The end

Tää oli tässä. Olen jälleen niin surullinen ja ahdistunut. Joku ääni huutaa ja kirkuu pään sisällä että mikään ei ole korjattavissa mikään ei ole korjattavissa. Ahdistun ihmisjoukoissa. Pelkään etten osaa käyttäytyä. Pelkään mokaavani. Pelkään tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni paljastuvan. Heti kun tulee enemmän kuin viisi-kuusi ihmistä ja joukko hajoaa pienempiin osiin, jään väliin enkä tiedä keihin kuulun. Sulkeudun sisäiseen yksinäisyyteen. Mykkyyteen.

Kun kuuntelen muita ikäisiäni, olen kateellinen. Kateellinen nuoruudesta ja yhteisöllisyyden kokemuksista. Harvalle voisin kertoa mistä taustoista tulen ja millaista vinoutunutta aivopesua olen saanut osakseni. Toisaalta voisi olla eheyttävä kokemus jakaa itsestään jotain tämmöistä koska uskon tiettyjen ihmisten kykenevän sen tasaiseen empatiaan että he kunnioittaisivat ja hyväksyisivät minut, he tukisivat. Tulisin ymmärretyksi.

Olen vihainen etten ole saanut rohkaisua mennä muiden nuorten mukana, ulkomaailma on ollut niin demonisoitu ja minä olen varmasti ollut myös herkkä stressaantumaan sosiaalisuudesta ja olen sitten jännityksen myötä luovuttanut ja ollut vaatimatta pääsyä muiden ikäisteni seuraan. 

Minulla on jäänyt tärkeä vaihe kokonaan väliin. Se on elämättä. Nyt aikuisena kun muut perustavat jo perheitä, minä vain mietin millaisen elämän haluaisin millaisista pojista tykkään kuka minä olen. Kukaan ei ole edelleenkään elämässä sitä vaihetta kanssani nyt kun olen siihen vihdoin päässyt.

Kaiken lisäksi minulla on vahva tunne siitä että en ole yksin. Pääni sisällä. Käsittämättömät syyttelevät häpäisevät ja rankaisevat äänet huutavat minulle aina kun varovaisesti haaveilen tai toivon jotain. "Miksi menit idiootti kuvittelemaan että se voisi pitää sinusta? Siis aivan absurdia, katso nyt itseäsi vitun lehmä!" 

Tässä postauksessa ei ole järkeä. Minun piti kirjoittaa siitä miten vaikeaa ihastuminen ja siitä luopuminen on. Ja miten se pirstoo. Siitä tässä viikonlopussa on ollut kysymys. Masennuksesta. Ja siitä kun ahdistuu koska ikinä en onnistu enkä kelpaa. Vaikka ei se asia niin ole, ei se ole niin mustavalkoista. Olen vain rikki. Kaipaisin kuulluksi tulemista ja saada kuunnella toista.