Helvetin helvetti. Kello on kolme yöllä ja ei nukuta. Päähän koskee. Oksettaa. Silmiin sattuu. Pitikö katsoa Pasilaa ja syödä herkkuja, pitikö? No piti. Ahdistaa. Huomaan selkeän yhteyden tässä; ruoka ja hillitön ahmiminen... tai no pikemminkin ehkä silti epäterveellinen ylensyönti.... astuu kuvioihin kun ahdistaa.
On paha olla. Nyt on niinku oikeasti paha olla, mutta sitä on vaikea määritellä mitä se tarkalleen on. Tai mistä johtuu. Ehkä tämä liittyy johonkin mitä en muista ja mille ei ole edes sanoja. Niin sanottu poikaystävä sanoo ja uskoo, että minun ongelmani ja vaikeuteni ovat takana. Koska voin paremmin kuin aiemmin. Ei se ole niin. Minulla ei ole ongelmia, vaan minä itse olen ongelma. Ajatukseni, tunteeni, elämäni. Olen ihan sekaisin vaikka kaikki on periaatteessa nykyhetkessä ihan ok. Tuntuu vain siltä, että menneessä on niin paljon jotain pahaa mitä pelkään. Ehkä hän ei halua minua enää sitten kun ymmärtää, että olen paljon heikompi kuin mitä hän luulee. Että saatan joskus ehkä tarvita häntä oikeasti, kun en jaksa itse pitää päätäni pinnalla.
Mistä tämä kaikki tulee? Tämä pelko ja ahdistus. Hetkittäin tulee sellaisia olotiloja joissa alan ikään kuin vajota johonkin tunteeseen. Ne on niitä lapsuuden tunteita, joita olen koittanut välttää ja torpata pitkään. Ja masentunut siitä. Minä pelkään ihan tosissani, että paljastuu jotain hirveää, jotain mikä laittaa kaiken uusiksi. Haluan tietää mitä on tapahtunut, mutta en halua tuntea sitä.
Terapia on ihan perseestä. Terapeutti on alkanut todella oudoksi. Hän on alkanut johdattaa terapiaa johonkin, alkanut painostaa minua. Ilmeisesti hänen on oltava se aktiivisempi ja kontaktiaottavampi osapuoli, koska minä en pysty. En vain pysty olemaan läsnä ja vuorovaikutuksessa kovin syvällisesti. Se pelottaa ja sattuu ihan hirveästi.
Terapia ei ole helppoa. Tästä tulee vielä rankka kolmas vuosi, ja ehkä terapia jatkuu senkin jälkeen. On siitäkin puhuttu. Tällaiselle ihmiselle se voikin olla paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti