Kukkuu kukkuu

Eipä nyt kyllä pilleroiset vaikuta ainakaan unettavasti. Minulle on siunaantunut onnekkaasti työpäivä huomiselle/tälle päivälle (eli pitäisi tuossa kuuden tunnin kuluttua nousta) ja hypin edelleen pystyssä. Toisaalta mitä voi olettaa, jos on ollut koko viikonlopun iltavirkku - jälleen kerran - ja unta on saanut vasta aamuyöllä. Olen ollut hivenen kipsissä aina iltaisin tiettyyn aikaan, joten käytän taas lääkkeitä hieman oloa tasaamaan. Oikeasti tekisi mieli kiskaita niitä kerralla kunnolla, niin ei tuntuisi enää miltään. Muuta kuin hyvältä. En keksi keinoa millä saisin tunteet jäihin, tällä hetkellä en haluaisi tuntea edes mitään kivaa. Se aiheuttaa stressiä. Joten tasapaksu, turta olo olisi tilauksessa. En tiedä mistä se kertoo.

Ensimmäinen veikkaukseni on, että se kertoo terapian ja elämän käännekohdista. Nyt olisi oikea aika alkaa seurata tunteita, ei ns. faktoja ja tapahtumia. Terapiani menee siihen, että haluan kertoa mitä on tapahtunut. Auttaako se, no ei tosiaan. Kun pitäisi uskaltaa muistaa ja kokea niitä tunteita mitä on silloin joskus todella vahvana ollut, mutta se tekee niin avuttomaksi ja ahdistavaksi kaiken. Viime kerralla tajusin sen jotenkin niin selvästi, että niiden tunteiden avulla tässä yritetään suunnistaa jonnekin.... Ja niiden kuunteleminen olisi tärkeää. Mutta poukkoilen aiheissa joka kerta, haluan selvittää mitä on tapahtunut enkä niinkään että miltä minusta on tuntunut. Eivät ne tosi asiat välttämättä ratkaise ongelmia. Ei se auta minua eteenpäin elämässä vaikka tietäisin mitä jonain tiettynä iltana on elämässäni tapahtunut, tai miksi kodin ilmapiiri on ollut sellainen kuin on ollut. Vastaukset varmasti tulevat aikanaan, siinä "ohessa", kunhan uskaltaisi lähestyä niitä tunnetiloja. Vittumaista. Tai ei ehkä niinkään vittumaista, vaan kauhistuttavaa.

Niin, että aika nihkeenä sitä nyt ollaan. 

Hetken luulin, että elämäni voisi olla pehmoista, hellää, kaunista ja lempeää. Että kävisin töissä ja opiskelisin ja terapiassa puhuisin kokemukseni ja käsitykseni läpi. Uskon siihen aina kun on sellainen tietty kausi. Jaksan tsempata. Mutta kyllähän se niin taitaa olla, että minussa sekin puolin on, mutta sitten tämä apua kaipaava puoli on siellä piilossa vielä olemassa ja odottamassa. Mutta, eteenpäin on mentävä.. Tai pyörittävä edes ympyrää mutta paikallaan ei ainakaan saa tarpoa.