Jumalan siunasta sille ihmiselle, joka keksi ettei tässä maailmassa voi pelkästään itkua tuhertamalla saada sitä mitä haluaa. Eli tässä tapauksessa kiitokset kuuluvat kai äidilleni. On siinä ihmisessä ja sen luonteenpiirteissä jotain positiivistakin, ainakin joissain tilanteissa. Häneltä olen kai perinyt tämän elämäni "perusvireen", jonka voisi ehkä tiivistää mottoon: kyllä kaikki järjestyy ja olo helpottaa. Pelkkä asioiden järjestyminen ei näes riitä, ei minulle. Yleensä se kyllä tarkoittaa myös mielialan kohoamista, eli olo parantuu. Jollain tavalla olen optimisti, perusluonteeltani. Jos sellaista on. Mutta jotkin moodit sitten tuhoavat sitä ja asettuvat sen tielle.
Yksi tuhoava moodi on pieni, hylätty ja arvoton pikkutyttö. Hetkittäin pääsen käsiksi siihen olotilaan ja tunteeseen, pelkään silloin kaikkia ja kaikkea. En mitään tiettyä, mutta olemassaolo on hankalaa. Tiedän nyt, että tätä moodia voisi käsitellä EMDR-terapiassa, jota terapeutti on minulle ehdottanut. En tiedä missä vaiheessa sitä kokeillaan vai kokeillaanko ollenkaan. Mietin kesän mittaan välillä sitä mihin asiaan se pitäisi fokusoida, ja ehkä se on tämä. Muistan kyllä liiankin hyvin tapahtumia, tilanteita, sanoja ja tunteita, jotka laukaisevat kamalan olon. Laukaisisivat, jos sen sallisin. Välillä suojaukset ovat niin alhaalla, että en voi välttyä niiltä. Onneksi olen vahvistunut sen verran ja päässyt siitä ahdistuksesta, että ne muistot eivät puske niin vahvasti enää päälle. Eivät arkielämässä.
Mutta siellä ne ovat, vuosia säilyneinä. Hieno homma. Ehkä oikeasti tarvitsen niiden työstämistä. Haluan myös tulla kuulluksi niiden suhteen, koska en ole ikinä päässyt kertomaan kenellekään miten jotkut asiat ovat haavoittaneet. Nytkin tuntuu, että tietyt asiat kirvelevät jossain pinnan alla. Haluaisin vetää rauhoittavia, mutta kun aamulla on aikainen herätys enkä halua olla ihan pökkelönä. Uni on se, joka tuo pelastuksen, jos on tuodakseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti