Olen henkisesti todella väsynyt ja loppu. Luultavasti osasyy on fyysistenkin tarpeiden laiminlyönnissä (uni, ruoka, liikunta), mutta suuri syy on myös tuskallinen elämänvaihe. Henkiset perustarpeeni eivät tyydyty. Sen olen mystisellä tavalla onnistunut kieltämään, olen käyttänyt samaa strategiaa kuin vanhempanikin aikoinaan, en vain ole nähnyt ja ymmärtänyt että jotain perustavanlaatuista minulta uupuu, enkä täytä sitä puutetta millään muulla. Olen keskittynyt hokemaan itselleni kuinka hyvin asiani ja elämäni on, mitkä kaikki ovatkaan kohdallaan. Nyt ymmärrän, se on pakenemista, itsensä vakuuttelua ja lahjomista jotta voisi petollisesti nähdä asiat vain hyvinä. Ei tarvitsisi alkaa surra ja pelätä. Vanhempani ovat lähes hysteerisesti halunneet pitää huomion hyvässä, tämä on vielä ehkä enemmän äitini peruja kuin isän. Minä olen jatkanut samaa. Ei kipeiden asioiden olemassaolo kuitenkaan lakkaa vaikka niihin ei kiinnitä huomiota. Se mitä itselleen uskottelee ei ole välttämättä totuus. Minun totuuteni alkaa vähitellen valjeta. Millaista elämää haluan elää, ja ennen kaikkea, että haluan elää sen jonkun kanssa. Asia, jonka olen kieltänyt.
Elämä tuntuu kuitenkin helpommalta kun purkaa ydinasioiden ympärille kutoutuneen tunnevyyhdin, ja suree oikeaa asiaa. Tai vihaa oikeaa kohdetta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti