Vihjeitä masennuksesta

Eilen ymmärsin yhtäkkiä, että olen ollut masentunut jo yläasteikäisenä. Aiemmin olen todennut, että olen ollut varmaan masentunut, olin yksin jne. Nyt sain tavallaan varmuuden sille asialle, kun aloin miettiä perheemme lemmikkejä. Niiden muistelu alkoi palauttaa minua vähitellen niihin tunnetiloihin mitä koin varhaisteini-iässä. Muistelin miten oma arkeni sujui tuolloin. Minun täytyi tunnustaa, että laiminlöin omia hoidokkejani, varsinkin yhtä erityisesti. Rakastin perheemme eläimiä, mutta en jaksanut ottaa niistä vastuuta. Tunsin hirveää syyllisyyttä, että hoidin lemmikkini huonosti ja se syyllisyys ja avuttomuus ahdisti mikä lisäsi tarvetta olla ajattelematta asiaa ja jättää eläin vielä enemmän yksikseen. Halusin ongelman pois silmistäni, vaikka ongelmani oli masennus. Tässä kohtaa tullaan kohdakkain taas sen asian kanssa, että masentunut, lamaantunut ja ahdistunut ihminen ei jaksa tai pysty tekemään asioita, kantamaan vastuuta. Ainakaan minä en jaksanut. Kun mietin mistä tuo jaksamattomuus kertoo, se kertoo siitä että silloinkin kaikki energiani meni kouluun ja kulissien ylläpitämiseen. Kotona olin omissa oloissani kuten kaikki muutkin; vetäydyimme omiin huoneisiimme koska sosiaaliset tilanteet olivat raskaita, ja johtivat helposti riitoihin. Miten saatoin antaa kaiken mennä niin pitkälle? Tunnen edelleen suurta häpeää ja syyllisyyttä siitä miten lemmikkini varmasti kärsi yksinolosta ja siitä että en pitänyt huolta siitä. Jätin sen yksin vaikka kyseessä on hyvin sosiaalinen eläin. Olen torjunut tuon muiston aivan täysin, kunnes se nyt on palannut mieleeni. 

En tiedä onko selostuksessani mitään järkeä, mutta oloni on todella paska. Olen aina hävennyt perhettäni ja itseäni - sitä millä tavoin on vaikea selittää. Heikko itsetunto ja häpeä kytkeytyvät tiiviisti masennukseen. Kai se täytyy nyt myöntää itselleen, että jos varhaiset kiintymyssuhteet ovat olleet minua hyljeksiviä ja pyrkineet itsenäistämään minut liian varhain niin sillä on hintansa. Koko lapsuuteni aikana kukaan aikuinen ei ole ollut rinnallani opastamassa ja tukemassa ja ottamassa vastuuta minusta. Vanhemmat ovat jättäneet yksin. Emotionaalinen yksinäisyys on johtanut masennukseen ja siihen, että en ole jaksanut tehdä enempää kuin mitä on välttämätöntä. Ihmiset, joilla ei ole ollut lemmikkejä, eivät ehkä ymmärrä miten tärkeitä ne voivat olla ja mitä tärkeitä asioita ne voivat myös opettaa... Mielestäni "oma" lemmikki on opettavainen asia lapselle; sen kanssa oppii mitä on sitoutuminen johonkin elävään ja tuntevaan olentoon, siitä on pidettävä huolta myös silloin kun ei haluaisi tai jaksaisi, se myös kiittää kiintymyksellään hoivasta - sitoutuminen ja hoivaaminen antaa molemmin puolista iloa. Lapsi ei saa kuitenkaan koskaan olla yksin vastuussa eläimestä vaan vanhempien on ohjattava miten eläinten kanssa toimitaan ja viime kädessä hoitaa lemmikki. Me halusimme aina eläimiä, ovathan ne lähes poikkeuksetta suloisia ja ihania. Oikeasti me halusimme vanhempien aitoa hellyyttä, että he antaisivat henkisesti jotain sellaista mikä ei lähde lapsesta ikinä pois - se säilyy hyvin rakentuneena itsetuntona ja -arvostuksena ja käsityksenä itsestään rakkauden arvoisena. Minä olisin halunnut antaa hyvän elämän omille ihanille lemmikeilleni, en jaksanut kantaa vastuuta masentuneena enkä kestänyt sitä että olen vastuussa elävästä olennosta. 

Tuo sama syyllisyys on noussut esille myöhemmin uusien lemmikkien kanssa, oman koiran esimerkiksi. Hoidan eläinten fyysiset tarpeet kuntoon, mutta en jaksa tarjota niille henkistä virikettä niin paljon kuin koen ja uskon niiden tarvitsevan. Toki asia on nykyään aivan eri koska en ole masentuntut enää, ja osaan suhteuttaa asiat realistisesti - koira ei hajoa jos se ei pääse juoksemaan 7 kertaa viikossa irti 2 tuntia päivässä, ihan hyvin riittää 5 kertaa viikossa ja tunnin lenkit (kyseessä on pieni koira). Masentuneena syyllisyys vain kohoaa potenssiin 10 kaiken suhteen...