Ja kun siitä selvisin, selviän kaikesta.
Ruumiin kuolemaa kauheampaa on unelmien kuolema, kirjoitti Kaisa Raittila joskus.
Löysin päiväkirjani vuosilta -07 - 10. Se ei ollut kaunista luettavaa. Sieltä tulee esiin aivan eri minä... joku jonka muistan etäisesti ja tunnistan mutta jota en "tunnusta" tällä hetkellä. En ole ollut onnellinen, enpä juuri. Kaikki tuntui romahtavan erityisesti silloin, kun oli jotain mieskuvioita, halusin jonkun kovasti pelastavan minut (ts. auttavan minua), mutta tunsin vain niin kovaa vastenmielisyyttä elämää kohtaan tuolloin. Pelottavan usein päiväkirjassa toistuivat tuolloin sanat "tulen hulluksi". Ei mitään sellaista, että tapan itseni vaan pelko ja tunne siitä että sekoan, romahdan ja aivoni alkavat tuottaa jotain sellaista mikä ei ole totta. Se on pelottavin ja hirvittävin tunne ikinä sen lisäksi kun joku jättää - jollain tavalla ne nivoutuvat yhteen. Olen kerran aiemmin laihtunut eron jälkeen kahdessa kuukaudessa 8 kiloa pelkästään sillä, että keho on ollut niin järkyttävässä ylikierros- ja stressitilassa, että tärisin yötä päivää, minua palelsi ja lihakset olivat jumissa. Helvetin pelottavaa painajaista koko se osa elämästä. Toissasyksynä parisuhteen hajoillessa itkin paljon ja yksin ollessa istuin lamaantuneena kykenemättä mihinkään, fyysisesti oli tunne kuin kurkullani olisi ollut kädet jotka kuristavat herkeämättä. Näitä merkintöjä ei haluaisi lukea, mutta uteliaisuus voitti...
Haluan eroon tästä olosta, se varmaan oli mielessäni päällimmäisenä tuolloin. Mistä saisi edes hetkeksi helpotuksen, masennuksen ja ahdistuksen syrjään vaikka puoleksi tunniksi tai tunniksi... jos masennuksen on pakko jatkua niin saisinpa edes hetken hengähtää niin ehkä jaksaisin paremmin - olla taas masentunut minä. Keinoni pyristellä sekä masennuksen, epävakailun ja suhdekriisin kourissa eivät olleet järin rakentavia, yritin saada jonkin ratkaisun tilanteeseen. Kohti jotain muutosta sillä en ehkä ollut menettänyt kaikkea toivoani. Ajattelin, että ehkä joudun kokemaan taas äärimmäisen fyysisen ahdistuksen ja hulluksitulemisen pelon, mutta siitähän minulla oli kokemusta. Ja kun siitä selvisin, selviän kaikesta.
Ruumiin kuolemaa kauheampaa on unelmien kuolema, kirjoitti Kaisa Raittila joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti