Viikko on mennyt eteenpäin jotenkin matelemalla. Nyt on epätodellinen olo, mutta ei sairaalla tavalla. Ehkä perusarkinen, tasapaksu ja kyllästynyt olo. Olen pohtinut erästä ystävyyssuhdetta - sitä millaiset käsitykset ja odotukset minulla ja tällä toisella osapuolella siitä on - mahtavatko ne olla kenties kovinkin erilaiset..? Meillä on kyseisen ihmisen kanssa usein todella hauskaa ja näemme paljon - hän on ihastuttava ja liikuttava ihminen ja luulen aistivani välittämisen tunnetta myös hänen puoleltaan. Nyt tapahtui kuitenkin seuraavaa: olin kertonut ja itkenyt hänelle puhelimessa viime viikolla tapahtuneista asioista ja siitä miten yksi osa elämästäni noin vain romahti. Kun näimme, hänen puoleltaan ei kysymystä sinne päinkään, miten jaksan. Olisin vain toivonut, että hän olisi välittänyt sen verran että kysyisi vointiani jolloin olisimme voineet ehkä asiasta jutella. Olisin todella tarvinnut ihmistä, jolle vain purkaa asia ja hän olisi sanonut että kyllä kaikki järjestyy.
Toinen pitempiaikainen ystäväni ei ole kommentoinut sanallakaan asiaa kun siitä kerroin.
Mitä ystävyys on? Vain niitä hyviä päiviä ja hetkiä? Tämä jälkimmäinen ja kauempana asuva ystäväni on ollut ystäväni jo yli 10 vuotta, tunnemme toisemme melkoisen hyvin. Hän on tehnyt minulle ilkeitä asioita, pahoittanut mieleni ja niin minäkin varmaan joskus hänen. Aikojen saatossa hänestä on kuitenkin tullut elämääni kuuluva "osa", elämäni ei olisi minun jos tätä tärkeää ihmistä ei olisi. Nyt hän ei kuitenkaan kommentoi kuulumisiani, ei myöskään ole ollut sanomassa että kyllä sinä selviät, kohta tuntuu paremmalta (Silloin hän valehtelisi koska ei välttämättä tunnu paremmalta. Hän tietäisi sen olevan vale, minä tietäisin myös ja molemmat tiedämme toisen ajattelevan niin. Mutta hän sanoisi sen silti vaikka se paskaa olisikin. Niin vain kuuluu sanoa.)
Haluavatko ihmiset olla ystäviä vain silloin kun menee hyvin? Haluavatko he minut vain hyvinä päivinä, vaikka olen ollut heidän tavoitettavissaan silloin kun heillä on ollut parisuhdekriisiä ynnä muuta kuprua elämässä, olen ollut jo lähdössä toiselle puolelle Suomea muuttoavuksi yhden puhelinsoiton jälkeen, kuunnellut öisin monta tuntia toisen vuodatusta... En tiedä.
Niin ne nallekarkit eivät mene tasan. Toisaalta nyt tunnekuohussani unohdan sen, että ovat he olleet saatavilla myös minulle, ja tiedän että tämä aihe saattaa lyödä heidät lukkoon koska se on heille itselleen vaikea käsitellä, kuten on ollut myös minun terapiani joka ei ole puheenaihe läheisteni kanssa.
Toisaalta ystävien kanssa voi olla erilaiset odotukset suhteesta. Tiiviisti yhdessä viihtyminen ja hauskuus eivät tarkoita syvällistä ja sitoutunutta ihmissuhdetta. Sitoutunut siitä tulee siinä vaiheessa kun ei juosta karkuun kun toisella menee huonosti vaan jäädään kysymään että mikä on, olen sinua varten jos tahdot puhua. Koskan olin tarjonnut tukea myös näille ystävilleni, odotin saavani sitä heiltä. Toisaalta luotan heissä siihen, että huomioimattomuus ei ole ilkeyttä tai tahallisuutta, joko se on heille niin vaikea asia että minä olenkin joskus tarvitseva tai sitten he eivät ole ymmärtäneet asian vakavuutta.
Ehkä olenkin vain ärsyyntynyt itseeni ja siihen miten en kehtaa ja osaa pyytää apua. En pysty soittamaan ihan noin vain kaverille että tuntuu pahalle. Mitä ihmiset yleensä tekevät kun heillä on paha olla? Vetävät kännit ja elävät kuin huomista ei olisikaan...
Kuulostan ehkä tuomitsevalta. Ja vaativalta, ei kavereiden kanssa voi laskea että montako minuuttia kumpainenkin on toisen valitusta kuunnellut. Se vain on kiistatta totta, että kaverisuhteissa minä asetun kuuntelijan ja lohduttajan rooliin, itse en osaa tukeutua samalla tavalla toiseen ja haluaisin oppia miten ystävystytään oikeasti ja tasapainoisesti toisen kanssa. Yritän tietoisesti tätä rakentaa, mutta eihän kaikista suhteista tule kestävää ystävyyttä. Tai sitten vain olen pokannut ihmisiä, jotka vain ottavat...
En tiedä, menee liian monimutkaiseksi ja olen jo ajatellut ja kirjoittanut liikaa. Onneksi mies (jota tapailen) ymmärtää ja hyväksyy tunteeni - saan olla surullinen vihainen lamaantunut ikävöivä. Hän ei tuomitse reaktioitani vaan kuuntelee. Mielestäni hän on järkevä eikä mielistele minua. Puhuminen on helpottanut oloa ja ahdistusta, parantanut mieltä. Miksi siis haluaisin vieltä kavereiltani kuuntelua?
Toinen pitempiaikainen ystäväni ei ole kommentoinut sanallakaan asiaa kun siitä kerroin.
Mitä ystävyys on? Vain niitä hyviä päiviä ja hetkiä? Tämä jälkimmäinen ja kauempana asuva ystäväni on ollut ystäväni jo yli 10 vuotta, tunnemme toisemme melkoisen hyvin. Hän on tehnyt minulle ilkeitä asioita, pahoittanut mieleni ja niin minäkin varmaan joskus hänen. Aikojen saatossa hänestä on kuitenkin tullut elämääni kuuluva "osa", elämäni ei olisi minun jos tätä tärkeää ihmistä ei olisi. Nyt hän ei kuitenkaan kommentoi kuulumisiani, ei myöskään ole ollut sanomassa että kyllä sinä selviät, kohta tuntuu paremmalta (Silloin hän valehtelisi koska ei välttämättä tunnu paremmalta. Hän tietäisi sen olevan vale, minä tietäisin myös ja molemmat tiedämme toisen ajattelevan niin. Mutta hän sanoisi sen silti vaikka se paskaa olisikin. Niin vain kuuluu sanoa.)
Haluavatko ihmiset olla ystäviä vain silloin kun menee hyvin? Haluavatko he minut vain hyvinä päivinä, vaikka olen ollut heidän tavoitettavissaan silloin kun heillä on ollut parisuhdekriisiä ynnä muuta kuprua elämässä, olen ollut jo lähdössä toiselle puolelle Suomea muuttoavuksi yhden puhelinsoiton jälkeen, kuunnellut öisin monta tuntia toisen vuodatusta... En tiedä.
Niin ne nallekarkit eivät mene tasan. Toisaalta nyt tunnekuohussani unohdan sen, että ovat he olleet saatavilla myös minulle, ja tiedän että tämä aihe saattaa lyödä heidät lukkoon koska se on heille itselleen vaikea käsitellä, kuten on ollut myös minun terapiani joka ei ole puheenaihe läheisteni kanssa.
Toisaalta ystävien kanssa voi olla erilaiset odotukset suhteesta. Tiiviisti yhdessä viihtyminen ja hauskuus eivät tarkoita syvällistä ja sitoutunutta ihmissuhdetta. Sitoutunut siitä tulee siinä vaiheessa kun ei juosta karkuun kun toisella menee huonosti vaan jäädään kysymään että mikä on, olen sinua varten jos tahdot puhua. Koskan olin tarjonnut tukea myös näille ystävilleni, odotin saavani sitä heiltä. Toisaalta luotan heissä siihen, että huomioimattomuus ei ole ilkeyttä tai tahallisuutta, joko se on heille niin vaikea asia että minä olenkin joskus tarvitseva tai sitten he eivät ole ymmärtäneet asian vakavuutta.
Ehkä olenkin vain ärsyyntynyt itseeni ja siihen miten en kehtaa ja osaa pyytää apua. En pysty soittamaan ihan noin vain kaverille että tuntuu pahalle. Mitä ihmiset yleensä tekevät kun heillä on paha olla? Vetävät kännit ja elävät kuin huomista ei olisikaan...
Kuulostan ehkä tuomitsevalta. Ja vaativalta, ei kavereiden kanssa voi laskea että montako minuuttia kumpainenkin on toisen valitusta kuunnellut. Se vain on kiistatta totta, että kaverisuhteissa minä asetun kuuntelijan ja lohduttajan rooliin, itse en osaa tukeutua samalla tavalla toiseen ja haluaisin oppia miten ystävystytään oikeasti ja tasapainoisesti toisen kanssa. Yritän tietoisesti tätä rakentaa, mutta eihän kaikista suhteista tule kestävää ystävyyttä. Tai sitten vain olen pokannut ihmisiä, jotka vain ottavat...
En tiedä, menee liian monimutkaiseksi ja olen jo ajatellut ja kirjoittanut liikaa. Onneksi mies (jota tapailen) ymmärtää ja hyväksyy tunteeni - saan olla surullinen vihainen lamaantunut ikävöivä. Hän ei tuomitse reaktioitani vaan kuuntelee. Mielestäni hän on järkevä eikä mielistele minua. Puhuminen on helpottanut oloa ja ahdistusta, parantanut mieltä. Miksi siis haluaisin vieltä kavereiltani kuuntelua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti