Että tällaisen tekivät...

Vai sallii Kela (tai no lainsäädäntö) nykyään sairauspäivärahalla opiskelun? Whaaat...? Aivan loistava asia, mutta silti samalla niin syvältä ettei tämä ehtinyt hyödyttää minua. Olisin todella tarvinnut tuollaista tukea, koska omat oirekuvani oli millainen oli ja järjenjuoksu samoin. 

No, hyvä heille jotka tästä hyötyvät.

Paljon muutoksia

Olen saanut hetkeksi töitä, jippii, joskaan työ ei jaksaisi sisältönsä puolesta juuri nyt hirveästi inspiroida. Pelkään vastuuta. Mutta pakko pakertaa nyt tuo pätkä läpi, ja ansaita rahaa. Mikään muu ei siinä houkuttele. 

Mutta, valitettavasti, tilanne on se, että en saanut sovittua lyhennettyä työaikaa, kuten aiemmin, enkä taida selviytyä terapiaan mitenkään näiden muutaman kuukauden aikana. Eli, terapiaan tulee tauko, ellei terapeutti keksi jostain virka-ajan ulkopuolista aikaa minulle. En ole varma onko tämä ok Kelan puolesta, se siitä vielä puuttuisi etten saa pitää edes taukoa menettämättä käyntejä. Noh, asiaa täytyy pähkäillä eri päin. Ehkä terapiatauko tekisi hyvää, mutta silti se pelottaa kun olen käynyt sitä jo yli pari vuotta. En muista aikaa ennen jonkinlaista ammattiapua.

Mieli on nyt koteloitunut jotenkin, kun en tiedä miten tulen loppuvuodesta selviämään. Olen ärsyyntynyt ja ahdistunut isäni touhuista ja manipulaatiosta sisaruksiini liittyen, mikä nostaa kai jotain muistoja lähelle pintaa. Aika menee taas liian nopeasti, mikä vituttaa. En tiedä missä vietän aikani, pääni sisällä kai.

Joten, huomenna uuteen työviikkoon. Voi ku kivaa kivaa kivaa!

Tahto voitti

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet hieman masentavia, koska raha-asiat alkavat painaa päälle. En tiedä mistä saan kesällä rahaa, en ole saanut yhtään työtarjousta vaikka olen pitänyt yhteyksiä entisiin työpaikkoihini. En osaa sanoa, mitä Kela päättää hakemuksestani ja se mietityttää.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että eilisilta meni jotenkin hyvin. En jäänyt pyörimään koneelle koko yöksi vaan menin puolilta öin nukkumaan. Minulla kävi mielessä kaikkea turhaa mitä olisin halunnut netissä tehdä (esimerkiksi stalkata ihmisiä ja niiden elämää), mutta tiesin että siitä tulee paha olo. Vaikka ne stalkkaamani ihmiset eivät paljastuisikaan miksikään elämän lellipennuiksi ja huippumenestyneiksi uratykeiksi, niin tutut naamat masentaisivat silti. Jotenkin minulle on vaan vaikeaa ymmärtää se, että elämä menee eteenpäin, ihmiset menevät eteenpäin ja heillä on oma elämänsä ja maailmansa. Ajattelin tietokoneella istuessani sitä, että voidakseni paremmin, minun on elettävä elämääni omasta näkökulmastani. Aikani ei voi mennä siihen, että mietin mitä muut tekevät tai että murehdin saavutanko itse mitään. Siksi pistin tietokoneen kiinni ja menin nukkumaan. Olen tyytyväinen siihen.

Syömistottumusten miettiminen on vaikuttanut myös olotilaan. Olen huomannut, että miellän itseni jo jollain tapaa kontrolliin kykeneväksi, ja että pystyn palaamaan ruotuun herkuttelupäivän jälkeen. Putki ei jää päälle kahdeksi viikoksi, kuten aiemmin. Avainasemassa ovat olleet säännölliset ruoka-ajat sekä kaiken syöminen. Olen pyrkinyt eroon joidenkin ruokien ja raaka-aineiden demonisoinnista, ja olen ottanut motokseni hyvää kotiruokaa kohtuudella. Ehkä saisin tuloksia paremmin karppaamalla tai muulla ihmeruokavaliolla, mutta minä en pysty. Himoitsen kaikkea ruokaa, joten koitan körötellä tällaisella kultaisella keskitiellä. Ainoastaan herkut kiellän itseltäni arjessa, kun olen huomannut miten järjettömästi niistä tulee kaloreita. Oikeaa ruokaa saa syödä aika paljon yhden suklaalevyn edestä. 

Päällimmäisenä minulla on tavoite oppia syömään oikein ja ilman sitä ruoka- ja nälkäpeliä. Aiemmin olen aina kokenut syyllisyyttä syömisestä, vaikka olisin syönyt tavallista ruokaakin. Olen laskenut salaatista fetan palaset ja kastikkeen kalorit, ja todennut että liian kaloripitoista, hyi minua läskiä ja voisin syödä kevyemminkin eli enpä syö tuota ollenkaan. Sitten kun hyvää ruokaa ei ole löytynyt niin nälästä on tullut niin kiljuva, että järki sumenee ja suuntana on kaupan suklaahylly. Siinä vaiheessa ei sitten millään ole ollut enää mitään väliäkään... 

Painonputoaminen olisi itsessäänkin hyvä ja toivottava asia, mutta pitää nyt seurata hetki kärsivällisesti että tapahtuuko sille mitään. Yritän pitää mielessä, että kroppani on muutenkin tällä hetkellä sekaisin ja jokin mättää hormonitoiminnassa, joten en tiedä onko se painon putoaminen niin yksinkertaista... Olen joskus kyllä näistä samoista kiloista laihtunut paljonkin, enkä tiedä mitä tein toisin. Muuta kuin se, että stressi väheni huomattavasti.

Terapiaan olin hieman pettynyt. Terapeutti perui edellisen käynnin yllättäen (hänen unohduksensa), ja lupasi hyvittää sen, mutta nyt hän ei enää maininnut mitään asiasta. Tiedän, että minun pitäisi ottaa asia esille, mutta haluan kai rypeä tässä passiivis-aggressiivisessa tunteessani ja sääliä itseäni. Välillä tuntuu, että saamme hyvän kontaktin mutta välillä taas on paska olo eikä terapeutti tajua yhtään. Lähtee johdattelemaan väärille polulle (omasta mielestäni) enkä minä osaa sanoa mitään. Ei minulla saa olla omaa tahtoa...

Tällainen lauantaipäivä.

Jotenkin ärsyttää tuo terapeutti

Varmistelin Kelasta hakemukseni tilaa jokin aika sitten. Olin siinä luulossa, että terapeuttini on kirjoittanut sinne oman lausuntonsa, mutta sitä ei ollut. Olen hieman hämilläni, eikä tämä ole ensimmäinen kerta. 

Huomioni on kiinnittänyt pariin otteeseen hänen tapansa puhua lausuntojen kirjoittamisesta, että hän on juuri aloittamassa tai aikeissa kirjoittaa sitä, tai ei ole saanut ihan vielä valmiiksi, tekee ensi viikolla loppuun... Niiden lausuntojen laatiminen kuulostaa minun korvaani epämääräiseltä, eikä (valikoivasti) pedantti luonteeni oikein pidä siitä. 

Nyt sitten en tiedä mitä pitäisi ajatella tai tuntea; luotin siihen, että hän lähettää lausunnon, siinä ymmärryksessä olin. Odotinkin sitä, että hänen lausuntonsa tukisi tai jopa paikkaisi hieman "heikkoa" B-lausuntoa. Mutta nyt kun hän ei ole laittanut lausuntoa menemään, hakemus on vain lääkärin suppean todistuksen ja minun perustelujeni varassa. Eikä terapeutti ehkä ehdi lomansa vuoksi laatia lausuntoa ennen kuin asia on  jo ratkaistu!

Olen pettynyt ja suuttunut vaikka ne tunteet eivät pääsekään täysin esiin suojauksen alta. En uskalla tuntea kiukkua terapeuttia kohtaan, pitäisi olla vain rationaalinen ja käsitellä kypsän viileästi nämä "tunteet". Jotka ovat siis vain järjellisellä tasolla. Ehkä hetken päästä kykenen tuntemaan kiukkua. Minua myös pelottaa, koska raha-asiani ovat nyt täysin kiinni tuosta päätöksestä, voinko saada kuntoutusrahaa vai joudunko menemään sossuun. 

Työt eivät houkuttele, koska yritän nyt pinnistellä opintojeni eteen ja työt katkaisisivat taas kaiken. Työrupeaman jälkeen opintoihin palaaminen on aina vaikeaa ja kestää aikansa, koska joudun palautumaan työkuormituksesta. En sitä itse aina tiedosta vaan posmitan eteenpäin kunnes tulee stoppi - mitäs en osaa olla läsnä kehossani ja tuntemuksissani, en osaa lukea omaa vointiani ja arvioida jaksamistani.

Huolestuttaa kyllä todella, ensimmäistä kertaa moniin viikkoihin mietin taas näitä raha-asioita vaikka tiedän, että asiat järjestyvät aikanaan. Nyt vain täytyy odottaa päätös ja tarvittaessa koittaa saada se terapeutin lausunto Kelaan. Sitten päätöksen saamisen jälkeen... niin, kaikki on kiinni siitä onko se päätös myönteinen vai kielteinen.

Mitähän tästä seuraa

Olen nyhrännyt hakemusta Kelalle, jotta nuo mokomat heltyisivät ja antaisivat minulle vielä rahaa saadakseni opinnot loppuun. En pyydä ihan pieniä summia enkä ihan vähäksi aikaa, mutta katotaan mitä tapahtuu... Tosiasiallisesti en edes tiedä minkä verran saisin kuntoutusrahaa, mutta sehän selviää sitten jos sen hakeminen tulee ajankohtaiseksi.

Nyt voinen hetkeksi hengähtää nauttimaan joutenolosta. Tosin yhtä opiskelujuttua pitäisi tehdä, ja aionkin siihen viikonloppuna tarttua hanakasti. No, aika hanakasti. Terapiaa odotaan taas, nyt sitä on kaksi kertaa viikossa, ja tuntuu että kolmaskin kerta voisi olla ok, mutta se ei liene mahdollista. Minulla on kyllä jäänyt käyttämättä kertoja töiden vuoksi, en tiedä voiko niillekin hakea sitten jotain jatkoa.

Mutta lähden nyt vielä nautiskelemaan jostain kirjasta, toivottavasti uni tulee pian.

Nyt se oli helpompaa

... nimittäin täyttää kolmannen vuoden psykoterapiahakemus. Vuosi sitten mietin paniikissa, että mitä osaan kirjoittaa omiksi tavoitteiksi terapiaan, kun kaikki oli jotenkin... levällään. Nyt haluaisin kolmannen vuoden tutustua itseeni nykyhetkessä sekä omassa historiassani, sitä kautta löytynee keinoja rakentaa henkistä tasapainoa.

Keskustelimme terapiassa omien tunteiden ja muistojen "oikeellisuudesta" ja paikkansapitävyydestä. Minulla on edelleen olo, että minä vain tiedän asioiden tapahtuneen mutta en tunne niitä omiksi kokemuksiksi ja sitä kautta epäilen "oikeuttani" masennukseen. Asiaa on aika vaikea selittää. Mietin varmaan liian pitkään, että minullahan on ollut hyvä lapsuus, nuoruus ja elämä muutenkin jotenkin miksi minulla on pelkotiloja ja masennusta. 

Puhuin terapiassa myös siitä, että pelkään jotain todella kamalaa paljastuvan muistoistani. Sitten kaikki romahtaisi. Mutta voisiko se enää enempää romahtaa kuin miten pirstaleinen olen ollut? Niin kysyi terapeutti. Tuossa tilanteessa minulle tapahtui ensimmäistä terapiaistunnon aikana selkeästi jotain fyysistä; raajoja alkoi pistellä ja sitten ne ikään kuin turtuivat tai eivät tuntuneet aivan omilta. Vieraannuin hetkeksi itsestäni, oli varmaan niin jännää pohtia sitä menneisyyttä. Ja sitä, että voisin ottaa sieltä muistoja ja tunteita vastaan.

Olen nukkunut tällä viikolla katkonaisesti, mutta en oikein keksi, että miksi. Ihan vituttaa se, että heräilen koko ajan ja tuntuu etten ole nukkunut yhtään. En silti ole ollut kovin väsynytkään, en ainakaan niin paljon kuin voisin kuvitella yleensä vastaavassa tilanteessa olevani. Nyt olen hieman väsynyt, mutta nukkumaan on vaikea mennä, ei vaan viitsisi.

Onneksi voin nyt nautiskella viikonlopusta ilman kovin järjettömän suuria murheita, joitain pikkujuttuja on tiedossa pitämään vireystilaa sopivana. Onneksi aikataulut on kuitenkin joustavat. 

Terapiavuosi nro 2

Toisen vuoden hakemus Kelalle on jätetty, ja voi että inhoan sitä tunnetta kun jää vain odottamaan lopputulosta. Uskoisin, että hakemukseni ja perusteluni ovat vakuuttavat ja olen satsaamisen arvoinen. 

Mitä tapahtuisi jos en saisi kuntoutuspsykoterapiaan tukea? En pystyisi maksamaan 120 euroa viikossa tai edes 60 euroa viikossa terapiasta itse. Joutuisin lopettamaan terapian kun se on vasta juuri päässyt alkamaan ja tiedän suurin piirtein minkä kanssa pitäisi työskennellä. No, luultavasti hankkisin rahat jostain edes parin kuukauden käynteihin jotta lopettaminen ei tapahtuisi kuin seinään. Jaksamiseni ei ole terapian varassa nyt, mutta myöhemmin terapian keskeneräisyys varmaan alkaisi vaivata.

Minkä kanssa tässä sitten työskennellään? Erotraumojen ja muiden voimakkaiden kokemusten sekä ongelmallisten skeemojen. Näistä aineksista muodostuu ne elementit jotka tuottavat otollisena aikana uupumusta. Uupumus johtaa yritykseen korjata asiat vetäytymällä itseensä, mikä johtaa elämänmuutosten kanssa masennukseen kun tuntuu että ei ole kellekään tärkeä, kukaan ei välitä. Trauma hylkäämisestä aktivoituu ja masennus kroonistuu. Positiivinen palaute ei ole uskottavaa, mistään ei kykene uskomaan mitään hyvää. Välillä herää halu antaa ja ottaa vastaan läheisyyttä mutta masennus voittaa. 

Juuri puhuin terapiassa siitä kuinka vaikea on uskoa eläneensä todella opiskelujen alussa niin syvällä masennuksessa. Koko koti tuntui muistuttavan siitä että olen siellä yksin, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Masennus on minulla lamaantumista ja ahdistavia ajatuksia. Lamaannus on sitä että ei kykene tekemään mitään omatoimisesti vaan tarvitsee ulkoa tulevan paineen saadakseen aikaiseksi asioita. Kerron vertauksen sille miltä tuntuu elää masentuneena joka vaikuttaa ulospäin "normaalilta"; se on kuin tarpoisi suossa tai liimassa - joutuu tekemään paljon enemmän töitä ja kuluttamaan enemmän energiaa kuin ne joiden askel on kevyt. Omat askeleet jäävät kiinni, ne painavat helvetisti.

Alkuvuosi on mennyt pohtiessa sitä mitä nämä persoonallisuuden kehityshäiriöt oikein ovat. Voisiko asia olla niin paljon "yksinkertaisempi", että minulla on ollut elämässäni vaikeat kohdat, jotka ovat sidoksissa eroamiseen, muuttamiseen ja muuhun yksinjäämisen kokemuksiin joista on seurannut masentuneisuutta. Nuorempana kriisit ovat olleet syvempiä koska en ole osannut tukeutua läheisiin ja apua ei ole ollut saatavillakaan. Selviäisinkö nyt paremmin erokriiseistä? Varmastikin. Masennus ja aktivoituneet traumat selittävät osan epävakaa ph- diagnoosista - ja kyseinen dgn on usein yhteydessä kompleksiseen traumaan. Voiko niitä edes erottaa? Epävakaan taustalla ajatellaan olevan lapsuuden traumatisoitumista, mutta persoonallisuushäiriö on pysyvämpi ja vakiintuneempi mikä näkyy arjessa. 

Toisaalta haluan ajatella, että minulla on toivoa. Voisin olla se "normaali" ja iloinen oma itseni joka olen joskus ollut. Mutta niin paljon on näitä vuosia mennyt yksin pohtiessa ja olen oikeastaan kasvanut täysi-ikäiseksi masennuksen ja yksinäisyyden "parissa", että ei ole ihme jos on sekava käsitys siitä millainen aikuinen on. 

Jos vain jokaisella voisi olla joku joka auttaa, jonka tukeen voisi luottaa. Itse uskon siihen, että vaikka asiat olisivat paskasti niin niihin voi tulla muutos, tulee aika jolloin elämä on parempi. Totta kai sen eteen tulee jotain tehdä, mutta jos ihminen on niin rikki ja uupunut että ei itse jaksa, niin ystävä tai edes viranomainen auttaisi ja tekisi töitä sen eteen että elämä olisi elämisen arvoista. 

Terapeutti nro 1

Ihmeen kivuttomasti tämä psykoterapiaan hakeutuminen on sujunut. Ei ole tarvinnut taistella millään luukulla, vaan hoitoon olen päässyt. Psykiatri myönteli vain kirjoittavansa B-lausunnon, jolla voin Kelan tukea hakea, ja tänään kävin ensimmäisellä terapeuttiehdokkaalla. Ja olinhan minäkin samalla potilas-/asiakasehdokas, kyllä niillä kyselijöitä piisaa! Kyseinen terapeutti oli suuntautunut trauma- ja kriisiterapiaan, sanoi että minä voisin hyötyä kyllä sen viitekehyksen työskentelystä, koska minulla on mm. dissosiaatio-oireita ja pelkotiloja. Niin ja edelleenkään en tiedä mikä diagnoosi on tulossa. Ensi viikolla on sitten tapaaminen toisen terapeutin kanssa.

Blogin kirjoittamisesta

Olen sössöttänyt blogiini niitä näitä jo muutamana päivänä. Tämä on sitä alkuinnostusta varmaankin.

Jos sitten puran hiukan tätä nykytilannetta ja taustaa. Olen viime vuoden pitänyt taukoa opinnoissa masennuksen ja ahdistuksen vuoksi, tai oikeammin opinnot vain jäivät tekemättä koska en jaksanut. Kela kyseli tietenkin opintopisteiden perään, kun leveästi opintotuella elelin mutten saanut suorituksia. Olisinpa tajunnut mennä lääkäriin jo aiemmin niin olisin varmasti saanut sairauslomaa mutta kun ei.

Keväällä pääsin psykologille opiskelijaterveydenhuoltoon, ja muutaman käynnin jälkeen hän pisti minut lyhytterapiajonoon. Lääkärille menin elokuussa, ja sain mielialalääkkeet, joita hiljalleen aloitettiin. Eron huomasin kyllä parin viikon käytön jälkeen, oli jotenkin helpompi olla. Siihen saakka kärsin voimattomuudesta, en jaksanut tehdä mitään arkiaskareitakaan kunnolla, en jaksanut suunnitella asioita, välillä tuli kauheaa ahdistusta ja pelkotiloja. Halusin vain olla yksin, koska asioihin ryhtyminen oli hidasta ja mieluummin luovutin enkä nähnyt kavereitakaan. Onneksi lääkkeet alkoivat "purra", ja noin 2 kk käytön jälkeen lokakuussa huomasin ajattelevani, että nyt minulla on oikeasti hyvä olla, tasapainoisempi kuin moniin vuosiin.

Pääsin lyhytterapiaan syyskuun puolella, ja hyvin toiminut lääkitys auttoi minua keskittymään terapiaan. Psykologini oli ihan ok, ei ole vaan vertailukohdetta mutta koin hänet lämpimäksi ja välittäväksi ihmiseksi, hän todella osoitti kiinnostusta minun asioihini. Niin no joo, ylihuomenna on viimeinen kerta... ehkä sitten voi tehdä jotain yhteenvetoa terapian sisällöstä, jos jaksaa kiinnostaa.

Olen nyt psykiatrille jonottamassa, jotta saisin lausunnon Kelan tukemaa psykoterapiaa varten. Olen jo muutamille terapeuteille soitellut, mutta ymmärrettävästikään ei ole vielä tärpännyt kun kaikilla on täyttä ja jonoakin. Olen psykiatrilla käyntiä varten kirjoittanut listaa menneiden vuosien vaiheista, ja saatanpa sitten sen perusteella kirjoitella tännekin jotain menneisyydestäni hieman jäsennellymmin.

En ole sen enempää miettinyt miten tätä blogia kirjoitan, se voi olla sekavaa ja poukkoilevaa.

Hmm... Olen ottanut nukahtamista helpottaakseni lääkärin määräämän lääkkeen, ja tuntuu että se alkaa purra. Nyt vain sitten nukkua tuhisemaan.