Kiukkua kiukusta

Olin tänään jälleen tilanteessa, jossa tunsin monia negatiivisia tunteita. Yritin tsempata, mutta silti koin olevani huono ja paha. Yritin esittää iloista ja pärjäävää. Sitten ärsyynnyin yhtäkkiä eräästä kommentista ja siitäkin tuli huono omatunto. Tai ehkä se oli vain muistutus taas omasta äkkipikaisuudesta ja siitä, etten kestä nöyryytystä, aliarviointia ja vähättelyä yhtään. (En osaa sanoa oliko juttu tarkoitettu sellaiseksi.) Oikeasti niitä ei tarvitsekaan kestää, mutta en ole aina varma omien tulkintojeni paikkansapitävyydestä. Psykiatrin kommentista jäi tunne kuin hän olisi ajatellut, että vastahan sinulle pari kuukautta sitten kirjoitin bentsoreseptin, miksi nyt taas. Siksi, että haluan. En tarvitse mutta olen mukavuudenhaluinen.

Mietin seurustelu- ja exäasioita tosiaan eilen. Huomaan olevani perustavanlaatuisesti ulalla seurustelusuhteista ja joku kamaluus pari- ja perhesuhteisiin liittyy. Joku mörkö siellä tunteissa piilee, mutta en tiedä vielä mikä. Todennäköisesti joku lapsuudenperheen ilmapiiriin liittyvä. En osaa kuvitella itseäni parisuhteeseen, en elämään arkea. Oikeasti nämä asiat ovat toteutuneet ja joskus ihan kohtalaisella menestyksellä - pystyn olemaan normaali välillä. Mutta jossain kohtaa menee usko siihen touhuun, alan pelätä hylkäämistä ja kaiken menevän päin helvettiä. Jonkun on pakko kusta siinä hommassa. Ehkä olen traumatisoitunut niin paljon siitä, että vanhemmat ovat vuoronperään halunneet lähteä lätkimään suhteestaan. Sanoinkin joskus terapeutille, että mikä on voinut olla niin kamalaa, että on halunnut vain ottaa ja lähteä omien lapsiensa luota. Ei varmaankaan me lapset, vaan vanhempien keskinäinen suhde. Meitä he ovat rakastaneet ja olemme olleet kuulemma helppoja lapsia (vilkkaita, mutta kilttejä ja helppoja). Joten oma tulkintani tosiaan on se, että he eivät ole saaneet toisiltaan voimaa, tukea, läheisyyttä ja rakkautta vaan jotain päinvastaista - jos on joskus kokenut vastenmielisen ja vailla tunteita olevan parisuhteen, niin tietää millaista on joutua olemaan toisen kanssa samassa tilassa. Riitoja tulee ja on kamalaa.

Minä olen alkanut riidellä yleensä niissä tilanteissa kun pinnan alla (jossain tiedostamattomassa, sanojen tavoittamattomissa) on ollut kasaantuneita, käsittelemättömiä möykkyjä. Jotain mitä ei uskalla edes ajatella, vaikka se saattaakin jossain tajunnan porteilla ehkä käydä, aavistuksena. Silloin alkaa vahvistua se kierre, että en haluakaan sopia -ei ole pakottavaa tarvetta saada toista ymmärtämään miksi näin ja ihanaa saada taas se yhteys toiseen ja harrastaa sovintoseksiä. Seksistä alkaa tulla velvollisuus.

En jaksa uskoa, että rakkaus kestää. Se on ensimmäinen ajatukseni. Sitten taas uskon siihen, että jos sen eteen tekee töitä, niin se on mahdollista. Ihan huoltoa se ei varmaankaan kestä. Mitä tehdä sillon kun ei jaksaisi uskoa parisuhteeseen ja rakkauteen? Pitääkö pakottaa itsensä siitä yli, kestämään hetki niin tuntuu jo paremmalta. Terapian myötä olen alkanut huomata kuin monimutkaista ja vaativaa ihmissuhteisen vaaliminen ja hoitaminen oikeasti on, ja mitkä kaikki asiat siihen vaikuttaa. Mutta eipä niihen ole ainakaan minun kasvuympäristössäni hirveästi tietoisesti panostettu, asioiden on katsottu hoituvan "omalla painollaan" kuten ne on "aina ennenkin hoituneet." Eli lastenkasvatus ja avioliitto. Kyllä vanhempani eron jälkeen ymmärsivät, että olisi ehkä kannattanut satsata yhteiseen aikaan.

Nyt alkaa väsyttää, pitää pohtia rakkautta joskus toiste. Minulla vain on ikävä turvassa olemista, välittämistä ja sitä että joku on minua varten. Vielä en kai pysty vastavuoroiseen rakkauteen, muuta kuin "kevyemmällä", kaverillisella tasolla. Ikävä kyllä.