Toivon, että tänä vuonna voisin onnistua haluamissani asioissa - ja toivon, että osaisin ottaa hyvin vastaan sen, jos taas en onnistukaan niissä. Pieni pelko minulla kuitenkin on, että toistan samoja vanhoja kaavoja kuten tähänkin saakka. Ahdistun, takerrun ihmisiin, sulkeudun kotiin, syön, menetän kaiken toivon ja lamaannun.
Mutta siispä, tavoitteeni ja toiveeni on päästä tänä vuonna pitkäkestoiseen Kelan tukemaan psykoterapiaan, ja jatkaa ongelmieni käsittelyä. (Tai oikeastaan en haluaisi olla niin ongelmakeskeinen ja pohtia mikä "kaikki" on vialla, joten jospa ilmaisen asian uudemman kerran näin: toiveeni on että pystyisin vahvistamaan sitä positiivista ja tervettä puolta itsessäni, jotta oppisin nauttimaan elämästä ja käsittelemään elämän stressitilanteet luuhistumatta ihmisraunioksi. Siinäpä haastetta.)
Muuta tälle vuodelle kaavailtua ohjelmaa: pitkän sivuaineen "viimeistely", työharjoittelu ja koiran hankinta. Näistä nuo kaksi ensimmäistä ovat ihan todellisia tavoitteita, koiranpentu taas on ennemmin sellainen pitkäaikainen haave, jonka toteuttamiseen ei varmaan koskaan löydy "oikeaa aikaa" ellei sitten vain päätä järjestää sitä. Aina on tekosyitä että miksi ei voi tavoitella jotain asiaa minkä uskoisi parantavan elämänlaatua ja tekevän ainakin vähän onnellisemmaksi.
Tämä "onnellisuuden jarruttelu" on minulle tuttua jo lapsuudesta. Sieltä minulle on jäänyt jotenkin vahva tunne siitä, että "kaikki" hauskuus ja innostuminen ammuttiin alas ja lytättiin jollain kyynisellä kommentilla - siis vanhempien puolelta, erityisesi isän. Kannustusta tuli hyvin harvoin mihinkään, enemmän se oli sitä, että halujani pidettiin ilmanaikuisina haihatuksina, ja usein minulle sanottiin, että "et sinä itse tuota halua vaan taas ne kaverit on laittaneet sun päähän kaikkea." Muistan isän pilkallisen, säälivän ja harmittelevan ilmeen kun innostuneena menin kertomaan lennokkaista ajatuksistani ja suunnitelmistani. Mikä ihme siinä on, että lapset on haluttu kasvattaa odottamaan ja kohtaamaan aina pahinta mahdollista - sillä tavalla kai säästyy pettymyksiltä! Epäluottamus omaan selviämiseen on saanut alkunsa jo siitä, kun lapset on haluttu "valmistaa väistämättömään kurjuuteen, mikään hyvä ei kuitenkaan tule toteutumaan". Nyt kun olen aikuinen ja minun kuuluisi toimia itseohjautuvasti, pelkään asettaa tavoitteita enkä ole vuosikausiin uskaltanut toivoa itselleni mitään hyvää - siis odottaa, että minuakin voisi onnistaa joskus. Ei, parempi nimittäin on vain istua sisällä kämpillä erityksissä kaikesta, etäällä elämästä.
On aivan eri asioita opettaa lapselle pettymyksen sieto- ja käsittelykykyä kuin opettaa, että pettymys on väistämätön ja alistava kokemus ja sitä kautta tehdä siitä "luonnollista". Ehkä tällainen alistumisen näkökanta on vain helpompi ottaa omakseen, jos kokee ettei voi vaikuttaa omaan elämäänsä? Mielestäni pieni lapsi tarvitsisi vanhemmiltaan ja ympäristöltään terveen itsetunnon lahjan, häntä kannustettaisiin yrittämään eikä passivoitumaan, ja nöyrtymään mutta ei antautumaan. Ymmärtääkö kukaan mitä tarkoitan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti