Tyynimeri

Niin se aika vain rientää. Kaksi vuotta sitten valmistauduin todella suureen juttuun... sitä oli suunniteltu jo pari vuotta. Olin lähdössä matkalle. En itse vain jaksanut olla aktiivinen reissun suhteen, mikä vähän kyllä hävettikin - keksi aina syitä miksi en muka ollut katsellut hotelleja tai matkareittejä tai ravintoloita. Olin ihan helvetin väsynyt.

Minä voisin vaihtaa aika paljon asioita siihen että voisin kokea sen saman matkan tässä nykykunnossa. Että voisin haaveilla siitä jo vuoden etukäteen, katselle kuvia paikoista joihin tulen menemään, vertailla majoituspaikkoja, pohtia missä haluan käydä. Että olisin energinen, innostunut ja kiinnostunut jokaisesta päivästä siellä perillä. Tosin se kaikki olisi niin liikuttavaa ja ihanaa, että en kestäisi vaan tuntuisi siltä että pakahdun kun maailmassa voi olla kivoja juttuja. Nautin elämänmenon tarkastelusta, en ole aina kovin hyvä ottamaan osaa, mutta jos saan olla siinä sisä- ja ulkopiirin rajalla... se on hyvä. 

Se reissu meni kuitenkin niin, että dissosioin todella voimakkaasti ja usein. Olo oli niin kummallinen ja epätodellinen... asiat vain menettivät merkityksensä.. kirjoittelin päiväkirjaani, että en kestä, tahdon vain kuolla jos tätä vointia ei saada käännettyä parempaan.

Haluaisin vielä takaisin, nyt. Kaukomaille ei kuitenkaan lähdetä tyhjätaskuna enkä halua tämän hetken säästöjä käyttää hetken mielijohteesta. Siispä tyydyn lyhyempään kesälomamatkaan ja haaveilen edelleen minua odottavista kaukaisista kaupungeista. Joku pitää ihan hulluna muualle kaipaamista, mutta joissain paikoissa on taikaa eikä niitä kokemuksia saa ellei käy siellä. Se on tietenkin eri asia, että haluaako niitä. Mykistävimpiä kokemuksiani luonnon kauneudesta on se kun sain istua Tyynenmeren rannalla kuuntelemassa sitä käsittämätöntä aaltojen pauhua ja tajuta että mikään aiempi meri ei vedä sille vertoja. Sen tunteen ja kokemuksen onnistuin tallettamaan pääkoppaani ja se on siellä säilynyt. Nyt itkettää ihan hiukan.