Niistä, huonoista geeneistä, syytän kaikkea. Ne ovat syypää tähän tuskaan. Oikeasti en ole tuskainen ollenkaan, vain vähän väsynyt. Sillä tavalla kuin kissanpennut ovat; suloisesti. Niillä ei ole tuskia. On vain leluhiiriä ja maitoa ja lämmin sohva. Minä olen ulkoistanut oman tuskani, sitä ei ole. Nyt.
On ollut liian mukavaa ja hyvää olla töissä. On ollut liian mukavaa tulla kotiin ja tehdä kotitöitä. Minä olen aikuinen työssäkäyvä vanhapiika. Ei voi olla totta. Välillä teen jotain piristävää ja poikkeavaa, sitten taas mapitan laskuja. Kiinnitin huomiota tänään töissä omaan työskentelytapaani. Taidan olla aika pedantti ihminen sitten loppujen lopuksi. Nautin siitä, että asiat ovat järjestyksessä ja vaikka kaikki "projektit" olisivatkin levällään ja vaiheessa, niissä voi silti olla jokin järjestys ja logiikka. Se on minulle tärkeää, että tiedän vaihtoehdot ja voin alkaa niitä systemaattisesti tutkia. Sama systemaattisuus on tullut pikku hiljaa myös yksityiselämään. Sain ulkopuoliselta taholta kannustimen tarkastella erinäisiä elämänhallintaa ilmentäviä mittareita, kuten opintopisteitä, raha- ja paperiasioita. Ei nyt niin hassusti enää ole kuin mitä joskus on ollut.
On outoa opetella olemaan normaali. Se tarkoittaa minulle kai suunnitelmallisuutta ja vastuunottoa, mitä ei ole aiemmin jaksanut tehdä. Tai siihen ei ole jaksanut panostaa. Tein opiskelujen alussa paljon töitä, vaikka en jaksanutkaan. Mitä luultavimmin siihen oli pari suurta syytä: 1. kykenemättömyys kuunnella ja tunnistaa omia tunteita, reaktioita ja voimavaroja 2. näköalattomuus tulevaisuudesta. Kaikki oli vain tätä yhtä ainoaa hetkeä, oli pakko ansaita rahaa koska pelkäsin että tulevaisuudessa en saakaan töitä ja ajattelin että raha tekee onnelliseksi. En osannut siis ajatella, että tulevaisuutta ei kannata murehtia. Sitten ehkä vielä pari muutakin syytä: 3. töissä tiesin mitä tein ja olin osa yhteisöä - opiskellessa oli liikaa vapautta, ei struktuuria 4. työ piti pakolla käynnissä. Olisin ehdottomasti tarvinut ja saanut sairausloman, mutta pelkäsin sitä vaihtoehtoa koska uskoin romahtavani silloin kokonaan. On ehkä vähän kieroa, että masentunut ja uupunut ihminen ei suostu lepäämään vaan tarvitsee työtä - ilman sitä en olisi jaksanut mitään ja olisin jäänyt vain kotiin enkä olisi noussut enää sängystä. Harmittaa hitosti tavallaan, mutta tiedän että silloin perustelin ratkaisun itselleni niin hyvin että uskon sen olleen vain hyvä asia. Ainakin sitä kautta hakeuduin terapiaan.
Silloin menivät raha-asiatkin ihan pipariksi, kun en osannut yhtään suunnitella taloutta. Niitäkin olen tässä vähän kaivellut ja miettinyt mihin olen rahani laittanut. En ole kauheasti muistikuvia. Tuolta pohjalta tein sen havainnon, että kuntoutuminen ei ole pelkästään mielialan ja fiiliksien parantumista (siihen meni vuosi 2011... että sain mielialan aika lailla normaaliksi... energiataso vaihteli ja muutamia pohjanoteerauksia tuli..) Kuntoutuminen on myös sitä, että pysyy pinnalla huonoista hetkistä huolimatta. Se, että alkaa kiinnittää huomiota myös ikäviin asioihin (voi vittu en ole taaskaan lukenut tenttiin... tili tyhjenee uhkaavasti) ja tarttua niihin eikä vain laittaa silmiä umpeen.
Noh, nyt ei jaksa enää kirjoittaa vaikka piti jotain älynväläyksiä vielä esitellä. Toisella kertaa sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti